Parahin parsakaali!

Ja suurin ja mahtavin on parsakaali. Se on vallannut tilaa ja sovittanut itsensä jos ei nyt melkein jokaiseen ruokalajiin niin moneen kuitenkin. Kypsennettynä tai raakana, pienenä silppuna tai suurina, rouskuvina kukintoina. Ja se on niin hyvää, niin hyvää!

Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, mikä on muuttunut. Miten ruokavalio on ehkä erilainen kuin aikoinaan koti-Suomessa, vaikka pyrkimys usein onkin, että jos on hyväksi havainnut, niin ei suuria muutoksen tarpeita ole. Vaikka en minä mikään ideaalisyöjä ole ollut, enkä ole, tuskin tulenkaan. Olen vain löytänyt itselleni sopivaa, niin kuin meistä moni, ja pyrkinyt pitämään tietyt linjat pysyvinä.

Se on totta, että olen aina pitänyt salaateista. Tai en aina, sillä lapsena olen ollut hyvinkin valikoiva, enkä varmastikaan valinnut lautaselleni tuolloin juurikaan kasviksia. Niitä opin syömään kunnolla joskus aikuisiässä vasta, tarkoittaen siis monipuolisuutta, erivärisyyttä. Siitä lähtien olen aina kytännyt joka paikassa kasvisten valikoimaa. Vaikka olen erittäin sekasyöjä, enkä syö ollenkaan pelkkiä salaatteja. Mutta syön niitä usein ja mielelläni. Ja olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten helppo täältä on löytää hyviä aineksia salaatteihin tai, yhtä lailla, valmiita vaihtoehtoja. 

Se, mikä on loppunut tyystin, on rahkan syöminen. Tykkäisin, mutta meiltä päin sitä ei saa. Ei luomukaupoistakaan, eikä meiltä löydy saksalaisiakaan kauppoja, joissa voisi onnistaa paremmin. Joten haaveilen rahkan syömisestä talvisin, ja syön sitä yliannostusta lähenteleviä määriä marjojen kanssa kesäisessä koti-Suomessa heinäkuussa.

Joskus oikein pysähdyin miettimään, mitä tavallisesti söimme Suomessa asuessamme. Aivan kuin siitä olisi jo enemmän aikaa kuin reilut kolme vuotta, sillä yllättävän vaikeaa oli yrittää muistella, mitä arkisessa ruokapöydässä tuolloin kulutettiin. Söimme lihaa, kanaa ja kalaa. Kasviksiakin, mutta luultavasti vähemmän kuin nykyään. Sillä se, että kasvisten valikoima on täällä niin laaja, saa maistelemaan uutta, kokeilemaan oudompaakin. Tuttujakin toki, suurin osa. Mutta pieniä porkkanoita esimerkiksi kuluu aiempaan verrattuna hurja määrä, samoin paprikan kulutus on selvästi noussut. Kukkakaali. Ruusukaali. Ja se parsakaali, tottakai.

Täällä Vermontissa on suuren juustonystävän helppo hymyillä. Osavaltio, jossa ihmisten ja lehmien välinen suhdeluku on hassun korkea, tuottaa paljon maitotuotteita ja erityisesti herkullisia juustoja. Amerikkalainen juustotiski ei välttämättä ole valikoimaltaan siinä mielessä laaja, että monet juustot muistuttavat (liian) paljon toisiaan, eli perusmakulinjoja ei ole välttämättä montaakaan. Mutta paikalliset ihanuudet, ne saavat juustonystävän liimautumaan hurmioituneena juustotiskin kylkeen. Maistakaa joskus vermontilaista pitkään kypsytettyä vahvaa cheddaria, niin tiedätte.

Kyllä, sen kulutus on noussut, aivan varmasti ja syystä. Vaikka on varmasti monta kertaa aiemminkin tullut mainittua, on meidän kotiseutujäätelömme luultavasti maailman parasta, ainakin olen kuullut monen muunkin olevan samaa mieltä. Joten näillä kulmilla on otettava ilo irti elämästä, muuten voisi myöhemmin kaduttaa. Mutta on meillä kuri tässäkin - yleensä jäätelöä syödään vain viikonloppuisin. Muuten kun voisi alkaa kaduttaa, kun katselisi vyötärönympärystään. Mutta löytyyhän sitä kaikkea muutakin hyvää, pientäkin, vaikka kaikki onkin yleensä suurta tai järjettömän suurta. Nuo pienet suklaapäällysteiset herkut ovat oivia kavereita kahvikupilliselle, joka kuitenkin kaipailee jotain kylkeensä, ainakin, jos minulta kysytään.

Ruoasta voisi kai jaaritella pienen romaanin verran, on se vain niin hyvää. Suuri nautinto, vaikka samalla ikuinen haaste. Minä ehkä laittaisin jokaiseen ruokaan parsakaalia, mutta kolmen pienen joukkiossa on vielä koulutettavaa sen suhteen. Maistelevat kyllä, ainakin toisinaan, jos ei ole huono päivä. Mutta oppikoot sitten, kun on sopiva aika. Eikä sekään kai traagista ole, vaikka eivät niin suuriksi parsakaalinystäviksi kasvaisikaan. Kun nyt vähän monipuolisuutta oppisivat vuosien saatossa.

Mutta sen he taatusti tulevat muistamaan, että viikonloppuisin iltapäivällä, istutaan keittiön pöydän ääreen koko perhe. Ja syödään JÄÄTELÖÄ.

Poikkeuspäiväviidakko

Muistettavaa riittää. Ainakin, mikäli ei muista vilkuilla kouluvuoden kalenteria tiheään. On violetteja päiviä, ne ovat lomia, on punaisia päiviä, ne ovat puolikkaita, sitten on keltaisia, jotka ovat vapaapäiviä syystä tai kolmannesta. Kalenteri on kirjava kuin värikartta, ja yritän aika ajoin painaa siitä kuvaa visuaalisen muistini syövereihin, jotta muistan ajatella, mitä on tulossa. Ennen kaikkea siksi, että muistan ottaa kalenterin huomioon, kun suunnittelen perheeni menemisiä ja tulemisia, lääkäriaikoja ja sen sellaista.

Kouluvuosi alkaa täällä päin yleensä suurinpiirtein elo-syyskuun vaihteessa, meidän koulussamme tavallisesti syyskuun aivan ensimmäisinä päivinä. Se jatkuu aina kesäkuun puolenvälin tietämiin, ja tulee katkaistuksi joulun aikaan ehkä puoleksitoista viikoksi, maksimissaan. Mutta sen lisäksi, niitä katkoja siis riittää.

Juhlapäiviksi luokiteltavia vapaita on vähän, ja on helppo muistaa, että tammikuussa muistellaan Martin Luther Kingiä, toukokuussa on Memorial Dayn aika ja syyskuussa Labor Dayn. Muita vapaita saakin sitten tihrustella kalenterista vähän väliä: opettajilla on joka lukukautena useita koulutuspäiviä ja niiden lisäksi koulutyön katkaisevat parent-teacher conferences -päivät, jolloin opettaja tapaa jokaisen oppilaan vanhemmat puolisen tuntia kestävän keskustelun ajan. Näitä tapaamisia on kahdesti vuodessa, lisäksi opettajat käyttävät edellisen päivän iltapäivän keskustelujen valmisteluun, minkä vuoksi lapset päästetään kotiin jo puolilta päivin.

Työssäkäyville vanhemmille nämä päivät saattaisivat koitua haasteeksi, mutta koulu tarjoaa kyllä, erillistä maksua vastaan tietenkin, ns. play day -päiviä, sekä lomien aikaan ns. vacation campeja. Silloin toiminnasta vastaa koulun iltapäivätoiminta, joka järjestää lapsille siis käytännössä leikkiaikaa koulun tiloissa normaalin työpäivän mittaisen ajan. Noina päivinä saa leikkiä, askarrella, ulkoilla ja pelata pelejä mielin määrin. Koska olen itse kotona, me emme ole kyseistä toimintaa käyttäneet - paitsi kerran, jolloin rekisteröin lapseni puoleksi tunniksi mukaan. Sillä silloin kun opettaja käy tuota keskustelua vanhempien kanssa, lapsen voi siksi ajaksi jättää tuon toiminnan pariin. Esikoiseni jännitti tuolloin etukäteen aika tavalla, mutta nähtyään parhaan ystävänsä ei enää edes huomannut minua. (Kaksi reilun metrin mittaista pientä tyttöä halaamassa jälleennäkemisen merkiksi on myös aika liikuttava näky.)

Mutta jottei kalenteri ennättäisi tuntua hetkenkään verran tasapaksulta ja itseään toistavalta, lisätään soppaan vielä säiden vaihtelu sekä ennen kaikkea lumimyrskyt, jotka voivat tuoda lunta vaikkapa 20-30 cm kerralla, joskus enemmänkin. Ja jos sää äityy kovin pyryiseksi/liukkaaksi/muuten hankalaksi, tehdään melko nopeasti päätös koulujen sulkemisesta, joka saatetaan tietoon pirauttamalla vanhempien puhelimiin noin kuudelta aamulla. Viime talven aikana näitä snow dayksi kutsuttuja päiviä oli muistaakseni kolme, tänä talvena niitä on ollut tähän mennessä yksi. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna koulujen sulkeminen tuntuu radikaalilta päätökseltä, mutta on muistettava, että olemme täällä, emme siellä. Kaikki eivät käytä talvirenkaita, ja esimerkiksi vuorilta tullessa voi keli olla äkkiä melko konstikas. Ja, auraus- ja suolauskalusto (joka on täällä kyllä ripeästi liikkeellä lumisateen sattuessa) pääsee kyllä sujuvammin kulkemaan, kun muilla on vähemmän ajoa, mutta toisaalta, eivät työpaikat kiinni mene. Ja noina päivinä lapsia voikin sitten nähdä vaikka missä, sillä moni joutuu ottamaan lapsen mukaan töihin.

Joten taaplaamme kohti kevättä rikkinäisen aikataulun määräämän ohjeistuksen mukaisesti ja toivomme, ettei sairaspäiviä osuisi enää kohdalle kovin montaa sotkemaan aikatauluja yhä lisää. Tällä hetkellä esikoisen koulu viettää talvilomaa, mutta neljävuotiaidemme preschool on kuitenkin auki koko viikon. Jostain syystä talvilomakin on tänä vuonna viikon ja kahden päivän mittainen, syynä varmaankin koulupäivien kokonaismäärä vuoden aikana. Ja maaliskuun jälkeen voikin sitten alkaa odotella huhtikuun kevätlomaa, joka on viikon mittainen sekin.

Odottelen kyllä jo ensi syksyä sikäli, että silloin kaikki kolme lastamme tulevat olemaan elementary schoolin puolella. Mikä tarkoittaa, että heillä sentään on silloin kaikilla samanlainen kalenteri käytössä. Sillä tällä hetkellä opettajien koulutuspäivät voivat olla eri aikaan elementary schoolin ja preschoolin puolella, samoin parent-teacher conference -päivät. Ja niin edelleen. Onneksi lumen sentään katsotaan satavan kaikille tasapuolisesti.

Jännittävää tämä koulunkäynti. Olis muuten lisämuistille käyttöä.

Walk in, walk out

Kello yhdeksän torstaiaamuna olin kahvassa kiinni. Seitsemänvuotias tyttäreni käsipuolessani, matkalla etsimään helpotusta kipuun. Olin suunnistanut tälle lääkäriasemalle siksi, että se sattui tulemaan mieleeni ensin, eikä matkaa meiltä ollut kuin ehkä kymmenen minuuttia. Olimme tyttäreni kanssa käyneet jo yhden mutkan preschoolilla samana aamuna, jonne olimme vieneet kaksi innokasta neljävuotiasta. Kiitin siinä kohtaa onneani, että kolmesta lapsestani kaksi oli koulukuntoisia ja tämä mukana kuljettamanikin oli jo hyvää vauhtia toipumassa neljä päivää kestäneestä korkeasta kuumeestaan. Oli kuitenkin vielä sen verran toipilas, että kouluun ei vielä ollut asiaa.

Ensisijaisesti roikuin siinä oven kahvassa siksi, että korvani oli kipeä. Se viheliäinen korvasärky oli alkanut edellisellä viikolla, vaivannut ehkä neljä-viisi päivää, häipynyt sitten (sairaskertomuksen karua kertomaa täällä) ja surkeaa, palannut takaisin muutamaa päivää myöhemmin. Nyt olin nukkunut jo pari yötä taas surkeasti, kääntyillen ja heitellen tyynyä parempaan asentoon, sillä korvasärky, se on ikävä kaveri. Olin odottanut tilaisuutta, jolloin pääsisin käymään lääkärissä ilman että minun tarvitsisi ottaa kaikki kolme lastani mukaan. Mieheni, taas työmatkalla, niinpä niin.

Minä en sairasta usein, etenkään pahemmin. Tällä kertaa olin saanut kovemman iskun taudin taholta ja olin jo lähes varma, että lääkäri löytää minulta tulehtuneet korvat. Olisihan sekin kai kokemus, ensimmäistä kertaa reiluun neljäänkymmeneen vuoteen. Singahdimme tyttäreni kanssa nopeasti tiskille ja hyvin ystävällinen vastaanottoihminen sai kuunnella vuodatukseni. Korvani on kipeä, on vaivannut jo pari päivää. Flunssaa on ollut, kyllä. Ei, tyttäreni on ihan hyvässä kunnossa, hän on vain mukanani, sillä on vielä toipilas oman flunssansa jäljiltä. Kun saapuu lääkäriin lapsen kanssa, oletus kai on aina, että lapsi on sairas.

Paikka oli ns. walk in clinic, joka tarkoittaa lääkäriasemaa, jonne voi tulla hakemaan apua vaivoihinsa, kun tarvitsee sitä mahdollisimman pikaisesti, mutta ei kuitenkaan niin kiireesti, että tarvitsisi hakeutua emergency caren piiriin ensiapua hakemaan. Ja mikäli ei kuitenkaan halua odotella aikaa omalle lääkärille. Tällaiselle lääkäriasemalle siis hakeudutaan ilman ajanvarausta odottamaan.

Täytettyäni pari, kolme kaavaketta koskien henkilökohtaisia tietojani, ongelmani vakavuutta, vastuita ja niin edelleen, tuo ystävällinen asiakaspalvelija lupaili minulle nopeaa palvelua. Luultavasti pääset täältä ulos jo tunnissa, näyttää aika hyvältä tämä tilanne nyt. Odotellessa voitte ottaa tuolta juotavaa ja tuolta syötävää (tyttäreni rekisteröi selvästi tämän kohdan: äiti, minä haluan kaakaota!)

Me ehdimme juuri ja juuri istahtaa, kun kuulin etunimeäni huudeltavan. Nytkö jo, toimiiko tämä näin hyvin, ehdin ajatella. - Päätin kokeilla etunimellä. En yrittänytkään lausua sukunimeäsi, naureskeli minulle ystävällisen näköinen hoitaja, ja johdatti meidät sokkeloiseen käytävään. Kyseli ummet ja lammet oireista ja terveydentilasta, lähisuvun sairauksista ja omista elämäntavoista, mittasi verenpaineen ja pulssin ja mitä nyt kaikkea rutiininomaista. Ja sanoi lääkärin tulevan hetken päästä paikalle. - Ja tytöllä ei ole mitään oireita?

Lääkäri tuli, kyseli, kuunteli, tutkaili ja totesi. - Korvissa ei kyllä näy mitään, ei punaisuutta, ei turvotusta. Kurkkukaan ei ole mitenkään pahan näköinen. Streptokokki-pikatesti nopeasti, negatiiviset löydökset jatkuivat. Minä olin kärsinyt päivätolkulla kipeästä korvasta ja nielusta, ja olin kutakuinkin varma, että tällä kertaa löytyy jotain, vaikka olenkin onnekas sikäli, että jälkitaudit eivät yleensä viihdy minussa. Mutta ei, tälläkään kertaa ei. Hyvä tietysti niin. - Tämä on jokin ikävä, sitkeä virustauti. Eipä tässä muuta voi ohjeistaa kuin yrittää lievittää oireita kuten tähänkin saakka. Ja tytöllä ei ole mitään oireita?

Vahvempaa kipulääkettä määräsi kuitenkin. Öisin saisi vain ottaa, sillä väsyttää. Suomessa puhuttaisiin kolmiolääkkeestä. Lääkäri toivotti hyvää toipumista ja ohjeisti erään hoitajan opastamaan meidät takaisin tiskille, josta olimme kierroksemme aloittaneet. Todellakin, pääsimme ulos tunnissa, jopa hieman alle. (Tyttäreni rekisteröi taas oleellisen: äiti, minä näin tuolla suklaata.) Olin saanut käteeni paperille kirjoitetun reseptin (vaikka täällä käsittääkseni käytetään melkein poikkeuksetta sähköisiä reseptejä, joista ei paperiversioita tarvita) ja se mukanani suunnistimme tyttäreni kanssa läheiseen ruokakauppaan, jonka apteekkiin ajattelin poiketa. Täällä on apteekkeja tuhkatiheässä, sillä ruokakaupoissa on lähes aina omat apteekit, ja sen lisäksi apteekkiketjuja on useita muitakin.

Torstai-ilta oli kiireinen, sillä haettuamme kaksoset preschoolista, kiirehdimme kotiin syömään päivällistä ja sen jälkeen takaisin koululle seuraamaan koulunäytelmää. Ja kun kaikki kolme lastamme suorittivat omat roolinsa ihastuttavalla tavalla, huomasin yhtäkkiä pysähtyväni miettimään, että korvani ei enää tuntunutkaan niin kipeältä. Tuli mieleen, että tämä on toiminut ennenkin näin; kun käy valittamassa vaivaansa lääkärissä ja saa vastaukseksi, että ei sinua mikään virusta kummempi vaivaa, alkaa ongelmakin poistua melkein itsestään.

Illalla kotona puristelin tuota lääkepurkkia kädessäni ja mietin, mahtaisinkohan tarvita sitä perjantai-iltana. Purkki näytti aivan sellaiselta kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Tämä torstai-ilta oli vielä sellainen, että olin kotona yksin lasteni kanssa, enkä uskaltanut ajatella ottavani lääkettä, joka voisi viedä minut tokkuraan. En ole koskaan syönyt kodeiinipitoista lääkettä, enkä uskaltaisi ottaa sitä, ennen kuin talossa olisi taas toinenkin aikuinen paikalla. Joten menin nukkumaan pelkän tavallisen ibuprofeenin turvin ja toivoin, että särky helpottaisi yön aikana vielä oleellisesti.

Perjantai tuli, ja korva alkoi tuntua melkein normaalilta jo. Nielua särki vielä, mutta sekin oli jotenkin siedettävämpää. Piilotin lääkepurkin lääkekaapin ylimmälle hyllylle ja päätin pitää sen mielessä. Tietoisuus sen olemassa olosta saattaisi riittää jatkossakin pitämään korvasäryn loitolla. Sopii ainakin toivoa.

Nyt sunnuntai-iltana huomaan olevani jo lähes terve. Tämä oli pitkä harjoitus, mutta nyt on taas aika arvostaa normaalia arkea. Kun muistaisi sen vielä vähän useammin!

It's snack time!

Joskus olen miettinyt, että olenkohan minä sellainen vähän välipalavastainen ihminen. Kun olen aina tarjonnut ruokaa lapsilleni kutakuinkin yhtä monta kertaa päivässä, ja pitänyt siten välipalat minimissä. Tottakai tulee poikkeuspäiviä, jolloin ruokarytmi on erilainen, mutta useimmiten, olen huomannut, meillä syödään melko tottuneesti viisi kertaa päivässä.

Lapset ovat kyllä tulleet jo siihen ikään, että kun jollain aterialla on tullut syötyä huonosti, niin kiinnostus jääkaapin sisältöä kohtaan kasvaa huomattavasti ateria-aikojen välissä. Äiti, mulla on nälkä. Äiti, saanko tuota? Äiti, onko kohta ruoka-aika? Keittiön saarekkeella on kyllä usein hedelmäkori, jossa on useimmiten omenoita. Niitä käy joku pureskelemassa aika ajoin, ja keittiön pöydän kulmilta löytyy puoliksi syötyjä omenoita. Mutta siitä en niuhota, sillä puolikas omenaa on parempi kuin ei ollenkaan omenaa. Meillä kun sattuu olevan edelleen ilmassa sellaista, että sitä, mitä tarjotaan, ei haluta syödä, ja sitä mitä ei tarjota, halutaan syödä. Neljävuotias taitaa toimia vieläkin usein käänteisesti, tai sitten olemme todistamassa poikkeavaa käytöstä.

Mutta hei, ollaan Amerikassa! Ja mitähän keskivertoamerikkalainen tykkää usein tehdä? Syödä välipaloja. Aamupäivän välipalan ja iltapäivän välipalan nyt ainakin. Plus vähän joka välissä mielellään jotain. Autossa, harrastuksissa, tapahtumissa, jne. Olen jo tottunut siihen, että mikäli koulussa järjestetään mitään yli tunnin kestävää ohjelmaa illalla (ja yleensä nuo tilaisuudet kestävät n. kaksi tuntia), kuuluu ohjelman oheen jotain syötävää. Vanhempainiltaan tuovat kaikki jotain nyyttikestiperiaatteella, jokaiseen juhlaan liittyy herkkupöytä. Infotilaisuuksissa napostellaan epämuodollisesti vähintäänkin keksejä, juustoja, hedelmiä tai maissilastuja, isommissa tapahtumissa voi koulun kokki maistattaa vaikkapa papukeittoa lisukkeineen. Ja jollei ruokaa nyt sattuisikaan olemaan jostain syystä tarjolla, löytyy sitä aina ihmisiltä laukkujensa uumenista - erityisesti lapsille voidaan kaivella yhtä sun toista keksi- tai naksupussia viihdykkeeksi. Minä kyllä pidän tuota kaikkea jo aivan tavallisena, asiaan kuuluvana juttuna, vaikken itse kannakaan eväitä laukussani kuin poikkeustapauksessa. 

Myönnän kyllä joskus alussa ihmetelleeni, kun näin lasten satutunnilla pienelle, ehkä kaksivuotiaalle, tarjottavan hetimiten suklaakarkkipussia, kun tämä vähän äännähteli. Myönnän kiinnittäneeni huomiota siihen, että koululta lähtiessä lapsille tarjottiin auton takapenkille hetimiten sipsipussit. Katsoneeni hieman pidempään sitä, että taapero söi koulun juhlassa tikkaria. Opin uuden terminkin, snack tray, joka on autossa kätevästi kädessä pidettävä tarjotin välipalaa varten, jonka voi syödä vauhdissa. Olen kuitenkin ihaillutkin: vaikkapa sitä, että eräs viisivuotias poimi eväslaukkunsa sisällöstä syötäväksi aivan ensimmäiseksi porkkana- ja selleritikkuja. Kuinka toinen naposteli välipalaksi maustamattoman jogurtin ja kourallisen pähkinöitä.

Mutta en minä katso asiakseni arvostella. Koululta lähtiessä voi olla kiire harrastukseen, sitä ennen on ehkä ehdittävä syödä jotain. Matka voi olla pitkäkin, eikä syömiseen ole aikaa kuin autossa. Enkä minä voi tietää, onko karkkipussia tai tikkaria tarjoavalla äidillä periaate, että joinakin erityisinä päivinä saa makeaa välipalaa ja toisina ei. Mistä minä sen tietäisin. Niinpä minä en kanna huolta siitä, mitä kukakin perheeni ulkopuolinen syö ja milloin. Kuka tietää, alanko itsekin jossain vaiheessa kuljettaa lapsilleni välipaloja mukanani. Joskus voi olla syytä torjua uhkaavasti alenevaa verensokeria tien päällä, tai tapahtumassa. Eivätkä meidän lapsemme pistäisi ollenkaan pahakseen, vaikka tarjoilisin heille joka päivä suklaakeksejä pikkunälkään. Saavat kyllä pettyä, sillä niin tuskin tulee käymään, muttei se silti tarkoita, etteikö niitä joskus voisi tarjota. Saattaisi vieläpä käydä niin, että sellaista äidin toimintaa muisteltaisiin pitkäänkin. - Hei, muistatteko, kun äiti silloin joskus antoi meille automatkalla keksipussit...?

Mitä, sairastuuko äiditkin?!

'Good morning! How are you today?' - 'Good, thank you. And you?' Rutiininomainen vastaus, tottakai, olen tutussa ruokakaupassa ja tervehdin kassalla palvelevaa vanhempaa rouvaa. Kaupan työntekijät kuuluvat monien muiden kanssa siihen joukkoon, joille vastataan aina samalla tavoin, jos eivät siis muista yhteyksistä ole tuttuja. Juu, ei parhaita aamuja tämä, ajattelen. Nojailen tähän ostoskärryyn siksi, koska haluan varmistaa, että pysyn pystyssä koko kauppareissun ajan. Poskissakin saattaa kyllä näkyä punaakin, mutta se on vain sen ansiota, että sain sipaistua jonkinlaisen arkimerkin kasvoilleni tänäkin aamuna. Kun istuin kylpyhuoneen lattialla noin puoli seitsemän aikaan, ja mietiskelin, millä voimalla tämän aamun käynnistäisin.

Iski nimittäin täydellä voimalla tällä kertaa, oikein avokämmenellä poskeen. Tai tarkemmin ajateltuna oikeastaan toiseen korvaan sekä kurkkuun, johon huomasin maanantai-iltana kehittyvän jonkinlaista kivun tunnetta. Yöllä heräsin siihen, että korvaa ja kurkkua särkee vimmatusti. Minullako? Minulla, jolla ei varmaankaan koskaan ole ollut korvasärkyä. Ja eihän se siitä minnekään hävinnyt, kiusasi seuraavana päivänäkin ja olo alkoi olla muutenkin jo jotenkin omituinen. Mihinkähän tässä ollaankaan sairastumassa, mietiskelin, ja yritin keksiä ruokalajeja, jotka turruttaisivat kurkkua. Mutta ei siihen mikään auttanut, mitä nyt maksimiannos särkylääkettä helpotti vähän. 

Keskiviikkona oli entistäkin hölmömpi olo. Lääkkeen voimalla laitoin lapsille aamupalaa ja kerroin heille, että äiti taitaa olla sairastunut. Että ei tarvitse ihmetellä, vaikkei äiti jaksaisi tänään tehdä kaikkea aivan samalla tavoin kuin yleensä. Että äidin voisi olla hyvä vähän yrittää lepäilläkin, tai no, ainakin istua hetken aikaa paikallaan, aivan rauhassa. Lapsia selvästi vähän huolestutti. Ei kai äiti ole sairas? Ei kai äidit ole sairaita? En nimittäin ole useinkaan sairas. No, toisinaan toki nuhainen tai yskäinen tai jotain, mutta harvemmin oikeasti kovin sairas. Lapset eivät ole tainneet nähdä minua juuri koskaan sängyn pohjalle valahtaneena, sillä flunssat eivät yleensä hyydytä minua. Elimistöni nimittäin jostain syystä toimii niin, että kuumetta ei yleensä nouse. Sellaista tapahtuu ehkä kerran kymmenessä, tai viidessätoista vuodessa. Muistan minä kuitenkin yhden kuumeilukerran aikuisiältäni aivan varmaksi. Se oli vuonna 1997. 

Mutta nyt on putki katkaistu, sillä keskiviikkoiltana mittasin itseltäni kuumetta lukemin 38,4. Se oli minulle paljon, sillä normaalilämpöni on tuskin 36 astetta. Enkä ollut edes muistanut miltä se tuntuu, kun kuume nousee. Haahuilin täällä villatakki ja fleecetakki päällekkäin, sillä palelin aivan vietävästi, enkä olisi viitsinyt avata edes jääkaappia, sillä sieltä tuli niin kylmää ilmaa. Aika tavalla siinä illansuussa jo aloin odotella lasten nukkumaanmenoaikaa, ja tulihan sekin, ja onneksi he kaikki kolme nukahtivat nopeasti. Niin, tarvinneeko lisätä, että tuo matkustavainen miehenikin oli lähtenyt pitkälle työmatkalle juuri päivää ennen sairastumistani. Mr. Murphylläkin siis ollut kai sormensa pelissä.

Päivällinen. Tai iltapala. Tai lounas.

Torstaiaamuna kuvittelin tietäväni, miltä tuntuu jyrän alle jääneellä. Suoriuduin kuitenkin koululle lapsia viemään (he ovat onnekseni olleet kaikki aivan terveitä tällä viikolla) ja sieltä vielä kauppaan. Olin aikonut ostaa viikonlopuksi ruokaa niin, ettei tarvitse ajatellakaan täydentäviä reissuja koko viikonlopun aikana. Totesin, että on yllättävän vaikeaa yrittää ostaa ruokaa, kun ajatuskin syömisestä tekee pahaa. Parin päivän ajan kun olin elänyt pelkillä kylmillä hedelmillä ja vihanneksilla, parin pienen leipäpalan lisäksi. 

'How are you today?' - 'Ok, or could be better' tai jotain sinne päin. Nyt en voi, eikä ole tarvettakaan käyttää vakioilmaisua 'good', sillä pysähdyn juttelemaan muutaman sanan kaksosteni preschool-opettajan kanssa, joka kyllä onkin minulle jo paljon tutumpi ihminen kuin kaupan kassa. Jatkan samaan hengenvetoon, että muistan kyllä lupautuneeni auttamaan perjantain Valentine's -juhlan buffetissa, mutta nyt taitaa olla parasta, että jätän tämän kerran väliin. Kerron, että minulla on kuumetta, ja olen aika surkeassa kunnossa. Aika surkea tuuri, voivottelen.

Mutta sittenkin, on lohdullista tietää, että sekin päivä tulee, kun on kaikki taas paremmin. Kuume ei noussut enää torstain jälkeen ja vaikka elimistö tuntuu olevan sekaisin syömättömyydestä ja puskista yllättäneestä kovasta taudista ja vaikka kurkku on vieläkin arka, se ei ole enää kipeä. Ja vaikka ruokahalu ei ole vielä entisenlainen, on se kuitenkin jo paljon parempi. Joten olen kiitollinen siitä, että tämäkin on ollut vain sellainen tauti, joka menee ohitse. Se on rieponut ja raastanut, mutta sitten se on kuitenkin edennyt ja olo paranee hiljalleen. On kiitollinen siitäkin, että keittiön siivoaminen päivällisen jälkeen ei olekaan enää päivän suuri ja voimia vaativa kotityö, vaan normaalia arkea. Ettei lasten kouluun vieminen tunnukaan enää urheilusuoritukselta. Että yhtäkkiä tuntuu, että jaksan kyllä viikata kaappiin nuo pyykit, jotka ovat odottaneet kodinhoitohuoneessa ainakin kolme päivää. Että jaksan käydä läpi jääkaapin sisällön, ja heittää pois sen kaiken ruoan, joka valitettavasti on ehtinyt tällä viikolla pilaantua, sillä ei kolme lasta niin kovin paljon syö.

On siis vähän sellainen olo, kuin aloittaisi taas puhtaalta pöydältä. Hei lapset, sama vanha äiti on täällä taas. Ei tarvitse hakea uutta, niin kuin neljävuotias poikani jo vähän huolissaan ehti maalailla. Kyllä sinä äiti varmasti jo huomenna olet kunnossa! totesi neljävuotias tyttäreni tänään iloisena nukkumaan mennessään. Eikä seitsemänvuotias tyttäreni toivottavasti näe enää pahaa unta, jossa kuumeinen äiti oli vienyt kouluun ja ollut hirveän kauan pois ja koulupäivä oli tuntunut ihan mahdottoman pitkältä. Mutta tuli äiti sitten kuitenkin siinä unessa, selittää tytär helpottuneena. Niin kuin tuleekin, joka päivä. Vaikka kuumeisena. Tosin elän nyt siinä toivossa, että tässä oli minulle kuumeilua taas seuraavaksi kymmeneksi tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ainakin.

Huhhuh. Onpas ollut viikko.

Isät ja monenlaiset elämät

Ihminen tottuu moneen. Minä olen tottunut siihen, että mieheni matkustaa työkseen paljon. Paljon tarkoittaa meillä todellakin paljon, sillä matkustuspäiviä voi olla vaikkapa 150 vuodessa. Tämä on karkea arvio, mutta ei luultavasti poikkea kovin paljon totuudesta. Luultavasti niitä on kuitenkin alle 200. Siinä on joka tapauksessa niin monta päivää, että tottua ehtii hitaampikin. Ikävä on aina, ja siihen ei totu, mutta miksi siihen tarvitsisi tottuakaan.

Luulenpa, että lapsetkin ovat elämäntilanteeseen tottuneita, sillä elämämme on ollut tältä osin samanlaista koko heidän tähänastisen elämänsä ajan. Piirsipä nuorempi tyttäremme taannoin kuvaa isästään - eikä unohtanut piirtää matkalaukkua. Poikaamme matkalaukut kiinnostavat suunnattomasti, ja isän saapuessa kotiin saa hän kyllä aikaan riemunkiljahduksia, mutta salamannopeasti pyörillä rullaava matkalaukku lähteekin jo matkaan. Poika rullaa sen innokkaasti eteisestä yläkertaan johtavien portaiden juureen. Isän saapuessa kotiin häipyvät minun jaloissani kiehnänneet pikku ihmiset nopeasti kuin henkäys hänen peräänsä, mikä sopii kyllä minulle, etenkin sellaisen viiden päivän putken jälkeen. Kaava alkaa joka tapauksessa olla jo aika tuttu.

Tällaista on meidän elämämme, mutta eiväthän kaikki isät matkusta. Muitakin reissaavia toki löytyy, ja esimerkiksi esikoisemme erään luokkakaverin isä on joka viikko matkoilla maanantaista torstaihin, ja äiti poikkeaa tuomaan lapsensa kouluun joka aamu ensimmäisten joukossa. Toisten lasten isiä nään useinkin, sillä monet isät tuovat lapsia kouluun aamulla, kiirehtien useimmiten kuitenkin pikaisesti ovesta ulos, sillä työ epäilemättä kutsuu monia. Erään luokkakaverin tuo kouluun hänen isänsä joka ainoa aamu, ja useimmiten hakeekin, sillä siinä perheessä äiti matkustaa työnsä vuoksi ja on usein viikkoja tai jopa kuukausia Afrikassa. Toisessa perheessä on koti-isä, joka on hoitanut samaa pestiä viimeiset seitsemän vuotta. Vanhempainillassa perheen äiti kertoi, että kun heidän ensimmäinen lapsensa syntyi, isä halusi jäädä kokeilemaan koti-isyyttä. Sopivat silloin, että jos homma alkaa kyllästyttää, keksitään toinen ratkaisu. Vielä ei ole tarvinnut. Puuhakas tuo isä tuntuu olevan lastenhoidon ohellakin - hänet voi nähdä vaikkapa korjaamassa koulun keinuja tai nikkaroimassa jotain.

Monen elämään työ kuuluu suurena osana. Ns. normaali työpäivä sijoittuu täällä usein kahdeksan ja viiden väliin, mutta variaatioita tietysti on vaikka kuinka paljon. Ja niitäkin, jotka ns. normaalin päivätyön lisäksi tekevät muutakin, kuten vaikkapa tuttumme, joka työskentelee toimistotyön lisäksi omassa perheyrityksessä, leipomossa, jossa toki vaimonsakin. Päivillä on varmasti usein pituutta. Etenkin kun kyseisessä perheessä on myös viisi lasta, joista pienin on vasta muutaman kuukauden ikäinen. Hatun nosto heille. Joskus tuntuu tämä kolmen lapsen hoitaminenkin aika näpertelyltä.

Super Bowl -illan eväät.
Jätin epäterveellisemmät pois. Siis kuvasta!

Mutta aiheesta toiseen! (Vaikkakin uskon, että tämäkin liittyy moneen isään.) Tiedän, että on Super Bowl -ilta, enkä ole avannut televisiota. Mutta kyllä, tiedän, missä mennään. Hiljaisuuden vaalimiseksi suloisesti uinuvassa talossa päädyin seuraamaan ottelun käänteitä pelkällä sivusilmällä netin kautta. Aika näppärää sekin, ja pysyy silti ajan hermolla. (Niin, ja äidithän hanskaavat usein aika hyvin nämä moniajoprosessit, eikö.)

Se vaatimaton suomalainen

I love your shoes! Kyllä mä näihin olen jo tottunut. Pieniä kohteliaisuuksia satelee päivittäin, vähän siellä sun täällä, missä nyt muita ihmisiä kohtaa. Kampaajanikin kehuu joka kerta jotain, laukkua, paitaa, korua, autoa. Ja tietenkin sitä kampausta, jonka hän itse kylläkin loihtii.

Osaan jo vastatakin. Siis kiitos, eikä oikeastaan yleensä mitään muuta. Ei, vaikka suomalaisen mielen sopukoista saattaisi alkaa suoltaa automaattisesti, että alennuksesta ostin, kaapin perältä löysin, ihan vanhatkin nämä jo oikeastaan ovat. Ei, älä selittele. Ei sitä toista yleensä kiinnosta. Mutta ei se mitään haittaa, siitä päästään jo sujuvasti keskustelussa eteenpäin.

Naapurin iäkkäämpi herrasmies muistaa jostain syystä erityisen hyvin, että osaan kuutta kieltä. Tai niin hän asian minulle ainakin ilmaisee. Muistan joskus heillä kyläilessämme jutelleeni hänen kanssaan jostain syystä kielitaidostani, ja hän on näköjään tallentanut kyseisen tiedon minusta mieleensä. Luultavasti olen kertonut asiaa jotenkin niin, että osaan kyllä suomea, englantia ja saksaa hyvin, sen lisäksi ranskaa ja ruotsia jonkin verran ja sitten muutamia muita kieliä vähän: espanjaa ja venäjää muistan pikkuisen, hollanti tuntuu jotenkin tutulta opiskeluaikojen muutaman kurssin kautta, latinaakin taisi opintoihin kuulua, ja joskus kauan, kauan sitten kävin aikani kuluksi kiinan tunneilla, ja japaniakin taisin hiukan opetella. Mutta suomalainen minussa, ei se sano, että minä kuutta kieltä osaisin, se myöntää vähän vaatimattomasti, että kolmea kai hyvin ja sitten muutamaa muuta sillä tavoin, että niillä jollain tavalla pärjäisi, jos pakko olisi. Mutta naapurin mies on sinnikäs: on hieno asia, että osaat kuutta kieltä! Se vaatimaton suomalainen minussa, se yrittää vielä hiljaa lisätä, että kun tulee sellaisesta maasta kuin Suomi, niin pystyäkseen kommunikoimaan muidenkin kuin oman maan kansalaisten kanssa, on syytä opetella vähän vieraitakin kieliä.

Muutama viikko sitten kävin kampaajani luona ja kerroin hänelle, että laita nyt uusi väri, jokin tumma ja selkeä. Ja niin astuin parin tunnin käsittelyn jälkeen ulos talviseen tuiskuun uuden kuontaloni kanssa ja menin hakemaan lapsiani koulusta. Ehdin olla koululla kaiken kaikkiaan ehkä vartin verran, enkä pysty enää edes arvioimaan, moniko aikuinen ehti kommentoida uutta lookiani: Uudet hiukset! Onpa hyvä väri! Kivasti leikattu! Wow, uusi kampaus! Ja kiittelin kiittelemästä päästyäni, nyökyttelin ja hymyilin ja ihmettelin. Kampauksia kommentoivat ovat yleensä kai valtaosin naispuolisia, mutta sain kommentteja myös miesopettajilta ja luokkakavereiden isiltä. Ja suomalainen minussa, se mietti ehkä jo hetken verran, että pipoko olisi pitänyt vetää syvälle päähän, jotta olisi tuntunut kotoisammalta kuin tuossa kohteliaisuuksien ylitsepursuavassa virrassa. Mutta ei, kyllä selvisin, pää pystyssä.

Kuvan kengät eivät liity tapaukseen.

Ja yhtäkkiä huomaan, että minussakin on ehkä tapahtunut jokin muutos. Minäkin kehaisen kenkiä, takkia, laukkua, uutta kampausta. Hymyilen, kiinnitän huomiota yksityiskohtiin. Kehaisen, ja jatkan sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Kato, näin, mäkin osaan.

Että hei vaan ystävät, sukulaiset ja tuttavat Suomessa, kesällä tavataan. Älkää ihmetelkö, kun tulen ja kehaisen. Se katsos tarttuu.

Ja mars eteenpäin

Istuin melko lailla hiljaa ja kuuntelin. Siksi, että asia oli monella tapaa jo tuttua ja turvallista - siksikin, että yksinkertaisesti kuuntelen mielelläni tämän ihmisen puhetta. Rauhallista ääntä, selkeää asiaa, täydennettynä välillä hersyvällä naurulla. Ihmistä, jonka kokemus omalta alaltaan on yli 30-vuotinen ja joka aivan selvästi suuresti nauttii työstään aina edelleen. 

Esikoisemme opettaja, jonka luokassa tyttäremme käy koulua nyt toista vuotta, tietää siis mistä puhuu. Hän on opettanut vuosikaudet näitä nuorimpia, yleensä 5-7-vuotiaita. Tuona iltana hän kertoi siitä, mitä hänen luokassaan yleensä tapahtuu ja mitä kaikkea uusi kindergartenilainen saa odottaa (Kindergarten vastaa käytännössä suomalaista esikoulua). Me olimme tulleet paikalle siksi, että ulkosuomalaisena tuntui kiinnostavalta hankkia vielä vähän lisätietoa tuosta luokka-asteesta kaksosiamme ajatellen, vaikka se esikoisen kautta jo tutuksikin on monessa suhteessa ehtinyt käydä.

Meitä vanhempia oli paikalla kourallinen, saman verran oli koulun henkilökuntaa, esikoisemme opettajan lisäksi seuraavan ylemmän luokan opettaja, joka suurella todennäköisyydellä tulee olemaan esikoisemme uusi opettaja ensi syksynä, kun hänestä tulee tokaluokkalainen. Tokaluokkalainen. (Minun pieni keskoslapseni, juurihan hän meille saapui, onko siitä jo seitsemän vuotta.) Heidän vierellään koulun johtaja, sekä preschoolin johtaja, kaikki samalla asialla, vakuuttamassa meitä siitä, miksi tämä koulu on ainutlaatuinen. Sitä se kyllä onkin, sillä se on kasvattanut kaikkia kolmea lastamme hurjasti.

On turvallinen olo, ja sittenkin yhtä aikaa hämmentynyt. Näinkö tämä on lähtenyt rullaamaan, näinkö tässä mennään mukana ja siirrytään vuosi vuodelta eteenpäin. Luonnollista kyllä, mutta että pienetkin, nuo kaksi, jotka tänne muuttaessamme eivät osanneet vielä edes kävellä, aloittavat kindergartenin ensi syksynä. Viisi päivää viikossa, kuusi tuntia päivässä.

On vähän sekavakin olo siis. Joko nyt, miten niin, ei kai vielä. Ja sitten yhtä aikaa on niin ylpeäkin olo, kuin vain voi vanhemmalla lapsestaan olla. Katselee ihmetellen, kuinka nelivuotiaskin on oppinut kirjoittamaan kirjaimet todella siististi. Kuinka hän laskee aivan oikein, enkä tiedä, milloin hän oppi sen. Kuinka tuo kotioloissa hyörivä ja pyörivä pikku sähikäinen osaakin jo istua suuremmassa joukossa aivan paikallaan, jos näin käsketty on. 

Kyllä he pärjäävät, kerron itselleni, jos epäilys valtaakin mielen jonain hämäränä iltana. Taputtelen ajatukseni järjestykseen, pyyhkäisen huolen tunteen syrjemmälle. Ehkä pyyhkäisen silmäkulmaanikin, ehkä, aika varmasti.

Mutta seuraavaksi on aika ryhtyä käytännön toimiin. Tänään postilaatikkoon kilahtaneet hakupaperit ensi syksylle tulee palauttaa viikon kuluessa, mikäli tahtoo päästä nauttimaan nopean reagoijan pienistä eduista. Nimiä papereihin, ruksia paikoilleen ja varausmaksuja kehiin. Ja ensi syksy on taas hiukan lähempänä.