Lomanen

Sellainen tekemistä täynnä oleva torstai, kun vain porskuttaa eteenpäin ja suorittaa tehtävän toisensa jälkeen. Saattaa lapset kouluun ja preschooliin, hengailee vielä vähän seurailemassa, että lapsilla on kaikki hyvin ja pyyhältää siitä eteenpäin kohti pikkukaupunkimme ostoskeskuksen kupeessa sijaitsevaa ruokakauppaa. Kantaa kotiin sellaiset neljä tai viisi kassillista ruokaa, vähän enemmän kuin tavallisesti, varmistelee, että kaikki riittää yli viikonlopun. Kotona puuhailee arkiaskareensa, pesee pyykkiä vähemmäksi, jottei hukkuisi siihen seuraavalla viikolla. Päästää lapset pulikoimaan kylpyammeeseen päivän päätteeksi, ja taputtelee heidät nukkumaan, kuten aina ennenkin. Illalla pysähtyy ehkä miettimään, että vilahtipa päivä taas nopeasti - tai sitten ei muista edes ajatella niin, sillä kaikki se on sitä arkirutiinia, johon on niin tottunut, ettei sen eteenpäin soljumista aina edes huomaa.

Perjantaiaamuna istun taksiin. Lapset vilkuttavat ovensuussa, muodostavat muurin ovelle, kun kaikkien on nähtävä yhtä hyvin ja paljon, tietenkin. Jäävät iloisina isovanhempien hoiviin, se on helpottavaa. Hilpeänoloinen taksikuski kyselee, miten päivä on alkanut. Aivan mainiosti, kyllä kiitos, entä itselläsi? Sen jälkeen kuuntelen selvitystä siitä, miten kuljettajani kotiavaimet ovat olleet aamulla hukkateillä, mutta kuinka hän monien käänteiden jälkeen onneksi on löytänyt ne sittenkin ajoissa. Hilpeänoloinen selitys jatkuu lähes koko matkan ajan ja naureskelen takapenkillä. Fiilis on outo, ei hilpeän naishenkilön vuoksi, vaan siksi, etten muista, milloin olisin ollut yksin matkalla johonkin muualle kuin kauppaan tai koululle. 

Lentokentällä ei ole jonoja. Suoraan lähtöselvitykseen ja turvatarkastuksen läpi, ja yhtäkkiä aikaa on, on ja on. Istun penkille, selaan matkapuhelintani, nousen ylös, kävelen terminaalissa. Tutkin aikani kuluksi matkamuistomyymälän tarjontaa, en osta mitään, palaan istumaan. Muistan, että nappasin kotoa mukaan kaksi lehteä ja poimin lentokentältä vielä kolmannen. Luen niistä yhden ja odotan. Odotan ja odotan. Ehkä tunnin, ehkä reilun tunnin. Hirveän pitkän ajan, kun ottaa huomioon sen, että minä en useinkaan odottele. En nimittäin ehdi, sillä tavaksi on tullut tehdä koko ajan jotain.

Kone saapuu perille vartin etuajassa. Seuraavaksi on tarkoitus - odotella. Mieheni on saapumassa toiselta puolelta Yhdysvaltoja, työmatkansa jatkeeksi. Lentonsa on määrä saapua noin kaksi tuntia omani jälkeen. Kahden kiireisen, toisen työmatkaajan ja toisen kotielämän pyörittäjän, tiet kohtaavat Chicagossa. Joten alan odotella. Käyn syömässä. Ihmettelen, miten lounasta syödään yksin. Kukaan ei pyydä mitään, kun istun pöytään. Kukaan ei pyydä mitään, kun olen laittamassa ensimmäisen palan suuhuni. Kukaan ei pyydä mitään, kun olen syönyt kaksi ensimmäistä haarukallista. Sen verran outoa, että on kaivettava taas matkapuhelin esiin. Jotain tekemistähän tässä ohessa täytyy olla.

Mieheni lento saapuu, ajoissa sekin, onneksi. Olen saanut kaksi tuntia kulumaan syömällä, kuljeskelemalla, tutkimalla myymälöiden tarjontaa, hörppimällä vadelmasmoothieta. En tule ostaneeksi sellaisia oikeastaan koskaan, mutta ajanvietteenä juoma toimii vallan mainiosti. Saan kaksi tuntia kulumaan. Onnittelen itseäni.

Viikonloppu menee leppoisasti. On yhtäkkiä aikaa istua syömässä, hitaasti. Ihmetellä suurkaupunkia ja ihastella, miten miellyttävä se oikeastaan onkaan, koostaan huolimatta. On aikaa viettää kokonainen lauantaipäivä kävellen, käyttämättä mitään kulkuneuvoa koko päivänä. Aikaa istua illallisravintolassa kiireettömästi. Kävellä vielä kaupungilla ennen hotelliin palaamista. Käydä ostamassa kengät, ex tempore, illallisen jälkeen. Keskustella puoliskonsa kanssa kokonaisin lausein, eikä kukaan keskeytä. Erikoista.

Ikävä kalvaa kyllä. Vaikka onkin rentouttavaa ottaa joskus aikaa itselleen ja toiselle. Arki on välillä taiteilua siinä nuoralla, josta yrittää kurkotella pitämään kiinni jokaisesta narusta, yrittäen samalla pitää itsensä tasapainossa. Se kaikki taiteilu saattaa sujua paremmin, kun joskus tarraa hetkeksi kiinni siihen, joka keskittyy ihan omaan itseen. Olkoonkin, että olo on noina hetkinä joskus outo. Ainakin minulla.

Sunnuntai-ilta tuo rutiinit takaisin. Iltapalaa lapsille, pyykkiä koneeseen, eväslaukkuun sisältöä seuraavaa päivää varten. Lapset kylpyyn, nukkumaan ja hetki omalla kotisohvalla. Helou arki, täältä tullaan taas.