Lapset kasvavat, lapset oppivat. Mutta tuleehan sitä joskus ajatelleeksi sitäkin, mitä vanhemmat siinä sivussa oppivat. Kuulostakoon kliseiseltä, mutta aika paljon nuo pirpanaiset ovat meitä ainakin opettaneet. Mitä tulee kasvattamiseen, sen oikeuden pidätän itselläni. Ja kyllä, puolisollani myös.
Ei ole niin pientä asiaa, etteikö siitä saisi aikaan suurta riitaa. Tätä en ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt, mutta kun lapsilukumme kasvoi yhdestä kerralla kolmeen, saimme oppia sen hetimiten, kun sisarukset oppivat riitelemään. Riidan aihe voi olla vaikkapa keppi tai lumikokkare pihalla, tai oikeastaan melkein mikä tahansa. Hiekkalaatikossa voi olla vaikka kymmenen lapiota, ja niistä kolme keltaista - silti se yksi tietty keltainen on se ainoa oikea. Minulle ei ole vieläkään oikein selvinnyt tällaisen riitelyn syvin olemus, mutta nykyään osaan jo suhtautua. Riitely on ikävää, mutta menee aina ohi.
Riitelyyn käytetty aika tuntuu yleensä järjettömän pitkältä. Joskus, kun tuntuu, ettei se ota loppuakseen, alan ajatella mielessäni ajan kulumista, eli arvioin, kauanko riita on kestänyt. En ole koskaan kellottanut siihen kulunutta aikaa, mutta tuon metodin käyttäminen saa minut aina ajattelemaan, että tämäkin riita - se vei meidän vuorokaudestamme kuitenkin aika pienen siivun.
Käytä pieniä, muistia tukevia kikkoja. Arkipäivään kuuluu, että yhtä sun toista pientä ja isompaa asiaa on muistettavana koko ajan. Takaraivossani elää jostain syystä jatkuvasti pelko, että unohdan ruoan liedelle kesken valmistuksen, sillä minut keskeytetään tavallisen arkisen lounaan valmistamisen lomassa vähintään minuutin välein. Tästä syystä olen alkanut käyttää liesituulettimen valoa aina kun teen liedellä ruokaa, ihan siitä syystä, että huomioisin lieden paremmin. Taisi olla viimeksi viikko sitten, kun melkein poltin kanaleikkeet karrelle, kun hoivasin yhtä aikaa yhtä tuolilta lattialle keikahtanutta lasta, toista sormensa oven väliin jättänyttä ja kolmannelle huutelin lohdutuksen sanoja, kun hän harmitteli suureen ääneen pikkusisarusten sotkemaa leikkiä. Mutta, ei meillä oikeasti läheskään aina ole näin kaaottista. Oikeasti. Onneksi.
Laske kymmeneen, kun harmittaa. Laske vaikka sataan. Tai laula. Tai vihellä. Tai ihan mitä vaan. Mutta yritä säilyttää malttisi kaaoksen keskellä, vaikka se tuntuisi mahdottomalta. Onnistun. Siis aina välillä. Mutta ainakin yritän.
On aika monta kotityötä, jotka eivät voi liiemmin odottaa, mutta onneksi monet voivat. En kuitenkaan kuulu siihen koulukuntaan, joka sanoo surutta jättävänsä monet kotityöt yksinkertaisesti väliin. Psyykeni ei ihan kestä sitä, sen verran kontrollifriikki olen. Kuulun sen sijaan siirtäjiin. Siirtäjä voi siirtää monta kotityötä tuonnemmaksi, koska ei oikeasti ole kovin paljon väliä, tekeekö jonkin vähemmän kiireellisen homman tiistaina vai torstaina. Tai ensi viikolla. Lisäksi on hommia, joita siirrän vuosikausia. Niihin kuuluu vaikkapa valokuvien järjestäminen, ja nyt puhun niistä paperisista. En pysty kuvittelemaan, milloin ryhtyisin tuohon hommaan, se tuntuu aivan ylivoimaiselta aloittaa. Olen aivan selvästi paremmin sujut näiden sähköisten kanssa, vaikka eivätpä nekään nyt niin ihmeellisen hyvässä järjestyksessä ole.
Mutta, summa summarum, olen jokseenkin yhtä mieltä erään Angela Schwindtin kanssa. Jokseenkin näinhän se taitaa mennä:
our children teach us what the life is all about.
Nii-in.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti