Vetistelyviikko

- Olet ihan samanlainen kuin minä! Muistan vieläkin, kuinka naapurini nauroi minulle koululla vuosi sitten, kevään päättäjäisjuhlissa. Hän nauroi, mutta pyyhki samalla vuolaana valuneita liikutuksen kyyneliä poskiltaan. - Sinäkin alat kyynelehtiä, kun omat lapset esiintyvät! En oikein ymmärrä, miten siinä näin on käynyt - en vain nykyään enää kestä katsella, kun omat pikkuiseni esiintyvät. Joskus on melkein käännettävä pää pois päin ja keräiltävä itseään hetken aikaa. En minä oikein ole tuntenut tätä puolta itsestäni, mutta olen saanut totutella, kovastikin.

Vetistelyviikko on käsillä. Koulu loppuu tällä viikolla täälläkin ja jännitystä alkaa olla ilmassa. Ennen päättäjäisjuhlia vietetään vielä yhteistä piknikkiä koko koulun voimin yhteistyömaatilalla ja varsinaisen lopettajaisseremonian päätteeksi on järjestetty vielä koululaisten taidenäyttely kevätkauden tuotoksista. Monta viimeistä viikkoa lähes joka päivä esikoiseni luokka on valmistellut taidetöitä ja tutustunut erilaisiin taidetekniikoihin, sekä kokeillut monenlaista uutta, kuten keramiikkatöitä.

Mutta ei nyyhkyttely vielä niihin juhliin pääty, sillä kuopuksemme saavat juhlia preschoolin päättämistä ja syksyllä seuraavaa alakouluun siirtymistä myöskin tällä viikolla, ja juhlallisuudet on todellakin nimetty lystikkäästi graduation ceremonyksi. Eikä äiti oikeasti tiedä, miten tämän kaiken oikein kestäisi.

Mutta onneksi pitävät kiireisenä. On poikkeusaikatauluja, kun välillä koulu kestääkin pidempään ja toinen päivä onkin lyhyempi. On osallistumislistoja, joihin pitää muistaa raapustaa, mitä mielii nyyttäripiknikille tuoda. Sähköposti tulvillaan viestejä siitä, mitä pitää muistaa lapselle pakata piknikkipäivänä mukaan ja missä sijaitsevat lahjakorit, joihin voi sujauttaa muistamista niille opettajille, jotka ovat lähdössä talosta tämän kevään jälkeen. Ja kun Ameriikassa ollaan, on käsillä luonnollisesti myös ahkera lahjomissesonki muutoinkin, sillä tapana on muistaa niin opettajia kuin monia muitakin henkilökunnan jäseniä, jotka ovat lastemme eteen tehneet työtä tänäkin vuonna. Niinpä olen koonnut pieniä lahjoja toistakymmentä kappaletta ja talkoillut kortteja yhdessä lasten kanssa. (Sekä menettänyt hermoni, kun jokainen kolmesta haluaa tehdä samaa korttia, tai yksi haluaa tehdä vain yhtä korttia, ja kolmas haluaakin heittää hanskat tiskiin kahden minuutin jälkeen.)

Joten kuljen edestakaisin koulun ja kodin välillä, haen kaupasta sitä ja tätä, etsiskelen kadonnutta ötökkärasvaa ympäri taloa, samalla yritän pitää mielessäni, että lauantain syntymäpäiväjuhliin ei vielä ole ostettu lahjaa. Yritän jatkuvasti muistaa, mitä kaikkea piti muistaa ja mihin aikaan missäkin pitäisi olla. Selitän lapsilleni viidennentoista kerran, millainen aikataulu meillä minäkin päivänä on ja kuka menee minnekin ja mihin aikaan ja mitä missäkin tapahtuu. Onneksi säänhaltija on puolellamme ja on tuonut helteet takaisin - koko viikoksi luvataan pelkkää aurinkoa. 

Kyllä tästä kesä tulee! Saattaa tulla migreenikin sitä ennen, mutta kiire pitää hyvässä vauhdissa. Tunteiden ylipursuamisellekin on siis välitön uhka olemassa, mutta hyvä ennakoija varautuu nenäliinapaketeilla ja yrittää muistaa käyttää kestävää ripsiväriä. Jos ihan vuolaaksi menee, yritän etsiä naapurini yleisön joukosta. Vetistellään sitten yhdessä, tuntuisikohan se sitten jotenkin vapauttavammalta. Noh, sellaisia me äidit.