Oodi marraskuulle

Se on tuo pimeys, joka tulee päälle jo viiden nurkilla. Silmäpussit taitavat roikkua alempana päivä päivältä, ja niinä harmaimpina aamuina tuntuu siltä, etteivät ne silmätkään oikein aukea. Taidan olla aika varmasti valoisamman ajan ihmisiä. Eivät oikein kynttilätkään auta, en ole oikein sellainen tunnelmoija. Joskus vuosia, vuosia sitten sytytin hämäränä iltana kynttilän ja kämppäkäveri kysyi, että onko joku kuollut.

Mutta on minulla muita keinoja. Lohturuokaa tai tummaa, äkäistä kahvia, jolla silmät rävähtävät auki. Iltaisin juon vihreää teetä kesät talvet, se rauhoittaa elimistön. En välitä, paljonko siinä on lumevaikutusta, pääasia on, että siitä tulee hyvä olo. Tämänikäisen ihmisen täytyy muutenkin keskittyä siihen, että muistaa vähän hoitaa itseäänkin. Vaikka huono minä olen itsestäni huolehtimaan, sillä aamusta iltaan keskityn siihen, että toiset voisivat hyvin. Ja yölläkin, vaikka hyväuninen olenkin, herättää se äidinvaisto pienestäkin narahduksesta. Olemme onnekkaita, että lapsemme ovat hyväunista porukkaa, mutta aika ajoin joku putoilee sängystä tai heräilee siihen, kun syksyn vakiovieras, tukkoinen nenä, saapuu.

Olisi niin helppo kirjoittaa sellainen narinari-juttu marraskuun kunniaksi. Mutta sen verran paljon löydän itsestäni postitiivisuutta, että olen päättänyt kerätä asioita, joista on marraskuussakin tullut hyvä mieli. Keräilen niitä muisteltaviksi, sitten kun tuntuu, ettei tästä pimeydestä löydä minkäänlaista valon merkkiä.

Meillä on nuo maisemat. Vuoret ovat marraskuussakin yhtä mykistävän jylhiä kuin muinakin aikoina, jos vain pilviverhon takaa näkyvät. Vuorilla on jo lunta, ja se värittää vuorenhuiput entistäkin kauniimmiksi. Lasten taidekoulussa saa käyttää värejä yllin kyllin marraskuussakin. Ravintolat tarjoilevat lohturuokaa ja kuuma kahvi herättää ja lämmittää. Ja sitä paitsi, paikallinen jäätelö maistuu aivan yhtä hyvältä talvellakin (siihen voi muuten tutustua esimerkiksi täällä). Keskustan jäätelöbaarissa on lämmin, vaikka ulkona viuhuisi syksyinen tuuli.

Marraskuu on vähän ankea, on se. Säätyyppi täällä vaihtelee päivittäin, ihan kuin ei syksy oikein osaisi päättää, ollakko vai eikö olla. Tänäänkin nousi lämpötila viiteentoista celsiukseen, ja viikonlopulle luvataan pakkasta. Mutta en kuitenkaan oikeasti tykkää valittaa, sillä minä yritän aina suhteuttaa. Minä nostan hattua niille, jotka selviävät koettelemuksista, pärjäävät lasten kanssa yksinhuoltajina tai kamppailevat sairauksien kanssa. Tai mitä vain muuta, jonka äärellä marraskuinen räntäsade tai ne silmäpussit ovat niin maallisia asioita, ettei niitä viitsi edes mainita.

Annetaan marraskuun olla marraskuu. En minä oikeasti niin paljon sure sitäkään, että lapsilla nenät valuvat taas ja äitiä meinaa väsyttää. Minä kuitenkin olen päättänyt ottaa entistäkin tiukemmin kiinni tuosta suhteuttamisteoriastani. Holiday season (joka täällä tarkoittaa tätä loppuvuoden ns. juhla-aikaa) tuo entistäkin selvemmin esiin sen, että on monia, joita meistä moni voi auttaa. Eikä suuria tekoja tarvita. Minä taidan aloittaa siitä, että vien ystäväni kutsuille kasan minulle tarpeettomia tavaroita. Jos ne eivät löydä uutta kotia kutsujen vieraista, ne viedään hyväntekeväisyyteen. Ja sitten voi jollakin toisella olla myös hiukan parempi marraskuu.