Muista intonaatio!

Se on jännä juttu tämä suomen puhuminen, täällä ulkomailla siis. Meillä kyllä puhutaan paljon suomea, likipitäen koko ajan kotona, kun umpisuomalaisia ollaan. On niitäkin hetkiä, että toivoisi, ettei kukaan sanoisi mitään yhtään millään kielellä, sen kakofonian vastapainoksi, joka useimmiten vallitsee. Mutta siitä ei nyt ollut kuitenkaan kysymys.

Piti sanoa siis, että jos puhun suomea muualla kuin kotiseinien sisäpuolella eli siis englanninkielisessä ympäristössä, niin vähän tarkkailemalla huomaan helposti, että ihmiset kuuntelevat jokseenkin ihmeissään. Suomi kuulostaa niin oudolta ja erilaiselta. Mutta sen lisäksi, että kielemme on jokseenkin erikoinen, huomaan nykyään jotenkin paljon selvemmin, että kielestämme puuttuu myös sointi. Se kun soljuu vain monotonisesti eteenpäin, eikä intonaatio nouse. En varmastikaan ole ainoa suomalainen maailmalla, joka on kuullut jonkun suomea taitamattoman toteavan kummastuneen näköisenä: it's very different.

Sitten pääsenkin yhteen kieli-ihmisen suosikkiaiheista - ainakin omalla kohdallani voin sanoa näin. Kieli ei ole vain sanoja ja lauseita. Kielen käyttämiseen liittyy niin paljon muutakin - se koko konteksti, missä se toimii. Olen päätynyt pohtimaan näitä asioita tänä syksynä omakohtaisen kokemuksen kautta, kun kuuntelen viisivuotiastani, joka luovii koulumaailmassa englannin kielellä ja käyttää kotona suomea. Hän imee uutta kieltä koulussa kuin pesusieni ja hänen puheensa on täynnä fraaseja, joita hän mitä ilmeisemmin on koulussa kuullut. Sanoja ja ilmaisuja tulee puheeseen koko ajan lisää. Ja ihailen sitä, miten uuden kielen oppimisen myötä hän myös käyttää kieltä kontekstiin sopivalla tavalla. Alan todellakin uskoa siihen teoriaan, että ihmisen on helpoin oppia vierasta kieltä siinä vaiheessa, kun hän on vielä sopivan pieni. Ja se intonaatio. Se nousee niin upeasti, kun hän kysyy kysymyksen englanniksi. Ja sitten kun hän kysyykin suomeksi, se ei nousekaan. Eikä kenenkään tarvitse opettaa, milloin intonaation kuuluu nousta. 

Ollapa aikuisella sama taito. Minusta kyllä tuntuu, että itsekin osaan jo aika hyvin nostella intonaatiota sopivissa kohdissa, luultavasti se taito on kehittynyt täällä ulkomailla asumisen myötä. Ja kun vaihdan suomeen, huomaan jo itsekin, kuinka sointi puheesta häviää. Aika jännä juttu. Olen kyllä kuullut monen pitkään ulkomailla asuvan suomalaisen lainaavan vieraan kielen soinnin lopulta suomeenkin. Yritän väittää, ettei se minuun tartu. (Psst. Saa huomauttaa sitten, kun alan 'laulamaan' suomea.)

Ehkäpä pääsen tästä aasinsillalla myös kohteliaisuuteen, joka vain sopii tähän kieleen kuin nenä päähän. Vaikka se on myös kieliasia, se on ennen kaikkea kulttuurin ilmentymä. Joten jos minä sanon jollekulle 'I love your shoes!', kuulostaa se oikeasti vain kauniilta kohteliaisuudelta. Ja sitten jos minä sanon saman suomeksi, niin ei se ihan samalta kuulosta. Ensinnäkin en varmaankaan sanoisi, että 'Rakastan kenkiäsi!' vaan ennemminkin 'Sulla on kivat kengät!'. Ja siltikin, on se tunne, ettei se toimi suomeksi ihan samoin.

On aika kiva seurata, kuinka lapseni nyt oppii englantia kovaa vauhtia. Kirjoittamista harjoitellaan koulussa yo. tavalla: lapsi saa piirtää haluamansa kuvan ja sen jälkeen opettaja kysyy, mitä kuvassa on / mitä siinä tapahtuu. Kirjoittaa siitä lauseen, ja sen jälkeen lapsi saa harjoitella kirjoittamista itse. It is a house. Siitä se lähtee.

Ja vielä pikkuisen siitä intonaatiosta. Muistan taannoin, kun nuorempi tyttäremme (silloin 2-vuotias) meni innoissaan näyttämään piirustustaan isosiskolle. Ja kuinka isosisko oli tainnut omaksua kielen käytöstä ja kontekstista jotain jo silloin. Ja intonaatio nousi niin kauniisti, kun hän totesi pikkusiskolleen: 'Wow! It's beautiful!' Liekö äitikin joskus, ehkä, tainnut sanoa samalla tavoin jokaisesta piirroksesta. Vaikka siinä olisikin vain ne pari viivaa.