Hyppää, äiti, hyppää!

- Miksei aikuiset voi hyppiä niin että me lapset voitaisiin nähdä miten korkealle ne osaa hypätä? Kato, näin! Sanoo kohta viisivuotias tyttäreni ja hyppii, muuten vaan, omaksi ilokseen. Tästä tytöstä hyppiminen vain on yksinkertaisesti niin hauskaa, että hänen on vaikea ymmärtää, mikseivät aikuiset erityisesti hyppele. Ja myönnän, ei hän ole saanut minulta mitään hyppimisen mallia, sillä minä nyt en vain yleensä hyppele huoneesta toiseen. Tylsä keski-ikäinen.

Mutta tyttö siis hyppii. Hän hyppii tasajalkaa, kun hän on eri mieltä muiden kanssa (jota tapahtuu jokseenkin usein), hän hypähtelee matkalla kylpyhuoneeseen, hän hyppii innoissaan lakanoiden alla, kun vedämme niitä. Hän käyttää hyödykseen jokaisen rappusen ja askelman, jolta voi hypätä. Ja kun kuulen keski-ikäisen itseni kieltävän taas kerran sisällä juoksemisen, ei hän kuulemma juokse. - Äiti, minä hypin!

Välillä herkuttelen ajatuksella, että laittaisin oman aktiivisuusrannekkeeni päiväksi tyttäreni käteen. Hänellä aktiivisuusprosentit tulisivat luultavasti heittämällä (no, hyppimällä) täyteen jo reilusti ennen puoltapäivää. Minäkin saan kyllä prosentit suhteellisen usein täyteen, mutta aika paljon siihen täytyy toisinaan tepastella. Toisina päivinä liikehdintää on niin paljon, että askelia kyllä tulee kunnon määrä. Laiskempina vapaapäivinä jää sitten vajaaksi.

Aika hauska ostos tämä ranneke on silti ollut, ja siitä on kiittäminen miestäni, joka osti sen minulle lahjaksi kevättalvella. Se kertoo hauskan piirakkakuvion avulla, miten silppuista elämää minä vietän - se näyttää sen, kuinka puuhailen vähän väliä jotain ja sinkoilen päivän tunnit sinne tänne. Lenkin jälkeen on hauska katsella, paljonko askelia tuli ja miltä teho näytti. Ja ainakin vielä tuntuu, että ranneke on saanut minut lenkille useammin kuin talven aikana. Siitä voi kyllä kiittää kaunista kesäsäätäkin, joka toukokuun aikana asettui tänne iloksemme. 

Mutta vaikka olenkin suhteellisen tyytyväinen omiin päivätuloksiini, en silti usko kykeneväni saavuttamaan tyttäreni aktiivisuustasoa. Hän kun osaa niin ilmiömäisesti yhdistää huvin ja hyödyn. Tässä eräänä iltana seurasin, kun hän vaihtoi ylleen yöpukua. Hän riisui yhden vaatekappaleen ja huuteli: "Äiti, minä hypin vähän tässä välillä!" Sitten hän hypähteli muutaman kerran tasajalkaa komeasti ponnahdellen ja jatkoi sitten pukeutumista. 

Niin että äiti, hyppää hyppää. Eikös se ole aika simppeliä sittenkin.