Mikä pakko

Onko se jotenkin suomalaisuudessa vai minussako se vain asuu, mutta silloin kun on lämmintä, niin tulee sellainen tarve siirtää elämä ulos. Kun nyt kerrankin on lämmintä, on melkein kuin pakko olla ulkona, laittaa ruokaa ulkona, syödä ulkona, istua ulkona, harrastaa ulkona, liikkua ulkona ja niin edelleen. Kevään kääntyessä kesäksi ajatuskin kaikesta tuosta kutkuttaa. 

Ja sitten minulle onkin käynyt toisin. Vaikka kyllä pitkän, kylmän talven jälkeen (kyllä, meillä on niitä täällä ollut) tahtoo nauttia niistä ensimmäisistä säteistä. Istua omalle terassille ja juoda kahvinsa siellä palelematta. Käväistä keskustan kävelykadulla nautiskelemassa kesän ensimmäinen ulkoilmalounas. Poiketa Farmers' Marketille, joka levittäytyy keskustan puistoon viimein toukokuisena lauantaina, kun sitä on taas edellisvuoden lokakuusta saakka odotettu. Mutta sitten, kun saa pitkän kesän, joka kestää toukokuun alusta pitkälle syksyyn, ei enää teekään kesäsäästä minkäänlaista numeroa. Tottuu siihen, että takkia ei tarvita kuukausiin. Pitää itsestäänselvänä, ettei ulos lähtiessä tarvitse muistaa kuin kengät kesävaatetuksen lisäksi. Eikä enää pode minkäänlaista huonoa omatuntoa siitä, ettei kesäsäällä olekaan aina ulkona kauniissa kesäsäässä, vaan välillä aivan normaalisti (ilmastoiduissa) sisätiloissa.

Meillä oli eilen maanantaina +34 celsiusastetta lämmintä. Tänään vähän vähemmän, mutta ilmanala oli kostea ja hikinen kuin saunoessa. Huomenna saatamme päästä maanantain lukemiin - tai ylittää ne. Merkillistähän tämä alkaa jo olla, olemme sentään Yhdysvaltojen koillisnurkilla ja nyt on jo syyskuu. Kymmenen päivän ennuste ei lupaa alle +22 celsiuksen lukemia, joten takkeja ei todennäköisesti tarvitse edelleenkään etsiskellä.

Vettä saisi kuitenkin jo tulla, ihan kunnolla, eikä vain hätäisinä kuuroina. Nurmikot ovat alkaneet kuivua ikävän rusehtaviksi ja - puut kellastuvat. Siitäkin kyllä näkee, että syksy tekee joka tapauksessa tuloaan. Uuden Englannin kuuluisa ruska kaipaisi kuitenkin sekin vettä, sillä liian kuiva säätila ei saa väriloistoa esiin. Parhaimmillaan ruska on täällä syys-lokakuun vaihteessa, ja toivoa sopii, etteivät ruskaturistit joudu pettymään tänäkään vuonna.

Lapset odottavat syksyä kyllä, sillä heidän mielestään värikkäiden lehtien bongaaminen on mitä hauskinta puuhaa. Kurpitsat ovat kauniita ja omenat maistuvat parhaimmilta suoraan puusta poimittuina. Ja kävimmehän me jo yhden kerran poimimassakin omenatarhalla, vaikka sesonki onkin vielä hyvin alkuvaiheessaan.

Minä vielä voisin jatkaa tätä kesääkin, sen helppoutta ja vaivattomuutta. Koulu alkoi viikko sitten, ja varustemielessä tämä on ollut helppo startti. Ei niitä takkeja, ei kumisaappaita ja vedenkestäviä vaatteita, ei vielä. Rutkasti aurinkorasvaa, lippalakit ja paljon vettä on riittänyt ohjenuoraksi toistaiseksi.

Nyt on siis aika kerätä voimia ja lämpöä itseensä kylmää talvea varten. Sen verran suomalainen olen vielä, että takuuvarmasti rutisen, kun lumimyrskyt taas alkavat ja tuuli piiskaa meitä Kanadan suunnasta. Mutta siihen saattaa olla vielä kaksikin kuukautta aikaa, ehkäpä hieman enemmänkin, kuka tietää.

(P.S. Viime vuonna ensilumi satoi juuri kiitospäivän alla.)