Pikku vikaa

On ollut suhteellisen tiivis vuoden alku. Siinä mielessä nimittäin, että yleensäkin paljon työmatkusteleva mieheni on tainnut ehtiä tähän mennessä tänä vuonna olla kotona ehkä kolmena päivänä. Joten olen johtanut orkesteria melko lailla omin voimin, ja vaikka väitän tähän elämäntilanteeseen ongelmitta sopeutuneenikin, niin olisihan se aina kaksin verroin lystimpää toisen kanssa.

Mutta jotta elämä ei olisi pelkkää lasten leikkiä, tai leikkiä lasten kanssa, niin aina välillä vähän sattuu ja tapahtuu. Onhan se tilastollisesti kai todennäköistäkin, kun ottaa huomioon, kuinka paljon tätä yhden aikuisen aikaa tällaisina viikkoina on. Joten otetaanpa paluu vuoden alkuun, yhteen melko tavalliselta vaikuttaneeseen sunnuntai-iltaan.

Kirjoitin blogia illan päätteeksi, mukavasti sohvalla istuskellen. Kello taisi olla lähempänä yhtätoista, kun kuulin piippausta. Pientä, vikisevää, ärsyttävää piippausta. Ehkä kymmenen sekunnin välein. Välittömästi tuli mieleen, että hälytysjärjestelmämme on joskus virhetilanteessa piippaillut sillä tavoin. Menin tarkistamaan hälytyspaneelia, ei siinä mitään virheilmoitusta näkynyt. Piipitys kuitenkin jatkui aina vain, yhtä ärsyttävänä. Vähän aikaa naputtelin paneelia, yritin selvittää statusta, kilautin miehelleni, kokeilin kuitata koodilla. Ei vaikutusta. Voi sanonko mikä. Seuraavaksi soitin hälytysfirmaan, joku langan toisessa päässä otti tietoja ylös, neuvoi resetoimaan laitteen, mutta ei - ei sitten mitään vaikutusta. Tuon puhelun jälkeen minulle soitti joku päivystävä ihminen, pyysi katsomaan varsinaista ohjausboksia (niin mitä, missä se on?) Arvelin, että saatan löytää sen, varmistin kuitenkin vielä mieheltäni, että etsin oikeasta paikasta. Soitin takaisin tuolle päivystävälle, kerroin, että boksi kyllä löytyi, mutta se on lukittu. (Ahaa, sen päällä on kuulemma avain.) Sain sen auki, mutta enhän minä siitä mitään ymmärtänyt. (Ai että sellainen pienempi laatikko, joka on kiinni seinässä ja siihen on kiinnitetty keltainen piuha, niinkö? Että montako piuhaa siinä on kiinni, ovatko ne kaikki kiinni. Ja jotain muuta.) Voi elämä, enhän minä sille mitään uskaltanut tehdä, ties mitä tapahtuisi. Ja piipitys, se vietävän piipitys, se vain jatkui. 

Sitten tuli ajatus. Sellainen kirkas, uudenlainen. Voisiko se ollakin jokin muu, joka piipittää. Vilkaisu kattoon. Yläpuolellani on kellastunut palohälytin. Pakko tarkistaa se. Totesin juttukaverilleni, että tiedätkös mitä, nyt tarkastan yhden palohälyttimen ja soitan vielä, jollen saa asiaa ratkaistuksi. Joten tuumasta toimeen. On vain niin korkealla, etten tietenkään yllä tavallisella tuolilla, joten kolistelen autotallista tikkaat. Voi sanonko mikä, voisin viettää iltaa kyllä jollain muulla tavoin. Pääsen käsiksi hälyttimeen, mutta eihän se aukea. Älä nyt viitsi, olen minä näitä ennenkin avannut. Mutta ei, kiinni on ja pysyy, jumissa. Yritän avata sitä ainakin vartin, mutta ei. Mitähän seuraavaksi keksisi. Vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Ja piipitys, se vain jatkuu. Seuraavaksi päätän, että minun on pakko häiritä jonkun toisenkin sunnuntai-iltaa. Otan puhelimen ja soitan tutulle, joka asuu lähellä. Anteeksi, anteeksi, anteeksi, mutta voisitkohan tulla kokeilemaan, saatko tuon vietävän palohälyttimen kuoren auki. Ja hän tulee, nopeastikin. Ja mikä helpotus. Piipitys saadaan loppumaan.

Arki jatkuu. On niitä tavallisia aamuja, kiireisiä, takkuavia, joskus sujuviakin. Yhtenä sellaisena istahdan autooni, heitän avaimet keskikonsoliin, se riittää, että auto käynnistyy. Tai sitten ei riitä. Ei sellaisina aamuina, joina auto ilmoittaakin, että ei se saa signaalia avaimista. Voihan paristo, mistäs sellaisen nyt löydän. Joo, löydänkin, mutta en tietenkään muista, miten nämä avaimet avataan, että pääsee vaihtamaan sen pariston. Aamulla ei ole aikaa ihmetellä pidempään, joten muistan onneksi, että perinteinenkin autonkäynnistystapa löytyy. Nappula irti ja avain paikalleen, katsos näin. Käynnistyyhän se. Vähän jännittää kyllä, että toimiikohan auton lukitus ja ovien avaaminenkaan nyt. Alkaa aika paljon jännittää siinä matkalla. Onneksi toimii. Ja myöhemmin päivällä saan sen avainkotelonkin auki ja pariston vaihtoon. Tosin täytyy kysäistä taas mieheltäni, että miten se oikein aukeaa. Joo, olen vaihtanut näitä(kin) aiemmin. Mutta ei se nyt vain onnistunut ensi yrittämällä. Olo on kuin prinsessalla. 

Mutta ei, eihän se tämäkään vielä riitä. Tulee tämä perjantaiaamu, viimeinen kouluaamu tällä viikolla, ja auto hurahtaa käyntiin. Ei autolla tänään mitään ongelmaa ole, mutta autotallin ovella kylläkin. Se aukeaa auton napista painamalla, mutta ei mene kiinni. Mitä tämä nyt temppuilee. Seinästä nappia painamalla sen saa yleensä kiinni, mutta nyt kun päästää napista irti, se nouseekin taas ylös. Viereiseen oveen on olemassa koodikin, tähän oveen ei. Ja niin se ovi tekee pilkkaa minulle, sulkeutuu vähän ja avautuu taas uudelleen. Lopulta keksin, että kun painan seinästä nappia niin pitkään, että ovi on sulkeutunut kokonaan ja sen jälkeen vielä vähän aikaa, se pysyy kiinni. Luultavasti. Mutta korjaajaa tässä tullaan tarvitsemaan.

Joten sellaista täällä, pikku vikaa. Vähän kuin keski-ikäisessä rouvassa, mutta pienemmän krempan kanssa nyt aina pärjää. Täytyy toivoa, ettei isompaa tulekaan, sillä miehen matkustuskalenteri on tuleville viikoille aivan yhtä täysi kuin näinä tämän vuoden ensimmäisilläkin on ollut. Taidan kaivaa jo työkalupakin, tikkaat ja lumilapion valmiiksi esille. Ainakin.