Totally crazy but amazing

It's been a crazy week! Ei tämä mikään minun oma lausahdukseni yksin ole ollut, ei todellakaan. Olen ehtinyt kuitenkin kuulla sen niin monta kertaa tällä viikolla, että aloin sujuvasti käyttää sitä itsekin. Kuten edellisessä postauksessani kirjoitin, tämä kulunut viikko on sisältänyt niin juhlia, piknikkejä kuin talkoopäiviäkin. Sitä normaalia arkipyöritystä tietenkään unohtamatta, sillä kaikista menemisistä ja tulemisista huolimatta lapset ovat tarvinneet esimerkiksi normaalin määrän aterioita ja puhtaita vaatteita. Sitä paitsi, tiedätte kesälapset? Joita saa kuurata iltaisin päästä varpaisiin, jos mielii löytää aurinkorasvaisen ja hiekkaisen kerroksen alta omat puhtoiset lapsosensa. Jos varpaankynsien alla ei olekaan tässä tapauksessa ollut isänmaata, on sieltä löytynyt kohtuullinen määrä tätä nykyistä asuinmaaperää kuitenkin.

But it has been amazing! Viikkoon on mahtunut niin paljon. Sykähdyttäviä muistoja, jotka haluaisi säilöä mieleensä ikuisesti. Pienen esikoistytön ihana päivä maatilalla, jossa koululaiset saivat viettää leiripäivän ennen illan yhteistä piknikkiä. Tyttö oli ollut samalla reissulla aamukahdeksasta iltaseitsemään, ja huokaisi kotona väsyneenä, mutta niin onnellisena, kuinka oli ollut tosi kiva päivä. Seuraavan päivän kevätjuhlaseremonia koululla, lapseni innosta välkkyvät silmät, kun hän esiintyi muiden mukana. Onnellinen ilme kasvoillaan, uusi opettajalta saatu koru kaulassaan, kaunis neilikka kädessään, jota vaali kuin aarretta. Meidän pieni, ylpeä, tuleva tokaluokkalainen.

I don't know why I always start to cry nowadays! Ystäväni, jonka tytär on samalla luokalla meidän esikoisemme kanssa ja jonka poika on ollut samassa preschool-ryhmässä kaksostemme kanssa, huokaili minulle koulun juhlasalissa ennen päättäjäisjuhlan alkua. He olivat käyneet läpi samat juhlat kuin mekin, ja lisää oli vielä tulossa. Ja kyyneleitä ei voi estää, ei. Olemme melkein samanikäisiä, joten päätimme yhdessä, että sen täytyy johtua iästä. Ihminen varmaankin tulee ikääntyessään enemmän tällaiseksi. Sillä täytyyhän tähän nyt jokin syy keksiä, eikö niin.

And you're just so proud of them. Vaikka päivittäin saisi käydä läpi lähes koko tunteiden kirjon, pysähtyy kuitenkin niihin hetkiin, jolloin sydän taitaa melkein pakahtua. Kun näkee, miten he osaavat. Miten he ovat tulleet varmemmiksi ja rohkeammiksi. Miten nuo pienet viisivuotiaatkin tuntevat jo niin kuuluvansa joukkoon, juoksevat toisten lasten luokse innosta puhkuen. Juoksevat takaisin luoksemme näyttämään puusta tehtyjä mitaleja, joihin on kirjattu kolme sanaa jokaisesta. 

Rohkea pieni tyttömme. Ongelmanratkaisijapoikamme. Ja isosiskonsa, joka hurrasi heille yleisön joukosta, kun mitaleita jaettiin preschoolilaisten valmistujaisjuhlissa. Että onkos se ihme, jos jollain sydän meinaakin pakahtua.