Askel askeleelta

On polku, jota on kuljettava. Polun varrella sinua autetaan, kun apua tarvitset. Polulla eteenpäin, kohti seuraavaa päämäärää, pääset kuitenkin vain itse, omalla tahdollasi ja rohkeudellasi. Olen tukenasi aina, mutta askeleitasi en voi puolestasi ottaa. Voin pitää sinusta hieman kiinni, voin rohkaista sinua, voin kertoa sinulle aina uudelleen, miten pääset eteenpäin. Mutta ratkaisevat askeleet, ne sinä otat itse.

Keskoslapsi kehittyy omaa tahtiaan. Ihmisillä on tapana verrata lapsia toisiinsa, tahtomattaankin. Tiettyyn ikään mennessä odotetaan tiettyjä asioita. Keskoslapsen kehityksessä seurataan pitkään nk. korjattua ikää kalenteri-iän sijaan. Korjattu ikä lasketaan lasketun ajan mukaan. Mutta jos lapsi kehittyy siltikin aivan eri tahtiin? Keskoslapsen kohdalla on nimittäin tavallista, että monet taidot kehittyvät vasta pitkällä viiveellä, ja monet ohjeet ja oletukset tiettyjen taitojen oppimisesta tietyssä iässä voi heittää romukoppaan. Keskosena syntynyt lapsi tarvitsee myös aikuisen apua monien perustaitojen oppimisessa paljon tavallista enemmän.

Yritä vielä, älä lannistu. Näytän sinulle, miten vahvistat itseäsi, miten löydät oikean tavan. Yritä yrittämästä päästyäsikin, sillä se auttaa sinua oppimaan. Ja kun opit oikean tavan - toista, toista ja toista. Ja kun et enää jaksa, lepää välillä. Kunnes taas jaksat. Autan sinua, autan aina, niin kauan kuin apuani tarvitset.

Olen oppinut, että kun keskosena syntynyt lapsi opettelee uusia, motorisia taitoja, hän tarvitsee usein paljon mallintamista ja ohjausta. Hän saattaa tarvita niitä todella paljon. Jokainen uusi opeteltava liikesarja käydään läpi moneen kertaan, ja usein uuden liikkeen oppimiseen liittyy paljon etukäteisharjoitteita, joilla edesautetaan oppimista. Esimerkiksi tiettyjen lihasten vahvistamista, jotta uuden taidon oppiminen lähtisi edes alkuun. Joskus keskoslapseni vauva-aikana muistan jopa ihmetelleeni, että eivätkö täysiaikaisina syntyneet lapset todellakaan tarvitse kaikkia näitä mallintamisia. Useimmiten eivät. Mutta ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että keskosäiti uppoutuu helposti omaa elämäänsä, ja hetkittäin jopa unohtaa, ettei kaikilla olekaan samanlaista.

Pidän ihan hiukan sinusta kiinni. Sen verran, että tuen sinua ja autan sinua alkuun. Tiedän, että ihosi tuntee hyvin herkästi pienimmätkin kosketukset, ja ne voivat häiritä sinua. Siksi pidän kiinni vain hiukan, juuri sen verran, mikä on tarpeeksi.

Tuntoaistiltaan herkkä lapsi tuntee jokaisen kosketuksen voimakkaasti. Uusiin materiaaleihin iholla täytyy tutustua, sillä ne tuntuvat ensin oudoilta. Uusiin makuihin suussa täytyy totutella hitaasti. Nurmikkoa pihalla voi koskettaa ensin varovasti, ennen kuin siihen tottuu. Lumi on kylmää, se saa värisemään. Hiekka tuntuu vähän karkealta, sitä voi varovasti valuttaa läpi sormien. Vesi, se saisi mieluimmin olla sopivan haaleaa, ei missään nimessä liian lämmintä tai kylmää.

Tuntoaistin harjoittaminen käynnistyi aikoinaan näistä hetkistä. Keskoslasta ei aina saa syliin silloin kun haluaisi, sillä on mentävä lapsen voinnin ehdoilla. Mutta isä tuskin unohtaa tällaista hetkeä koskaan.

Jossain muualla on murheet

sillä tässä on vain 

hetki tää

Jonnekin muualle heitän nyt pelkoni

pois tästä hetkestä

sillä tässä on vain 

hetki tää

Autoilun ihmemaasta päivää

Eikös sanota olevan muodikasta, että joskus menee mukavuusalueensa ulkopuolelle? Ajattelin kokeilla sitäkin, eli tänään vähän tarinaa amerikkalaisten kulkupeleistä. Juttu voisi kertoa melkein pelkästään autoista, sillä kenellekään ei liene yllättävä tieto, että oma auto (tai useampi) kuuluu amerikkalaiseen elämäntapaan erittäin kiinteästi. Pitkiäkin matkoja sillä näyttävät jotkut taittavan (vaikkapa siitä päätellen, että katukuvassa näkyy välillä jopa läntisten osavaltioiden tai vaikkapa Alaskan rekisterikilpiä), mutta pitkille matkoille valitaan kuitenkin usein myös lentokone. Junaa ja busseja käyttävät harvemmat, mistä johtuen esimerkiksi junaverkko on käsittääkseni suorastaan huono. Busseista osaan sanoa sen verran, että kaupunkibusseja näkyy meiltä katsottuna lähimmillään ostoskeskusten ja lentokentän liepeillä, meiltä usean mailin päässä. Koskaan en ole nähnyt sellaista täällä meillä saakka, joten oletan, etteivät kulje tänne saakka. Eli meiltä kun on matkaa lähimpiin ostoskeskuksiin ja palveluihin muutaman mailin verran, niin se matka on taitettava autolla. 

Jos katselee katukuvaa tarkemmin, voisi luulla, että paikallinen Subaru-kauppias olisi kaupunkiseudun rikkaimpia. Subaruja on kaikkialla, koko ajan, erityisesti Outbackeja. Toinen tavallinen on Toyota Camry, joita näkee joka päivä (olen luullakseni siinä uskossa, että Camry on USAn myydyin henkilöauto, sitä enemmän myydään kyllä Fordin ja Chevyn pickupeja, eli se on kolmanneksi myydyin siltä kantilta katsottuna). Myös Prius on tavallinen näky tässä osavaltiossa. Yleiskuva on joka tapauksessa sellainen, että kaikenkokoisia autoja näkyy, eli ns. suurikokoisten autojen määrä ei ole erityisen suuri, vaikka tokihan niitä kuvassa paljon myös on. Vermontissa esimerkiksi suhde henkilöautojen ja pickupien välillä on 60/40, siis henkilöautojen eduksi. Vertailun vuoksi - joissakin keskilännen osavaltioissa voi suhde olla jopa 30/70, pickupien hyväksi.

Mutta on muuten yksi asia, jota minä en autoiluun liittyen tässä maassa ymmärrä. Se on puskuritarrojen määrä. Niillä nähtävästi halutaan kertoa kanssakulkijoille, mitkä asiat kyseiselle kuljettajalle ovat tärkeitä. Ne voivat kertoa jotain poliittista tai uskonasioihin liittyvää, mutta sen lisäksi ihan mitä vain muutakin. Vai mitäs sanotte tästä, jonka bongasin jokin aika sitten erään pickupin puskurista: My wife keeps telling me I never listen to her. Or something like that. :) Nokkela kaveri, vai? Puskurissa voidaan kyllä kertoa myös esimerkiksi lasten saavutuksista opinnoissa. Miten minusta tuntuisi kuitenkin vähän hassulta, jos vanhempani Suomessa laittaisivat autonsa perään tarran, jossa lukisi, että heidän tyttärensä on käynyt Tampereen yliopistoa. Wow.

Eivät ne kaikki aivan tältä näytä, mutta näitäkin näkee.

Mutta tällaista kulkupeliä näillä main saattaa joskus nähdä. Sen rekisterikilven teksti on valittu siksi, että se oli tässä osavaltiossa vapaana. Ja siksi, että erikoiskilven teettäminen täällä maksaa n. 25 dollaria. Believe it or not.

P.S.  On me vähän tätä puskuritarra-asiaa joskus pohdittu. Nimittäin sen verran, että jos meidän autossa olisi jostain syystä puskuritarra (en kylläkään pysty kuvittelemaan miksi), siihen olisi tekstikin valmiina. I hate bumper stickers.

Nurkilla

Koska hyvin harvoin tulee kirjoitettua varsinaisesti siitä, mitä meillä noin yleensä ottaen arkena tapahtuu, niin kokeillaanpa ihan vähän sitäkin. Tähän lauantaihin on kuulunut suunnitelmien muutoksia, sillä flunssaisilla lapsilla on tapana aiheuttaa niitä. Mistään vakavammasta ei liene kyse, mutta pienten nuhanenien kanssa on mukavampi pysytellä kotimaisemissa. Tähän lauantaihin mahtui kuitenkin esimerkiksi takeaway-thairuokaa suosikkiravintolasta (namnamnam) sekä vanhoja Mikki-elokuvia lasten kanssa. (Sekä kotitöitä, joita nyt ei lasketa, kun niitä nyt vain aina on, olipa sitten arki tai pyhä.) Mutta sainpa mahdutettua päivään myös pitkän, oman kävelylenkin lähiympäristössä - vaikka kevätsäissä edelleen täällä päin kitsastellaan (+5C ja vesisadetta huhtikuun lopussa jättää vähän toivomisen varaa), en antanut sen häiritä. Tässäpä pieni kurkistus lähinurkkiin.

Harmaa päivä, meillä päin

Osavaltiomme Vermont kuuluu Uuden Englannin pieniin osavaltioihin. Talot ovat täällä usein nk. 'New England style', kaikki tuollaisia vähän samannäköisiä, silti vähän erinäköisiä. Meillä todellakin on olemassa noita jalkakäytäviä (!), joka ei tässä maassa käsittääkseni ole mitenkään itsestäänselvyys. Lucky us. Näitä pitkin on aivan hyvä tepastella kotinurkilla.

Golfnurmi on aina siisti katsella. Nyt kevään korvalla viimein vihertääkin!

Asuinalueita rakennetaan myös golfkenttien läheisyyteen, niin on myös meidän alueellamme. Asumme aivan kivenheiton (tai pallonlyönnin?) etäisyydellä golfväylästä. Vaikka tiettyä varovaisuutta on syytä harjoittaa, kun kävelee golfkentän reunamilla (lähellä menevät kävely-/pyörätiet on merkitty nimellä 'bike road', erotukseksi golfväylästä joissa lukee 'golf cart' jottei kukaan eksy kauden aikana golfkentän puolelle), olen toistaiseksi vain kerran parin vuoden aikana kuullut, kuinka kentältä huhuillaan pieleen menneen lyönnin seurauksena. Joskus olen miettinyt, paljonkohan golfpalloja ihmisten puutarhoista mahtaakaan löytyä - meidän lapsemme ovat toistaiseksi löytäneet meiltä vain yhden ainoan.

Kyllä nämä kannattaa tietyllä vakavuudella ottaa.

Tänään sain eräältä lukijaltani pilke silmäkulmassa kirjoitetun kommentin siitä, onko täällä Ameriikassa sellaista kuin poliisisarjoissa - ja naureskelin hyväntahtoisesti mielessäni, että aika kaukana taidetaan kaikesta sellaisesta näillä nurkilla olla. Tämän pikkukaupungin elämä on aika rauhallista ja oikein miellyttävää, enkä ole oikeasti koskaan törmännyt mihinkään suuremmin negatiiviseen ilmiöön näissä maisemissa. Voi tietysti hyvinkin olla, ettei tällainen kiltimpi kotiäiti edes liiku ulkona niihin aikoihin, että törmäisi 'pimeämpiin puoliin'. Mutta - kyllä täällä osataan kuitenkin kaikkeen varautua, kuten tämä kuva meille kertoo:

Jos en poliiseja ole tässä naapurustossa koskaan nähnytkään liikkuvan (pl. yhden kerran tuossa vähän isomman väylän varressa nappaamassa ylinopeuteen syyllistyneitä), niin kyllä niillä kuitenkin vähän pelotellaan. Ainakin niitä pimeämmillä bisneksillä liikkuvia henkilöitä. Ja mielestäni, ihan hyvä niin. Kyllä minä tätä kannatan.

Saattaa olla, että toisella kertaa piipahdan postauksessa tuonne muutaman mailin päähän, jossa liikehdintää onkin sitten vähän meidän lähiympäristöämme enemmän. Nyt kuitenkin - näihin maisemiin, näihin (sateenharmaisiin) tunnelmiin, hyvää yötä Vermontista.

Tänään

Tänään

annanko ajatusteni virrata

ja katson minne ne vievät

 

Vievätkö ne sinne

missä olin ja mitä koin

antavatko kokea uudelleen, vai käskevätkö

Vievätkö ne tulevaan

josta kuvittelin jotain tietäväni

mutta josta en sittenkään tiedä

 

Annanko ajatusten harhailla kuin kevään

joka meille haparoiden yrittää

mutta tulee taas uudelleen torjutuksi

Annanko ajatusten tulla ja mennä

kuin lintujen ja oravien

jotka pihassamme hypähtävät

kadotakseen taas jatkamaan matkaa

jonnekin muualle

Annanko ajatusten pyyhältää

kuin nurkissa viuhuva tuuli

joka voimallaan vavisuttaa

ja sitten - laantuu taas

 

Ja kuitenkaan en kaipaa menneisyyttä

en kaiholla katso tulevaisuuteen

sillä tässä hetkessä

on kaikki

Olen oppinut

Lapset kasvavat, lapset oppivat. Mutta tuleehan sitä joskus ajatelleeksi sitäkin, mitä vanhemmat siinä sivussa oppivat. Kuulostakoon kliseiseltä, mutta aika paljon nuo pirpanaiset ovat meitä ainakin opettaneet. Mitä tulee kasvattamiseen, sen oikeuden pidätän itselläni. Ja kyllä, puolisollani myös.

Ei ole niin pientä asiaa, etteikö siitä saisi aikaan suurta riitaa. Tätä en ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt, mutta kun lapsilukumme kasvoi yhdestä kerralla kolmeen, saimme oppia sen hetimiten, kun sisarukset oppivat riitelemään. Riidan aihe voi olla vaikkapa keppi tai lumikokkare pihalla, tai oikeastaan melkein mikä tahansa. Hiekkalaatikossa voi olla vaikka kymmenen lapiota, ja niistä kolme keltaista - silti se yksi tietty keltainen on se ainoa oikea. Minulle ei ole vieläkään oikein selvinnyt tällaisen riitelyn syvin olemus, mutta nykyään osaan jo suhtautua. Riitely on ikävää, mutta menee aina ohi.

Riitelyyn käytetty aika tuntuu yleensä järjettömän pitkältä. Joskus, kun tuntuu, ettei se ota loppuakseen, alan ajatella mielessäni ajan kulumista, eli arvioin, kauanko riita on kestänyt. En ole koskaan kellottanut siihen kulunutta aikaa, mutta tuon metodin käyttäminen saa minut aina ajattelemaan, että tämäkin riita - se vei meidän vuorokaudestamme kuitenkin aika pienen siivun.

Käytä pieniä, muistia tukevia kikkoja. Arkipäivään kuuluu, että yhtä sun toista pientä ja isompaa asiaa on muistettavana koko ajan. Takaraivossani elää jostain syystä jatkuvasti pelko, että unohdan ruoan liedelle kesken valmistuksen, sillä minut keskeytetään tavallisen arkisen lounaan valmistamisen lomassa vähintään minuutin välein. Tästä syystä olen alkanut käyttää liesituulettimen valoa aina kun teen liedellä ruokaa, ihan siitä syystä, että huomioisin lieden paremmin. Taisi olla viimeksi viikko sitten, kun melkein poltin kanaleikkeet karrelle, kun hoivasin yhtä aikaa yhtä tuolilta lattialle keikahtanutta lasta, toista sormensa oven väliin jättänyttä ja kolmannelle huutelin lohdutuksen sanoja, kun hän harmitteli suureen ääneen pikkusisarusten sotkemaa leikkiä. Mutta, ei meillä oikeasti läheskään aina ole näin kaaottista. Oikeasti. Onneksi. 

Laske kymmeneen, kun harmittaa. Laske vaikka sataan. Tai laula. Tai vihellä. Tai ihan mitä vaan. Mutta yritä säilyttää malttisi kaaoksen keskellä, vaikka se tuntuisi mahdottomalta. Onnistun. Siis aina välillä. Mutta ainakin yritän. 

On aika monta kotityötä, jotka eivät voi liiemmin odottaa, mutta onneksi monet voivat. En kuitenkaan kuulu siihen koulukuntaan, joka sanoo surutta jättävänsä monet kotityöt yksinkertaisesti väliin. Psyykeni ei ihan kestä sitä, sen verran kontrollifriikki olen. Kuulun sen sijaan siirtäjiin. Siirtäjä voi siirtää monta kotityötä tuonnemmaksi, koska ei oikeasti ole kovin paljon väliä, tekeekö jonkin vähemmän kiireellisen homman tiistaina vai torstaina. Tai ensi viikolla. Lisäksi on hommia, joita siirrän vuosikausia. Niihin kuuluu vaikkapa valokuvien järjestäminen, ja nyt puhun niistä paperisista. En pysty kuvittelemaan, milloin ryhtyisin tuohon hommaan, se tuntuu aivan ylivoimaiselta aloittaa. Olen aivan selvästi paremmin sujut näiden sähköisten kanssa, vaikka eivätpä nekään nyt niin ihmeellisen hyvässä järjestyksessä ole. 

Mutta, summa summarum, olen jokseenkin yhtä mieltä erään Angela Schwindtin kanssa. Jokseenkin näinhän se taitaa mennä:

While we try to teach our children all about life,

our children teach us what the life is all about.

Nii-in.

Värein

Ilta-auringon oranssista hehkusta

saan uuden voimani

hämäryydestä rauhan

joka harmaudellaan syleilee

Kevään vihreydestä

kerään sen mitä elämääni tarvitsen

toiveen uudesta

joka aina tuttuun kietoutuu

Keltaisina hehkuvien kevään kukkasten

hento aavistus kohti kesää

saa sydämeni tanssahtelemaan

luvattua lämpöä kohti

Ja kuinka sinistä taivasta

tahdon tavoittaa

sen valkeita poutapilviä

mielessäni koskettaa

Ja kun näen lapseni silmissä tänäänkin

onnen ja ilon

tunnen minäkin kuinka hän elää

kaikista sateenkaaren väreistä

eikä minun elämäni

ole koskaan mustavalkoinen

Tuomisia ja viemisiä

Kaikki, jotka asuvat useampitasoisessa kodissa, tietävät, että yläkerrassa on usein tavaroita, joiden kuuluisi olla alakerrassa ja päinvastoin. Moni tunnistaa myös sen, että yläkertaan menossa olevat tavarat löytävät usein välietappinsa portaikosta, josta ne poimitaan seuraavan kerran ylös mennessä (jos jaksetaan). Ainakin meidän pikkulapsiarjessamme tavaraa on jatkuvassa liikkeessä kerrosten välillä, ja hyvin harvoin kuljen portaissa niin, etten kuljettaisi jotain mukanani. Nyt kun meillekin on kevät viimein tuonut kunnon kuravaatekelit, olen taas saanut muistutuksen siitä, miten epäkätevää on kuljettaa kuravaatteita eteisestä kokolattiamatolla päällystettyjen portaiden kautta yläkerran kodinhoitohuoneeseen pestäväksi. Mutta kun me tuon hyytävän kylmän talven jälkeen olemme kevään tänne saaneet, niin en valita, en!

Mutta mitä minä tänne oikein olen tuonut? Vaikka mitä, sellaistakin, jota en täällä todellakaan olisi tarvinnut. Hieman hassulta tuntui aikoinaan purkaa muuttolaatikoista tyhjiä jäätelörasioita, jotka olivat edellisen asunnon keittiön kaappien periltä ilmeisesti löytyneet. Muuttomiehet olivat näköjään olleet sikäli tarkkoja, että niistäkin purkeista lähes jokainen oli pakattu nätisti omaan pakkauspaperiinsa. Tulivat siis ainakin ehjinä perille rapakon ylitse! Mainittakoon vielä, että jonkin verran oli myös särkynyttä tavaraa, joten ihan aukotonta ei pakkaustarkkuus kuitenkaan ollut. Mutta miksi siis toin tänne niitä rasioita? Ihan siksi, etten kertakaikkiaan ehtinyt käydä edellisessä asunnossa jokaista kaappia läpi ennen kuin muuttofirma tuli suorittamaan tavaroiden pakkaamisen. Olihan minulla kyllä montakin kuukautta aikaa tehdä se, mutta puolustaudun sillä, että huolehdin samalla yhdestä leikki-ikäisestä ja kahdesta vauvasta, joten ihan mahdottoman paljon luppoaikaa pakkaamista varten ei siinä vaiheessa jäänyt. Siitä syystä meillä makaa kellarissa tälläkin hetkellä karkeasti arvioiden muutama kymmenen laatikkoa, joissa on... 'jotain'. Jokaiseen laatikkoon on kurkattu, mutta niistä moni suljettiin saman tien uudelleen. Niistä olisi kyllä voinut vetää yli tekstin 'USA' ja korvata yksinkertaisesti tekstillä 'Finland'. Tällä hetkellä en pysty yhtään muistamaan, mitä ne sisältävät, joten mitään kovin tärkeää se ei voi olla.

Mutta mitä minä toin tullessani, kun muutin tänne? Toin seikkailunhalua, kaipuuta kokeilla asumista ulkomailla, uteliaisuutta, kiinnostusta uuden etsimiseen. Toin minän, joka tykkäsi monesta asiasta kotimaassaan, mutta kaipasi kuitenkin jotain uuttakin elämäänsä. Toin minän, joka oli aina halunnut muuttaa ulkomaille joksikin aikaa. Toin rohkeutta, jota en tiennyt itselläni edes olevan.

Ja mitä minä vien mennessäni, kun täältä lähden? Vaikka en sitä vielä tiedäkään, niin toivon vieväni monta tärkeää kokemusta, lisääntynyttä itsevarmuutta, rohkeutta astua uusiin tilanteisiin. Luultavasti myös kohentunutta kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta, avarakatseisuuttakin, uusia näkökulmia asioihin. Mutta sen lisäksi toivon, että tämä paluumuuttaja on silläkin hetkellä tyytyväinen niihin ratkaisuihin, joita tekee. Ja on rohkea ottamaan vastaan nekin asiat, joihin ei voi itse vaikuttaa. Ja kuitenkin vielä rohkeampi ohjaamaan elämäänsä haluamaansa suuntaan, silloin kun se mahdollista on.

Näitä portaita, joka päivä, ylös ja alas. Aina vien jotain mukanani, aina tuon jotain tullessani. Mutta elämässäni portaat eivät kulje vain ylös ja alas, ne kulkevat lisäksi moneen eri suuntaan, ja jos minä voin, minä valitsen, mikä reitti niistä on sopivin. Tämä suunta, johon nyt olen kulkenut, on hyvä. Ja annan itseni nauttia siitä nyt, sillä sehän on olennaista, eikö vain?

Suuntaviivoja

Silittäisinkö tietäsi kulkea

 

mutta kerro minulle

 

mistä tiedän

 

mitkä mutkat ja kuopat

 

jätän sinulle kuljettaviksi

 

 

Ohjaisinko sinua matkallasi

 

mutta kerro minulle

 

miten osaan

 

antaa sinun itse

 

löytää tärkeimmät tienviitat

 

 

Kertoisinko kohtaamisista

 

mutta kerro sinä minulle

 

miten annan

 

sinun itse löytää

 

ne merkityksellisimmät

 

 

Rohkaisisinko vaikealla hetkellä

 

mutta kerro kuitenkin

 

miten näen

 

milloin tukeani eniten tarvitset

 

vaikket sitä sanokaan

 

 

Mutta anna minun myös myötäelää

 

sinun onnellisimmat hetkesi

 

sillä sinun onnesi

 

on aina myös minun

 

 

Ja minä annan

 

sinun maalata oman elämäsi suuntaviivat

 

 

 

 

 

 

 

You make us strong!

Ollaan yhteiskunnassa, jossa yhteiskunta ei, karkeasti sanottuna, tule ihmistä vastaan. Ollaan yhteiskunnassa, jossa rahalla saa ja kaikkea riittää, mutta jos rahaa ei ole, ei välttämättä oikein mitään ole riittävästi. Eriarvoisuus on välillä räikeää ja avuntarve on monella taholla suuri - mutta toisenlaisiakin huomioita, nimenomaan auttamisen halua koskien, saa onneksi tehdä.

Minulla oli luultavasti ennakkokäsityksiä, kun muutimme tähän maahan. Luultavasti olin esimerkiksi kuvitellut, että kuluttamisen luvatussa maassa kuluttaminen osuu räikeästi silmiin. Osuuhan se välillä, mutta monessa suhteessa olen myös saanut yllättyä positiivisesti. Nämä kokemukset ovat siis vain omiani, täällä pikkuruisessa, syrjäisessä, vähäväkisessä osavaltiossa, jossa - uskallan väittää - elintavatkin ovat monessa suhteessa terveellisemmät ja ympäristön paremmin huomioonottavat kuin monessa muussa osavaltiossa.

Kevät on tulossa (viimein!), ja se tuo katukuvaan myös autotallikirppikset, pihakirppikset, muuttomyynnit, polkupyörien vaihtoviikot. Kirppisilmoituksia on tässäkin lähistöllä keväästä syksyyn saakka joka viikonloppu useita. Nettikirpparitoiminnasta nyt puhumattakaan. Ja niin edelleen. Tavara ei mene läheskään aina hukkaan, sillä ihmiset kierrättävät ahkerasti. Olen kuullut naapurien puhuvan nurkkiensa siivouksesta, ja moni puhuu siitä, mitä on antanut eteenpäin tarvitseville. Olen kuullut perheistä, jotka lahjoittavat joka vuosi joulun yhdelle perheelle (tämän voi tehdä anonyymisti puolin ja toisin): hankkivat siis apua tarvitsevalle perheelle jouluksi ruoat ja lapsille lahjoja. Tuttavani, joka sai juuri vauvan, on ahkerasti kiertänyt etsimässä käytettyjä lastentarvikkeita lapselleen eri pisteistä, ja tulipa kovin iloiseksi niistäkin vauvanvaippapaketeista ja vauvojen ruokalapuista, jotka meille olivat ylimääräisinä lojumaan jääneet.

Kampaamon vaatekeräysilmoitus.

Jos haluan päästä helposti eroon tavarasta, jota en enää tarvitse, voin tilata netistä jonkin tahon hakemaan tavarat kotioveltani. Jos haluan osallistua lähikoulun kevätretken kustannuksiin, kerään tyhjät pullot tiettynä päivänä oveni eteen, josta koululaiset ne hakevat. Jos haluan päästä käytetyistä, hyväkuntoisista vaatteista eroon, voin viedä ne vaikkapa käyttämäni kampaamon vaatekeräyspisteeseen. Jos haluan myydä lastenvaunut, voin laittaa ne myyntiin lelukaupan käytettyjen tavaroiden osastolle. Voin myös antaa käytettyjä lastenvaatteita lastenvaateliikkeelle, joka toimittaa ne eteenpäin, ja minä saan siitä hyvästä alennuskuponkeja kyseiseen liikkeeseen.

Jokaisella meistä on asioita, jotka ovat lähellä sydäntä. Minä lahjoitan mielelläni vaikkapa lastensairaaloille, jos minulla on siihen mahdollisuus. Maailma on täynnä tarvitsevia, mutta kukaan kun ei voi pelastaa koko maailmaa, niin oma periaatteeni on, että lahjoitan ensisijaisesti tarkoituksiin, jotka ovat minulle jollain tavalla läheisiä, jos minulla vain on siihen mahdollisuus.

Tässä on asia, joka on minulle läheinen, joten tähän tarkoitukseen minä lahjoitan tänäkin vuonna. Jos koet asian läheiseksi ja tunnet, että tämä olisi sopiva kohde sinullekin - autatko silloin sinäkin?

On Kevätilo-keräyksen aika! Lahjoittamalla juuri tämän virtuaalilippaan kautta autat tärkeässä asiassa: keskosperheiden vertaistuen järjestämisessä. Keskosvauvan syntymä on perheelle usein suuri muutos, jonka seuraukset jatkuvat vuosia. On tärkeää, että perheet eivät jää yksin.
Keskosvanhempien yhdistys Kevyt (= Mannerheimin Lastensuojeluliiton Meilahden yhdistys) toimii täysin vapaaehtoisten keskosvanhempien voimin. Se toimii valtakunnallisesti saattaen perheitä yhteen saamaan tukea toisiltaan niin verkossa kuin kasvotustenkin.

Kiitos, kun autat!

http://www.lahjoituslipas.fi/kevatilo/KeskosvanhempienyhdistysKevyteliMLLMeilahdenyhdistysry/lahjoita/
Keräyslupa: POHA nro 2020/2012/3932, 3.12.2012 ja POHA nro 2020/2013/455, 21.2.2013
Keräysaika 1.4.-15.5.2014

Sopivasti suojellen

Jokainen vanhempi haluaa suojella lastaan. Keskosäitinä olen kuitenkin useita kertoja kohdannut myös sen yllättävän, hieman ristiriitaisenkin, tunteen, jolloin suojelunhalu on valtavan suuri, mutta takaraivossa takookin yhtä aikaa toisenlainen ajatus: autanko, suojelenko liikaa? Hento keskoslapsi tarvitsee valtavan paljon suojelua elämänsä alkuvaiheessa, mutta kun aika kuluu ja lapsi kehittyy, päätyy yllättävän usein ajattelemaan, onko kuitenkin parempi, että teen toisin, vaikka ensireaktioni minulle toisin viestittääkin.

Kun lapsi yrittää pukea itse, anna hänen pukea, vaikka itse tekisit sen paljon nopeammin. Kun lapsi opettelee polkemaan pyörällä, eivätkä voimat meinaa riittää ensimmäiseen polkaisuun, auta vähän. Auta monta kertaa, aina vähän, ja viimein hän polkaisee itse. Kun lapsi viimein uskaltaa kiivetä korkealle kiipeilytelineelle, varmista hänen turvallisuutensa, mutta anna kiivetä ja etsiä rajoja. Hän tekee sen ehkä varovaisesti omalla tyylillään, mutta se on hänelle sitäkin suurempi voitto. Anna hänen kokea se. Monet asiat voivat olla haastavia keskoslapselle, mutta aikuiselle haaste on siinä, että muistaa antaa lapsen oppia. Sillä se onni ja tyytyväisyys, jonka näet lapsesi kasvoilla, kun hän on saavuttanut uuden asian - se korvaa kaikki matkalla koetut vaikeudet.

Mutta, ne suuret uutiset? Saimme tänään tietää, että meidän 5-vuotiaamme, tuo pikkuinen keskoslapsemme, on hyväksytty lähistöllä sijaitsevaan yksityiskouluun! Hän aloittaa ensi syksynä koulutaipaleensa toisten n. 5-vuotiaiden kanssa Pre-Kindergarten -ryhmässä. Pitäisikö nyt jo tirauttaa kyynel! Mainittakoon, että lastentarhan kanssa tuolla ryhmällä ei ole mitään tekemistä, vaikka sen mieluusti niin yrittäisi suomeksi kääntää. Pre-Kindergarten on täällä preschoolin (jossa yleensä 3-4-vuotiaita) ja Kindergartenin (joka edeltää usein varsinaista ekaluokkaa) välivaihe. Vaihtoehtoja on monenlaisia.

Pre-Kindergartenin koulupäivät ovat täällä n. kuuden tunnin mittaisia, ja ohjelmaan sisältyy vielä paljon leikkiä ja muuta vastaavaa puuhastelua. Oppiaineitakin kyllä on, kielellisten taitojen kehittämisestä ja matematiikasta aina maantieteeseen ja kulttuurihistoriaan. Espanjan kieltäkin vähän, sekä taideaineita, liikuntaa ja musiikkia. Kyseisessä koulussa myös kehutaan ulkoiltavan aina kun sää sen sallii (tosin en ole varma, ovatko käsityksemme kelvollisesta ulkoilusäästä kovinkaan paljon yhteneväiset!). Erikoisuutena tällä koululla on myös oma puutarha (jossa opetellaan vaikkapa porkkananviljelyä) sekä retket lähistön maatilalle, jossa pääsee kokeilemaan esimerkiksi omenanpoimintaa ja tutustumaan maatilalla tapahtuviin asioihin.

Mutta, jännittää! Ja saattaapa käydä niin, että äitiä kaikkein eniten. Huhhuh!

Ota kädestäni kiinni

 

sillä haluan ohjata sinua

 

päästä kädestäni irti

 

vaikka se minulle olisikin

 

paljon sinua vaikeampaa

 

 

Opeta minua ymmärtämään

 

että sinä tiedät kyllä

 

milloin sinä uskallat

 

 

ja vaikken minä uskaltaisikaan

 

niin sinun rohkeudellasi

 

minäkin

 





Kiitän

Jos kaipaan ymmärrystä

 

saanko sen verran

 

että tiedän tänäänkin miksi

 

tapahtuu kaikki se mikä tapahtuu

 

 

Jos kaipaan kärsivällisyyttä

 

saanko sen verran

 

että tiedän minkä verran

 

minun tänäänkin tulee kasvaa

 

 

Jos kaipaan onnellisuutta

 

saanko sen verran

 

että tiedän

 

kuinka pitkän matkan kuljin

 

 

Jos kaipaan tyyneyttä

 

saanko sen verran

 

että tiedän

 

miksi en sitä aina saavuta

 

 

Mutta kun haluan jakaa kiitollisuutta

 

olen onnellinen että tänäänkin tiedän

 

etten koskaan,

 

koskaan voi jakaa sitä liiaksi eteenpäin

 

 

 

Vuorille

Haaveilin kiipeäväni vuorille.

Niille, jotka olin haaveissani edessäni nähnyt

joiden korkeutta en ollut uskaltanut arvioida

joille matka veisi pitkän, pitkän aikaa.

Ne siinsivät mieleni kuvissa

nousivat jylhinä edessäni,

näyttivät saavuttamattomilta

mutta houkuttivat niin kovin, 

kutsuivat minua kohti.

Nyt uskalsin askeltaa niitä kohti.

Kevyesti, vielä haparoiden

niin ettei kukaan vielä huomaisi.

Kokeilisin vain,

katselisin hiljaa ympärilleni

lähettäisin pienen toiveen ilmojen halki

salaa kaikilta,

melkein itseltänikin.

Katselin vuorta edessäni.

Katselin pitkään ja mietiskelin.

Arvioin etäisyyksiä,

tunteita, joita kohtaisin

matkallani

sinne jonnekin

minne kaipasin.

Katselin vuorta edessäni.

Katselin ja rohkaisin mieleni.

Otin askeleen, toisenkin, kolmannen

ja tunsin olevani tiellä

josta olin haaveillut

jonka olin niin pitkään halunnut tuntea jalkojeni alla

joka nyt tuntui keveältä kulkea,

keveämmältä kuin koskaan ennen.

Ja kun tunsin itsessäni tuon rohkeuden

näin sen mieleni kuvissa

annoin sen vallata tilan

joka sitä varten oli minussa ollut.

Annoin sen kertoa minulle

että olen oikealla tiellä.

Sillä nyt viimein uskon,

että runojeni maailman

oli aika avautua.

Enkä enää, enää käänny takaisin -

sillä vaikken suurinta vuorta valloita

vaikken kuuta taivaalta tavoita

niin näillä vuorilla on hyvä kulkea,

ja tavoittaa oma onnensa

omaan tahtiin