Hän syö omenan. Tultuaan valmiiksi kiirehtii eteiseen.
Äiti, minulla on kaksi omenansiementä. Voinko mennä ulos istuttamaan ne?
Tyttö laittaa kengät jalkaansa ja lippalakin päähänsä. Viilettää ulos ovesta, takapihalle, kukkapenkkien suuntaan. Näpertää jotain, ja viilettää takaisin.
Ovenraosta kuuluu: Voinko saada vettä, että voin kastella niitä? Pyydän tuomaan kastelukannun. Your wish is my command, kuulen hänen huikkaavan. Naurattaa. Miksihän en kuule tuota useammin, esimerkiksi silloin, kun pyydän häntä keräilemään tavaransa kasaan iltaisin.
Kastelukannun kanssa hän viilettää takaisin kukkapenkkien luo. Kastelee istutustaan. Jos joku häntä vielä lannistaakin, en se aio olla minä. Äiti, siitä voi kasvaa iso omenapuu ja sitten me saadaan omenoita!
Pieni luonnonystäväni ja kasvitieteilijäni. Tuntee kohta enemmän kasveja kuin äitinsä ja kirjoitti jo vuosi sitten kirjan kasvin eri kasvuvaiheista. Tarvitsi silloin vielä apua kirjoittamiseen, mutta muistan hänen sanelleen sana sanalta, mitä kirjaan pitäisi kullekin sivulle kirjoittaa. Englanniksi, sillä se on hänen koulukielensä.
Faktoja satelee päivittäin. Mom, did you know that also leopards and cheetahs are cats? Mom, the difference between butterflies and moths is that...
Tuo seitsemänvuotias voi ohittaa minut kasvituntemuksessa kyllä, mutta että kohta englannin kielessä?
Laskeskelen, että kesäloma on alkanut, vaikkakin oikeasti lomalla on vain esikoisemme. Pitkän syksyn, talven ja kevään jälkeen koulu on siirtynyt lomakauteen, joskin kesäleiritoiminta on sielläkin alkamassa muutaman päivän kuluttua. Vaikka esikoinen nyt nauttiikin pitkistä, vähemmän aikataulutetuista päivistä, osallistuvat viisivuotiaat kaksosemme kuitenkin preschoolin kesäkauteen vielä kesäkuussa muutamana päivänä. Teimme tällaisen päätöksen siksi, että tuon preschoolin toiminta on niin mielekästä ja lapsille innostavaa - ja siksi, että kaksosemme yksinkertaisesti rakastavat kouluaan. He pääsevät luontoretkille ja uimaan ja saavat syödä eväänsä ulkona ja leikkiä koulun puutarhassa ja pihamaalla mielin määrin - joten en minä heidän innostustaan yhtään ihmettele. Sitä kaikkea hauskuutta ehkä vain vähän kadehdin.
Niille päiville, kun kaikki ovat kotona, on kyllä sadellut ehdotuksia. Voidaanko me mennä jäätelökioskille/uimaan/kirjastoon/akvaarioon/McDonaldsiin ja niin edelleen, niin edelleen. Kaikkien mielestä kesä on parasta aikaa, kun voi laittaa kesäkengät jalkaan ja lippalakin päähän ja hilpaista ulos. Eihän äiti tarvita takkia? Äiti, laitetaanko aurinkorasvaa? Äiti, voiko mennä potkulautailemaan? Äiti, voiko piirtää liiduilla ulkona? Äiti, syödäänkö jälkiruokaa ulkona? Äiti, voiko puhaltaa saippuakuplia? Äiti, minä menen keinumaan!
Ja minä selaan tapahtumakalentereita. Vielä ehtisimme käydä kerran tuolla leikkistudiolla, vaikka sadekuuropäivänä, ja kirjastolla on kesäohjelmaa lapsille lähistöllä sijaitsevalla puutarhalla. Esikoisen kanssa on hyvä käydä vähän pidempi pyörälenkki sillä aikaa kun kaksi nuorempaa ovat preschoolissa. Ja ilma on kuin linnunmaitoa - aamusta iltaan lämmintä, lämmintä, lämmintä. Viluinen ihminen kiittää.
Siinä samalla, aina jossain välissä, valmistan itseäni ajatukseen, että Suomi-loma on kohta käsillä. En pakkaa turhan aikaisin, siitä yksinkertaisesta syystä, etten erityisesti pidä pakkaamisesta. Joka vuosi on mukaan tullut riittävästi tavaraa, useimmiten liikaakin. Yritän järjestellä asioita ja taloa siihen malliin, että olemme useita viikkoja poissa. Meillä on kuitenkin erinomainen talovahtipalvelu käytössämme, mikä on erittäin käytännöllistä.
Kesälomamatkan jälkeen tiedossa on uudet kujeet: esikoinen pääsee koulun järjestämille leireille, joissa aiheena on esimerkiksi taide ja luonto sekä keijut, taikuudet ja supersankarit. Viisivuotiaamme pääsevät kokeilemaan kesäleiritoimintaa viikon mittaiselle puolipäiväiselle taideleirille sekä osallistumaan vielä muutaman päivän ajan preschoolin kesätoimintaan. Ohjelmavapaitakin viikkoja mahtuu vielä loppukesään, sillä koulu alkaa täällä vasta syyskuussa.
Mutta Suomi kutsuu siis pian. Yötön yö tulee valvottamaan kulkijaa monestakin syystä, mutta otamme sen kaiken vastaan. Loman aikataulu on tiivis, mutta ei se liiemmin haittaa. Lapset tulevat ajautumaan jäätelö- ja kahvipullaähkyyn ja joku keski-ikäisempi saattaa syödä liian monta karjalanpiirakkaa. Mutta sellaista sattuu, ja se on sen kaiken arvoista.
Siinä siis kesäloman tahti. Koko kesä menee aina nopeammin kuin uskoisikaan, mutta ajan kuluminen kuin huomaamatta on kai tällainen ikään liittyvä juttu. Niin me tultiin just sieltä Suomesta... jaa että pitäiskö mun taas alkaa pakkaamaan?
It's been a crazy week! Ei tämä mikään minun oma lausahdukseni yksin ole ollut, ei todellakaan. Olen ehtinyt kuitenkin kuulla sen niin monta kertaa tällä viikolla, että aloin sujuvasti käyttää sitä itsekin. Kuten edellisessä postauksessani kirjoitin, tämä kulunut viikko on sisältänyt niin juhlia, piknikkejä kuin talkoopäiviäkin. Sitä normaalia arkipyöritystä tietenkään unohtamatta, sillä kaikista menemisistä ja tulemisista huolimatta lapset ovat tarvinneet esimerkiksi normaalin määrän aterioita ja puhtaita vaatteita. Sitä paitsi, tiedätte kesälapset? Joita saa kuurata iltaisin päästä varpaisiin, jos mielii löytää aurinkorasvaisen ja hiekkaisen kerroksen alta omat puhtoiset lapsosensa. Jos varpaankynsien alla ei olekaan tässä tapauksessa ollut isänmaata, on sieltä löytynyt kohtuullinen määrä tätä nykyistä asuinmaaperää kuitenkin.
But it has been amazing! Viikkoon on mahtunut niin paljon. Sykähdyttäviä muistoja, jotka haluaisi säilöä mieleensä ikuisesti. Pienen esikoistytön ihana päivä maatilalla, jossa koululaiset saivat viettää leiripäivän ennen illan yhteistä piknikkiä. Tyttö oli ollut samalla reissulla aamukahdeksasta iltaseitsemään, ja huokaisi kotona väsyneenä, mutta niin onnellisena, kuinka oli ollut tosi kiva päivä. Seuraavan päivän kevätjuhlaseremonia koululla, lapseni innosta välkkyvät silmät, kun hän esiintyi muiden mukana. Onnellinen ilme kasvoillaan, uusi opettajalta saatu koru kaulassaan, kaunis neilikka kädessään, jota vaali kuin aarretta. Meidän pieni, ylpeä, tuleva tokaluokkalainen.
I don't know why I always start to cry nowadays! Ystäväni, jonka tytär on samalla luokalla meidän esikoisemme kanssa ja jonka poika on ollut samassa preschool-ryhmässä kaksostemme kanssa, huokaili minulle koulun juhlasalissa ennen päättäjäisjuhlan alkua. He olivat käyneet läpi samat juhlat kuin mekin, ja lisää oli vielä tulossa. Ja kyyneleitä ei voi estää, ei. Olemme melkein samanikäisiä, joten päätimme yhdessä, että sen täytyy johtua iästä. Ihminen varmaankin tulee ikääntyessään enemmän tällaiseksi. Sillä täytyyhän tähän nyt jokin syy keksiä, eikö niin.
And you're just so proud of them. Vaikka päivittäin saisi käydä läpi lähes koko tunteiden kirjon, pysähtyy kuitenkin niihin hetkiin, jolloin sydän taitaa melkein pakahtua. Kun näkee, miten he osaavat. Miten he ovat tulleet varmemmiksi ja rohkeammiksi. Miten nuo pienet viisivuotiaatkin tuntevat jo niin kuuluvansa joukkoon, juoksevat toisten lasten luokse innosta puhkuen. Juoksevat takaisin luoksemme näyttämään puusta tehtyjä mitaleja, joihin on kirjattu kolme sanaa jokaisesta.
Rohkea pieni tyttömme. Ongelmanratkaisijapoikamme. Ja isosiskonsa, joka hurrasi heille yleisön joukosta, kun mitaleita jaettiin preschoolilaisten valmistujaisjuhlissa. Että onkos se ihme, jos jollain sydän meinaakin pakahtua.
- Olet ihan samanlainen kuin minä! Muistan vieläkin, kuinka naapurini nauroi minulle koululla vuosi sitten, kevään päättäjäisjuhlissa. Hän nauroi, mutta pyyhki samalla vuolaana valuneita liikutuksen kyyneliä poskiltaan. - Sinäkin alat kyynelehtiä, kun omat lapset esiintyvät! En oikein ymmärrä, miten siinä näin on käynyt - en vain nykyään enää kestä katsella, kun omat pikkuiseni esiintyvät. Joskus on melkein käännettävä pää pois päin ja keräiltävä itseään hetken aikaa. En minä oikein ole tuntenut tätä puolta itsestäni, mutta olen saanut totutella, kovastikin.
Vetistelyviikko on käsillä. Koulu loppuu tällä viikolla täälläkin ja jännitystä alkaa olla ilmassa. Ennen päättäjäisjuhlia vietetään vielä yhteistä piknikkiä koko koulun voimin yhteistyömaatilalla ja varsinaisen lopettajaisseremonian päätteeksi on järjestetty vielä koululaisten taidenäyttely kevätkauden tuotoksista. Monta viimeistä viikkoa lähes joka päivä esikoiseni luokka on valmistellut taidetöitä ja tutustunut erilaisiin taidetekniikoihin, sekä kokeillut monenlaista uutta, kuten keramiikkatöitä.
Mutta ei nyyhkyttely vielä niihin juhliin pääty, sillä kuopuksemme saavat juhlia preschoolin päättämistä ja syksyllä seuraavaa alakouluun siirtymistä myöskin tällä viikolla, ja juhlallisuudet on todellakin nimetty lystikkäästi graduation ceremonyksi. Eikä äiti oikeasti tiedä, miten tämän kaiken oikein kestäisi.
Mutta onneksi pitävät kiireisenä. On poikkeusaikatauluja, kun välillä koulu kestääkin pidempään ja toinen päivä onkin lyhyempi. On osallistumislistoja, joihin pitää muistaa raapustaa, mitä mielii nyyttäripiknikille tuoda. Sähköposti tulvillaan viestejä siitä, mitä pitää muistaa lapselle pakata piknikkipäivänä mukaan ja missä sijaitsevat lahjakorit, joihin voi sujauttaa muistamista niille opettajille, jotka ovat lähdössä talosta tämän kevään jälkeen. Ja kun Ameriikassa ollaan, on käsillä luonnollisesti myös ahkera lahjomissesonki muutoinkin, sillä tapana on muistaa niin opettajia kuin monia muitakin henkilökunnan jäseniä, jotka ovat lastemme eteen tehneet työtä tänäkin vuonna. Niinpä olen koonnut pieniä lahjoja toistakymmentä kappaletta ja talkoillut kortteja yhdessä lasten kanssa. (Sekä menettänyt hermoni, kun jokainen kolmesta haluaa tehdä samaa korttia, tai yksi haluaa tehdä vain yhtä korttia, ja kolmas haluaakin heittää hanskat tiskiin kahden minuutin jälkeen.)
Joten kuljen edestakaisin koulun ja kodin välillä, haen kaupasta sitä ja tätä, etsiskelen kadonnutta ötökkärasvaa ympäri taloa, samalla yritän pitää mielessäni, että lauantain syntymäpäiväjuhliin ei vielä ole ostettu lahjaa. Yritän jatkuvasti muistaa, mitä kaikkea piti muistaa ja mihin aikaan missäkin pitäisi olla. Selitän lapsilleni viidennentoista kerran, millainen aikataulu meillä minäkin päivänä on ja kuka menee minnekin ja mihin aikaan ja mitä missäkin tapahtuu. Onneksi säänhaltija on puolellamme ja on tuonut helteet takaisin - koko viikoksi luvataan pelkkää aurinkoa.
Kyllä tästä kesä tulee! Saattaa tulla migreenikin sitä ennen, mutta kiire pitää hyvässä vauhdissa. Tunteiden ylipursuamisellekin on siis välitön uhka olemassa, mutta hyvä ennakoija varautuu nenäliinapaketeilla ja yrittää muistaa käyttää kestävää ripsiväriä. Jos ihan vuolaaksi menee, yritän etsiä naapurini yleisön joukosta. Vetistellään sitten yhdessä, tuntuisikohan se sitten jotenkin vapauttavammalta. Noh, sellaisia me äidit.
Taas on tiistaissa tohinaa. Tätä omaa arkistakin toki, mutta varsinaiset kuhinat käydään viidessä osavaltiossa, joissa on järjestetty tänään esivaalit - New Jerseyssä, Pohjois- ja Etelä-Dakotassa, New Mexicossa sekä Kaliforniassa, joista viimeisin ns. merkityksellisin. Homma alkaa kohta olla selvä lopullista taistoa varten, joka tullaan epäilemättä käymään Clintonin ja Trumpin välillä.
Naapuri pysähtyi jututtamaan meitä viikko, pari sitten, tapansa mukaan. Jos sattuu pihamaalle yhtäaikaa, saa varmasti juttuseuraa naapurista. Kyselee, kiinnostaako vaaliasetelma, vaikka emme voikaan äänestää. Näen ilmeestä, että vaaliteema kiinnostaa, aika laillakin ilmeisesti. Sanoo olevansa republikaani, mutta se olisi ollut aika selvää sanomattakin. Ei äänestäisi Hillarya missään tilanteessa, ja ihmettelee Sandersin suosiota. Mieheni sanoo kuulleensa ABC-kannattajista; Anyone But Clinton. Olemme tainneet löytää sellaisen, tai ainakin nyt oman puolueensa hyvin uskollisen kannattajan. ABC taitaa olla aika yleinen ilmiö joka tapauksessa.
Välillä tuntuu kuin loanheitto olisi vaalien ykkösasia. Ehdokkaista kaivellaan esiin kaikki mahdollinen, ja luurankoja taitaa löytyä useammastakin kaapista kolinaksi asti. Vermontin oma poika, Bernie Sanders, ei ole säästynyt hänkään yhtään sen enempää - esim. vaimon rahasotkut yliopistomaailmassa on kaiveltu esiin. Pelin todellisuudesta ja sen kovuudesta kertoo ehkä jotain sekin, että Sandersinkin talon ympäristössä päivystää lukuisia salaisen palvelun autoja. Mutta on iso maailma, kova peli, normi käytäntö. Vaikka on pikkuinen Vermont.
Mutta ei Bernie ole luovuttanut. Hän pelaa peliä niin kauan kuin sitä riittää. Tämä on kuitenkin hänen viimeinen presidenttitaistonsa, sillä ikää on jo sen verran, että seuraaville kierroksille sitä on jo liikaa.
Hillaryn kannattajia on Vermontissa vähän. Rouva on perusvermontilaiselle liian elitistinen, ja sitä paitsi, Sanders on toki oman kylän poikana kerännyt täällä aimo potin äänistä.
Tyytymättömyyttä on ilmassa, niin Vermontissa kuin muuallakin. Siitä on ammentanut Trump ja onnistunut täälläkin jossain määrin, luultavasti paremmin kuin kukaan oli osannut joskus aavistaa.
Farssi jatkukoon, sillä siltähän tämä vaikuttaa. Marraskuuta kohti mennään.
P.S. Kuvien nallet on kuvattu Vermontin omalla nalletehtaalla (Vermont Teddy Bear Factory). Oikein sympaattinen paikka.
- Miksei aikuiset voi hyppiä niin että me lapset voitaisiin nähdä miten korkealle ne osaa hypätä? Kato, näin! Sanoo kohta viisivuotias tyttäreni ja hyppii, muuten vaan, omaksi ilokseen. Tästä tytöstä hyppiminen vain on yksinkertaisesti niin hauskaa, että hänen on vaikea ymmärtää, mikseivät aikuiset erityisesti hyppele. Ja myönnän, ei hän ole saanut minulta mitään hyppimisen mallia, sillä minä nyt en vain yleensä hyppele huoneesta toiseen. Tylsä keski-ikäinen.
Mutta tyttö siis hyppii. Hän hyppii tasajalkaa, kun hän on eri mieltä muiden kanssa (jota tapahtuu jokseenkin usein), hän hypähtelee matkalla kylpyhuoneeseen, hän hyppii innoissaan lakanoiden alla, kun vedämme niitä. Hän käyttää hyödykseen jokaisen rappusen ja askelman, jolta voi hypätä. Ja kun kuulen keski-ikäisen itseni kieltävän taas kerran sisällä juoksemisen, ei hän kuulemma juokse. - Äiti, minä hypin!
Välillä herkuttelen ajatuksella, että laittaisin oman aktiivisuusrannekkeeni päiväksi tyttäreni käteen. Hänellä aktiivisuusprosentit tulisivat luultavasti heittämällä (no, hyppimällä) täyteen jo reilusti ennen puoltapäivää. Minäkin saan kyllä prosentit suhteellisen usein täyteen, mutta aika paljon siihen täytyy toisinaan tepastella. Toisina päivinä liikehdintää on niin paljon, että askelia kyllä tulee kunnon määrä. Laiskempina vapaapäivinä jää sitten vajaaksi.
Aika hauska ostos tämä ranneke on silti ollut, ja siitä on kiittäminen miestäni, joka osti sen minulle lahjaksi kevättalvella. Se kertoo hauskan piirakkakuvion avulla, miten silppuista elämää minä vietän - se näyttää sen, kuinka puuhailen vähän väliä jotain ja sinkoilen päivän tunnit sinne tänne. Lenkin jälkeen on hauska katsella, paljonko askelia tuli ja miltä teho näytti. Ja ainakin vielä tuntuu, että ranneke on saanut minut lenkille useammin kuin talven aikana. Siitä voi kyllä kiittää kaunista kesäsäätäkin, joka toukokuun aikana asettui tänne iloksemme.
Mutta vaikka olenkin suhteellisen tyytyväinen omiin päivätuloksiini, en silti usko kykeneväni saavuttamaan tyttäreni aktiivisuustasoa. Hän kun osaa niin ilmiömäisesti yhdistää huvin ja hyödyn. Tässä eräänä iltana seurasin, kun hän vaihtoi ylleen yöpukua. Hän riisui yhden vaatekappaleen ja huuteli: "Äiti, minä hypin vähän tässä välillä!" Sitten hän hypähteli muutaman kerran tasajalkaa komeasti ponnahdellen ja jatkoi sitten pukeutumista.
Niin että äiti, hyppää hyppää. Eikös se ole aika simppeliä sittenkin.
