Tänään tiistaina vein kaikki kolme lastani kouluun, sillä tänään nelivuotiaillamekin oli preschool-päivä, kun taas esikoinen aloitti kevätkauden jo eilen. Siinä aamukahdeksan jälkeen oli auto pakattu lapsilla ja tavaroilla. Muutama minuutti ajoa ja koko lastin purku koulun pihamaalle. Ensimmäinen pysäkki esikoisen naulakolla, seuraava esikoisen luokkahuoneessa, sitten rutiininomaisesti kohti preschoolin naulakoita ja luokkahuoneita. Ei ollut mihinkään suuremmin kiirettä, joten jäin hetkeksi katselemaan, mitä lapseni alkoivat puuhailla. Yhdeksän jälkeen palasia autolle, päätin ajeluttaa sitä vähän (lämpömittari näytti tuolloin -18,5 astetta), jotta lämpenisi. Ajelin maisemapaikalle järven rantaan ja kiertotietä kotiin päin. Huomasin, että lumityöt ovat etupihalla tekemättä (kotirouva on ollut nyt useamman päivän ainoa aikuinen talossa, joten kukapa niitä olisikaan tehnyt), kävin lisäämässä vähän lisää lämmintä päälle ja lapioin lumet sisäänkäynnin edestä. Hyisen kylmää oli, mutta ei voi kieltää, etteikö olisi kaunistakin ollut - aurinko paistoi puhtaalle hangelle.
Siinä jossain pesukoneen käynnistämisen ja jonkin muun rutiininomaisen homman välissä huomasin, että kello on yli kymmenen. Lupasin itselleni tauon ja istuin teekupin kanssa sohvalle. Olen yrittänyt pitää kiinni tauoista, sillä on hyvä olla itselleen armollinen. Siitä voisi tehdä vaikka uudenvuodenlupauksen: muista edelleen olla itsellesi armollinen. Luin varmaankin uutisia, sometinkin, suunnittelin mielessäni yhtä kirjoittamiseen liittyvää projektia. Lounasaikakin tuli, taisin siivota jotain sitä ennen ja sen jälkeen, luultavasti. Päädyin järjestelemäänkin jotain, viikasin ison kasan pyykkiä, join kahvia. Katselin jääpuikkoja ikkunassa.
Joko on taas iltapäivä, huomasin ajattelevani jossain vaiheessa. Koululle olisi määrä lähteä kohta takaisin. Kummallista kyllä, että vaikka päivä olisi mennyt nopeasti, tulee sittenkin sellainen olo, että miten kauan lapseni ovatkaan olleet poissa luotani. Kasvanut olen elämääni kiinni, onko se ihmekään.
Koululta kotiin, iloisia lapsia ja kasapäin reppuja ja vaatetta, tavaraa on aina paljon. Välipalaa lapsille, keittiö siistiksi, eväsboxit puhtaiksi, joko kello on neljä? Ja sitten kun hetken puuhailee sitä ja tätä, niin kohta se on jo viisi. Poikakin ehtii kysyä, onko kello jo viisi. Tietää, että niillä main valmistan päivällistä. Edellisten päivien tähteitä löytyy jääkaapista, syövät niitä suht mielellään. Itse päätän tyytyä viikonlopun brunssilta jääneisiin jämiin, hyvältä maistuvat vielä nekin.
Kello on kai kuusi. Kolme katselee lastenohjelmia, yksi ottaa hetken itselleen.
Kahvikupillisen jälkeen valmistelen seuraavan päivän eväitä sekä vaatetusta. Vähän ennen seitsemää maanitteleen jälkikasvun iltapalalle, jotta ehtivät vielä kylpeä ennen nukkumaanmenoa. Yksi haukkaa patonkia, mutta syö lopulta vain vähän rypäleitä ja cashew-pähkinöitä. Toinen syö aimo annoksen vaniljajogurttia sekä napsii täysjyvämuroja sellaisenaan. Kolmas nappaa pari pientä sekaleivänpalasta ja niiden päälle kinkunsiivun. Aivan tavallinen ilta.
Kylpypuhtaina lapsista tulee äkkiä vieläkin uneliaampia ja iltakahdeksan aikaan patistelen porukkaa yläkertaan. Hampaat pesuun ja iltasatuja, vähän jokaisen toiveiden mukaan. Kaksi pienempää taputtelen sänkyihinsä, ja luen esikoiselle vielä yhden kirjan. Juttelemme vähän aikaa päivän tapahtumista ja peittelen hänetkin sänkyynsä. Hiljaista tulee nopeasti.
Tuntuu siltä kuin joku pikakelaisi tätä arkea eteenpäin. Tällainenkin tuiki tavallinen, jopa suht kiireetön arkipäivä mennä hujahtaa ohitse. Puhumattakaan niistä päivistä, jolloin esimerkiksi menen pienempien kanssa aamupäivällä harrastamaan tai että illalle osuu vielä jokin meno. Toisaalta on todella helppoa vain antaa mennä ja pysytellä mukana. Arki on sittenkin aika mukavaa sekin.
Niin, kohta on varmaan jo kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti