Kyse on kiittämisestä. En ole pitänyt itseäni mitenkään kiittämättömänä ihmisenä, mutta tässäkin asiassa tuntuu olevan eroja kulttuurien välillä. (On tuntunut kyllä joskus siltäkin, että Suomen sisältäkin löytyy tässä asiassa kulttturieroja.) Joka tapauksessa, olen saapunut (integroitunut?) kulttuuriin, jossa kiitetään paljon. Usein. Vähän väliä. Vähän kaikkialla. Joka päivä.
Saimme eräältä lapsemme opettajalta joulun jälkeen kauniin kiitoskortin. Olimme kiittäneet häntä työstään pienellä lahjalla ennen joulua. Joten hän kiitti meitä, henkilökohtaisin sanoin, kertoen kortissa, kuinka lahjaksi saamansa paperiin käärityt suklaakarkit olivat muistuttaneet häntä lapsuutensa jouluista, jolloin isoäitinsä oli aina ostanut heille jouluksi paperiin käärittyjä karkkeja. Ja sen jälkeen, kun minä löysin tämän kauniin kortin koululla vanhemmille tarkoitetusta postilaatikosta, kiitin häntä siitä, kun seuraavan kerran näimme. Ja sitten hän kiirehti toki sanomaan, että kiitos meille. Joten ns. kierre oli valmis. Mutta nyt laskeskelin, että kiitosten kierteen koskien tätä nimenomaista lahjaa voi varmaankin lopettaa tähän. Kunnes sitten lahjomme taas uudelleen, ja aloitamme saman kiitosten jakamisen taas kerran.
Joskus minusta tuntuu, etten sittenkään osaa. Kuten esimerkiksi silloin, kun huomasin yhtäkkiä, että en ole erikseen lähettänyt kiitoksia esikoisemme syntymäpäiväjuhlavieraille. Olen kyllä joskus lähettänyt kiitoskuvia, mutta tällä kertaa unohdin. Kun kaikkea ei aina millään muista. Vaikka olisin minä halunnut kiitellä. Tyttäreni on kyllä saanut kiitoskortteja joiltakin luokkakavereiltaan, joiden juhlissa hän on käynyt. Minusta on aina ihanaa lukea niitä, sillä ihmisillä on tapana kirjoittaa kortteihin usein jotain henkilökohtaista. Kuten vaikkapa eräs tyttö oli kirjoittanut, että hän oli ottanut minun tyttäreltäni lahjaksi saamansa askartelupaketin mukaan lentomatkalle, kun olivat lähteneet lomailemaan. Tyttäreni on myös saanut askarreltuja kiitoskortteja ystävältään vaikkapa leikkitreffien jälkeen.
Kun tuttavamme sai vauvan, lähetimme pienelle lahjaksi vauvan torkkupeiton sekä lammaspehmolelun. Ja saimme kiitokseksi kuvan suloisesta pienestä tytöstä sekä kortin, jossa oli kerrottu, kuinka peiton kuosi oli ihastuttava ja kuinka tuo lammaspehmolelu oli päässyt tärkeään tehtävään: sen kanssa otetaan tytöstä kuvia eri ikäisenä. Lisäksi meitä kiitettiin erikseen jokaisesta vauvatavarasta, jonka olimme antaneet heille käytettynä käyttöön. Ystäväperhe, joka käy vierailulla, muistaa varmasti kiittää jälkikäteen seurasta, ruoasta, juomasta, ja niin edelleen. Ja minä kiitän, kun kävivät, kun oli hauskaa, ja nähdäänhän taas. Kiitän, kun joku kehaisee jotain, vaatteita, kenkiä, uutta kampausta, pöydän antimia. Kiitän, kiitän ja kiitän. Kiitän, kun minulle taas kerran avataan ovi. Kiitän, kun joku ehtii nostaa avainnippuni, jonka epähuomiossa pudotan.
Mutta tietenkin, myös bisneselämä muistaa kiittää. Aika ajoin postiluukusta kolahtelee kiitoksia yrittäjiltä, joiden palveluksia ostamme. Käsin kirjoitettuna, jotta näyttävät henkilökohtaisemmilta. Kyllä ne osaavat.
Jos joskus tunnenkin itseni sittenkin sosiaalisesti kömpelöksi, niin kyllä opettelen koko ajan lisää, ja opinkin. Ja ei se kiittäminen vaikeaa ole, mutta joskus sen muistaminen voi olla, kuten syntymäpäiväkiitoskorttien kohdalla minulle tänä vuonna kävi. Onneksi olen kiittänyt jokaista erikseen juhlien päätteeksi käynnistä. Ja unohtaminen on inhimillistä, selitän itselleni.
Mutta hei, kiitos teille, kun luitte. Kiitos, kun luette.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti