Puhdistautumista

Uuden alku on vähän sellainen puhdistautumisen paikka, minulle ainakin. Tarve siivota pöytää, no asuntoaankin, elämänsä rytmejä ja rutiineita. Samalla kuin järjestelee aikataulujansa ja arkipäivänsä tekemisiä vähän uuteen uskoon, voi miettiä, mitä kaikkea sitä elämässään oikein aivan oikeasti kaipaa ja tarvitsee - ja mistä voi luopua, siksi, ettei enää itse tarvitse tai huomatessaan, että jonkin aika vain on tullut tiensä päähän. 

Noin konkreettisella tasolla ajatellen minulla on aina ollut sellainen tarve, että aika ajoin on päästävä eroon materiasta. Tulee jotenkin selkeämpi olo, kun saa nurkistansa pois jotain, tai aika paljonkin. Tässä talossa olemme asuneet nyt kolme vuotta, ja siinä ajassa aika monenlaista on kertynyt yli tarpeen. Säännöllisin väliajoin ahdistun siitä, kuinka paljon tavaraa kolmen pienen lapsen ja kahden aikuisen taloudessa pyörii. Pienempiä eriä olen onneksi saanut toimitettua ulos talosta näiden vuosien aikana, mutta mitään kunnollista siistimistä en ole saanut vielä aikaan. Tänä syksynä aika tuntuu kuitenkin olevan otollinen, joten on syytä ryhtyä hommiin, ennen kuin tilaisuus livahtaa ohitse.

Tarpeettoman tavaran lisäksi huomaan, että on tarvetta päästää irti myös turhista tuntemuksista. Siitä, että voisi syyllistää itseään sen vuoksi, ettei tällä viikolla siivonnutkaan niin hyvin kuin viime viikolla. Siitä syyllisyydestä, joka kalvaa, kun antoi lapsille puolivalmista ruokaa, vaikka olisi ehtinyt tehdä enemmän alusta alkaen. Oli kuitenkin kivempaa ottaa itselleen pieni aika kahvikupposen ääressä. Sillä itsensä syyllistäminen, se on loputon suo, jos sen sellaiseksi päästää. Oikeastaan on aika kivaa olla keski-ikäinen, sillä tähän mennessä tietää, mitä itseltään ja elämältään haluaa. Ja osaa kenties olla itselleen armollisempi.

Vapiskaa, liian pienet kurahousut ja kelvottomiksi likaantuneet hiekkalaatikkokengät, kohta teille tulee lähtö. Vauva-ajoilta kaappeihin unohtuneet muoviastiat ja tarpeettomiksi käyneet turvaportit saavat luvan löytää uudet kodit. Yksivuotiaille tarkoitetut lelut ovat turhia tilansyöjiä neli- ja kuusivuotiaiden leikkihuoneissa. Onhan sitä, tehtävää. Mutta kahvikupillisenkin jälkeen ehtii.

Kolmannen kouluviikon jälkeen olen pääsemässä kiinni uuteen elämääni. Olen alkanut ymmärtää, että kolmena päivänä viikossa minulla on 4-5 tuntia aikaa, keskellä päivää, organisoida tekemiseni omien intressieni mukaisesti. Se on tuntunut oudolta, todella oudolta. Erikoiselta, vähän melkein luvattomalta. Ikään kuin karkaisi lastensa luota johonkin toiseen todellisuuteen.

Mutta kyllä se sujuu jo, jotenkuten ainakin. Sillä olenhan juuri opettanut itselleni syyllisyydestä vapautumista. Joten otan toisen kupillisen kahvia ja annan ajan kulua. Aika puhdistavaa, sanoisin.