Mutakakkuja ja muuta mukavaa

Jonain päivänä vaihtovaatteet oli käytetty päivän aikana viimeiseen kappaleeseen saakka, toisena päivänä mietin lasteni sukkia katsellessa, minkä väriset sukat olinkaan aamulla heille valinnut, sillä hiekan väri peitti tehokkaasti muut sävyt. Päivänä yhtenä pohdiskelin, mistä löytäisin pojalleni kuivat lenkkarit, sillä mutalammikossa uitetut olivat imeneet vettä siinä määrin, että niistä olisi saanut vääntämällä aikaan vesivanan.

Hauskaa on siis ollut, ainakin siitä päätellen, että kuopuskaksikkomme on saanut kahden kokemansa preschool-viikon aikana leikkiä ulkona mielin määrin. Aina ovat rakastaneet hiekassa tonkimista ja kuralätäköissä lutraamista, mutta nyt on siihenkin touhuun saatu mukaan aivan pedagoginen aspekti.

Preschool, jossa lapsemme käyvät, on luontopainotteinen (kouluun valmistava) hoitopaikka. Ryhmässä, johon kaksosemme kuuluvat, on parikymmentä lasta, iältään 4- ja 5-vuotiaita. Koulun ohjelmaan sisältyy huomattavan paljon ulkoilua, pihamaalla leikkimistä, luontoretkeilyä sekä puutarhatöihin osallistumista. Leikkipihan yhteydessä on puutarha, jossa kasvatetaan vihanneksia ja kukkia, ja jossa lapset saavat vapaasti käydä. Heille opetetaan, kuinka liian pieniä porkkanoita ei sovi vielä noukkia tai että tomaattien pitää odottaa kypsyvän punaisiksi. He saavat osallistua kasteluun ja kerätä rikkaruohoja, muun muassa. Ja kiinnostusta tuntuu lapsilla luontaisesti riittävän: aina kun joku opettajista poikkeaa puutarhan puolelle, saa hän vähintään muutaman apulaisen kintereilleen.

Pihassa on valtava hiekkalaatikko, mutta en ole nähnyt montaakaan muovista hiekkalelua. Sen sijaan esimerkiksi oikeita lapioita ja metallisia kippoja ja kuppeja. Ja nämähän ryhtyvät töihin, kun tarjolla on mielenkiintoisia välineitä.

Meille kerrottiin jo preschoolin orientaatiotilaisuudessa, että pyykkiä tulee paljon. Vaatekertoja pitää olla joka päivälle mielellään kolme, sillä lapset saavat leikkiä hiekassa ja mudassa ja pulia veden kanssa mielin määrin. Ohjelmaan kuuluu paljon vapaata aikaa, erityisesti aamuisin, ja monet lapsista suuntaavatkin heti tullessaan ulos - etenkin kun syyskuu on meillä ollut pelkästään helteinen ja aamun lämpötilat ovat olleet niitä miellyttävän lämpimiä, sellaisia, jolloin on mukava olla kesävaatteissa eikä vielä ole hiostavan kuumaa.

Olen oppinut myös uusia termejä. En nyt sillä tavoin, ettenkö sanastollisesti olisi ollut merkityksestä perillä aiemminkin, mutta enemmänkin niin, että preschool-maailmassa elämäämme tipahtelee uusia kokemuksia. Vai mitäpä sanotte siitä, että pihamaalta löytyy mud kitchen ja pihan perältä reitti secret forestiin. Noin niin kuin esimerkiksi. Jännittävää tämä ainakin on.

Olen siis pessyt pyykkiä, tosin olen tehnyt sitä aika tavalla tähänkin mennessä. Olen opetellut pukemaan lapsilleni vaatetta, joiden likaantumisesta en välitä, mutta jotka kuitenkin ovat kelvolliset esiintyä julkisesti. Ja kolmantena päivänä ymmärsin sentään kiikuttaa paikalle kumisaappaat, jottei tarvitse ihmetellä joka toinen päivä, kun kengät ovat taas läpimärät.

Mutta ei totuus ole pelkkiä kuraleikkejä tai luontoretkiä lähimetsään. Totuus on myös totuttelemisen voimakas kausi, johon on sisältynyt kiukkua, kieltäytymistä, ujoutta ja lahkeissa roikkumista, kyyneliäkin. Haastavampia päiviä ja hauskempia päiviä. Paljon juttuja päivän kulusta, uusia kasvoja ja tuttavuuksia. Ennen kaikkea, uusia kokemuksia.

Kirpaissut siis on, itse kutakin - kaikkia meistä vähän omalla tavallaan. Takertumatta kipuilun hetkiin katselen mieluummin kokonaiskuvaa - positiivista sellaista. Ja näen käännekohdan, joka vie taas eteenpäin.