Se vaatimaton suomalainen

I love your shoes! Kyllä mä näihin olen jo tottunut. Pieniä kohteliaisuuksia satelee päivittäin, vähän siellä sun täällä, missä nyt muita ihmisiä kohtaa. Kampaajanikin kehuu joka kerta jotain, laukkua, paitaa, korua, autoa. Ja tietenkin sitä kampausta, jonka hän itse kylläkin loihtii.

Osaan jo vastatakin. Siis kiitos, eikä oikeastaan yleensä mitään muuta. Ei, vaikka suomalaisen mielen sopukoista saattaisi alkaa suoltaa automaattisesti, että alennuksesta ostin, kaapin perältä löysin, ihan vanhatkin nämä jo oikeastaan ovat. Ei, älä selittele. Ei sitä toista yleensä kiinnosta. Mutta ei se mitään haittaa, siitä päästään jo sujuvasti keskustelussa eteenpäin.

Naapurin iäkkäämpi herrasmies muistaa jostain syystä erityisen hyvin, että osaan kuutta kieltä. Tai niin hän asian minulle ainakin ilmaisee. Muistan joskus heillä kyläilessämme jutelleeni hänen kanssaan jostain syystä kielitaidostani, ja hän on näköjään tallentanut kyseisen tiedon minusta mieleensä. Luultavasti olen kertonut asiaa jotenkin niin, että osaan kyllä suomea, englantia ja saksaa hyvin, sen lisäksi ranskaa ja ruotsia jonkin verran ja sitten muutamia muita kieliä vähän: espanjaa ja venäjää muistan pikkuisen, hollanti tuntuu jotenkin tutulta opiskeluaikojen muutaman kurssin kautta, latinaakin taisi opintoihin kuulua, ja joskus kauan, kauan sitten kävin aikani kuluksi kiinan tunneilla, ja japaniakin taisin hiukan opetella. Mutta suomalainen minussa, ei se sano, että minä kuutta kieltä osaisin, se myöntää vähän vaatimattomasti, että kolmea kai hyvin ja sitten muutamaa muuta sillä tavoin, että niillä jollain tavalla pärjäisi, jos pakko olisi. Mutta naapurin mies on sinnikäs: on hieno asia, että osaat kuutta kieltä! Se vaatimaton suomalainen minussa, se yrittää vielä hiljaa lisätä, että kun tulee sellaisesta maasta kuin Suomi, niin pystyäkseen kommunikoimaan muidenkin kuin oman maan kansalaisten kanssa, on syytä opetella vähän vieraitakin kieliä.

Muutama viikko sitten kävin kampaajani luona ja kerroin hänelle, että laita nyt uusi väri, jokin tumma ja selkeä. Ja niin astuin parin tunnin käsittelyn jälkeen ulos talviseen tuiskuun uuden kuontaloni kanssa ja menin hakemaan lapsiani koulusta. Ehdin olla koululla kaiken kaikkiaan ehkä vartin verran, enkä pysty enää edes arvioimaan, moniko aikuinen ehti kommentoida uutta lookiani: Uudet hiukset! Onpa hyvä väri! Kivasti leikattu! Wow, uusi kampaus! Ja kiittelin kiittelemästä päästyäni, nyökyttelin ja hymyilin ja ihmettelin. Kampauksia kommentoivat ovat yleensä kai valtaosin naispuolisia, mutta sain kommentteja myös miesopettajilta ja luokkakavereiden isiltä. Ja suomalainen minussa, se mietti ehkä jo hetken verran, että pipoko olisi pitänyt vetää syvälle päähän, jotta olisi tuntunut kotoisammalta kuin tuossa kohteliaisuuksien ylitsepursuavassa virrassa. Mutta ei, kyllä selvisin, pää pystyssä.

Kuvan kengät eivät liity tapaukseen.

Ja yhtäkkiä huomaan, että minussakin on ehkä tapahtunut jokin muutos. Minäkin kehaisen kenkiä, takkia, laukkua, uutta kampausta. Hymyilen, kiinnitän huomiota yksityiskohtiin. Kehaisen, ja jatkan sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Kato, näin, mäkin osaan.

Että hei vaan ystävät, sukulaiset ja tuttavat Suomessa, kesällä tavataan. Älkää ihmetelkö, kun tulen ja kehaisen. Se katsos tarttuu.