Olikohan se tämän viikon torstai, kun olin toista kertaa elämässäni käymässä kyseisessä laitoksessa, siis paikallisessa Kelassa. Ei ole ulkosuomalaisella sinne niin paljon asiaa ollut, ja oikeastaan kiitän onneani. Ystäväni, jonka kanssa juttelin perjantaina, totesikin kuulumisia vaihtaessamme vähän pilke silmäkulmassa: Ai sä olet ollut siellä tällä viikolla. Se on ehkä ikävin paikka kaikista. Mutta siitäkin selvittiin.
Ei se nyt niin kauhea paikka ole, riippuu ihan miten siihen suhtautuu. Yritin suhtautua siihen huumorilla, kuten monet muutkin kanssaihmiset. Että vaikka jonossa onkin ehkä vain vajaa kymmenen ihmistä ennen sinua, siellä voi silti mennä aikaa määrättömän paljon. Joten lado parkkiautomaattiin rahaa ainakin puoleksitoista tunniksi (ja toivo, että se riittää). Voit seurailla toisia odottajia ja kuvitella mielessäsi ihmisten elämäntarinoita. Tuo vanha herra, jolla on hauskan näköinen lierihattu päässään, näyttää lukevan mielenkiintoisen näköistä pokkaria. Ehti kaiketi lukea sen melko pitkälle odotellessaan. Ja tuo nuoren näköinen äiti, jolla on sylissään arviolta noin vuoden ikäinen poika, taitaa kohta luovuttaa, sillä poika ei taida ymmärtää jonotuksen ideaa. Hienotunteisesti äiti nappaa lapsen kainaloonsa ja jättää jonotusnumeron pöydälle. Toisella kertaa sitten. Tuo keski-ikäinen rouva, joka puhuu moneen kertaan puhelimeensa, ei taida olla kiinnittänyt huomiota noihin lukuisiin kieltolappuihin, jotka koskevat puhelimen käyttöä tässä tilassa. Mutta onpahan toisilla edes jotain kuuntelemista. Katselemista tarjoaa myös ruutu, jossa pyörii ilmoituksia ja varoituksia. Joo, osaisin kaiketi olettaakin, ettei vartijalta kannata kysellä sosiaaliturvaan liittyviä kysymyksiä. Ja en, en, en, en aio pistää täällä ranttaliksi. Voisivat vaikka ottaa säilöön. Kevennykseksi voi katsella ohjetta siitä, kuinka eläketietoja voi ilmoittaa sähköisessä palvelussa, jo huomattavan hyvissä ajoin, vaikkei eläke vielä ajatuksissa olisikaan. Joten kyllähän täällä aika kuluu, tavalla tai toisella.
Miksi minä sitten siellä olin? Tulin hakeneeksi työlupaa Yhdysvalloissa tänä vuonna, ja sain sen jokin aika sitten. Työluvan hankkimisen jälkeen tulee hakea Social Security Number, eli ns. sosiaaliturvanumero tuolta paikallisesta Kelasta. Jotta siis pääsisin maksamaan veroja, jos sattuisin saamaan palkkaa. Jos siis löytäisin töitä, jos tulisin niitä hakeneeksi. Jossain välissä kun ovat nuo lapsosetkin ehtineet kasvaa sen verran isommiksi, että ehtisi ehkäpä tehdä taas töitäkin. Jos siis osaisi esimerkiksi vielä tuottaa järjellisiä lauseita, joita työelämässä aikuisten kesken tarvitaan. En ole varma, mutta saattaa olla, että yritän. Ainakin olen aika hyvä käsky-, kehotus- ja kieltolauseissa. Kysykää vaikka lapsiltani.
Byrokratiaan on siis taas tutustuttu. Se pino papereita, joka aikoinaan lähti taholle, joka työlupa-asioita käsittelee, oli muistaakseni melkein sentin paksuinen. Tuolla Kelassa ladoin näppärästi tiskiin immigration statuksen, passin ja työlupakortin. Ja jippiajei, kun tuo nuorehko miesvirkailija sai viimein näpyteltyä koneellensa äitini tyttönimen ja ehkä 'sata' muuta isompaa ja pienempää tietoa sekä selvitti kollegan kanssa pari ongelmakohtaa ja omaa sählinkiään koneensa kanssa, ojensi hän minulle, lähes hymyillen, paperin, jossa kerrottiin, että olen hakenut kyseistä numeroa ja tulen saamaan sen kotiin postitettuna parin viikon kuluessa. Joten tämähän oli melkein kuin pala kakkua. Ja koska minun on välillä vaikea olla lohkaisematta jotain, oli pakko huomauttaa lähtiessäni (hyväntahtoisesti toki, sillä olen kiltti ihminen), että Thank you so much. Just in time before my parking ticket.
Tota noin. Niitä töitäköhän sitten seuraavaksi? Oliks kuulolla ketään suomalaisen median edustajaa, jota kiinnostais Yhdysvalloissa asuvan kotiäidin kirjalliset tuotokset? Osaa kirjoittaa vähän asiastakin, mutta vielä paremmin asian vierestä. Saa vinkata.
Anyone?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti