Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, mikä on muuttunut. Miten ruokavalio on ehkä erilainen kuin aikoinaan koti-Suomessa, vaikka pyrkimys usein onkin, että jos on hyväksi havainnut, niin ei suuria muutoksen tarpeita ole. Vaikka en minä mikään ideaalisyöjä ole ollut, enkä ole, tuskin tulenkaan. Olen vain löytänyt itselleni sopivaa, niin kuin meistä moni, ja pyrkinyt pitämään tietyt linjat pysyvinä.
Se on totta, että olen aina pitänyt salaateista. Tai en aina, sillä lapsena olen ollut hyvinkin valikoiva, enkä varmastikaan valinnut lautaselleni tuolloin juurikaan kasviksia. Niitä opin syömään kunnolla joskus aikuisiässä vasta, tarkoittaen siis monipuolisuutta, erivärisyyttä. Siitä lähtien olen aina kytännyt joka paikassa kasvisten valikoimaa. Vaikka olen erittäin sekasyöjä, enkä syö ollenkaan pelkkiä salaatteja. Mutta syön niitä usein ja mielelläni. Ja olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten helppo täältä on löytää hyviä aineksia salaatteihin tai, yhtä lailla, valmiita vaihtoehtoja.
Se, mikä on loppunut tyystin, on rahkan syöminen. Tykkäisin, mutta meiltä päin sitä ei saa. Ei luomukaupoistakaan, eikä meiltä löydy saksalaisiakaan kauppoja, joissa voisi onnistaa paremmin. Joten haaveilen rahkan syömisestä talvisin, ja syön sitä yliannostusta lähenteleviä määriä marjojen kanssa kesäisessä koti-Suomessa heinäkuussa.
Joskus oikein pysähdyin miettimään, mitä tavallisesti söimme Suomessa asuessamme. Aivan kuin siitä olisi jo enemmän aikaa kuin reilut kolme vuotta, sillä yllättävän vaikeaa oli yrittää muistella, mitä arkisessa ruokapöydässä tuolloin kulutettiin. Söimme lihaa, kanaa ja kalaa. Kasviksiakin, mutta luultavasti vähemmän kuin nykyään. Sillä se, että kasvisten valikoima on täällä niin laaja, saa maistelemaan uutta, kokeilemaan oudompaakin. Tuttujakin toki, suurin osa. Mutta pieniä porkkanoita esimerkiksi kuluu aiempaan verrattuna hurja määrä, samoin paprikan kulutus on selvästi noussut. Kukkakaali. Ruusukaali. Ja se parsakaali, tottakai.
Täällä Vermontissa on suuren juustonystävän helppo hymyillä. Osavaltio, jossa ihmisten ja lehmien välinen suhdeluku on hassun korkea, tuottaa paljon maitotuotteita ja erityisesti herkullisia juustoja. Amerikkalainen juustotiski ei välttämättä ole valikoimaltaan siinä mielessä laaja, että monet juustot muistuttavat (liian) paljon toisiaan, eli perusmakulinjoja ei ole välttämättä montaakaan. Mutta paikalliset ihanuudet, ne saavat juustonystävän liimautumaan hurmioituneena juustotiskin kylkeen. Maistakaa joskus vermontilaista pitkään kypsytettyä vahvaa cheddaria, niin tiedätte.
Kyllä, sen kulutus on noussut, aivan varmasti ja syystä. Vaikka on varmasti monta kertaa aiemminkin tullut mainittua, on meidän kotiseutujäätelömme luultavasti maailman parasta, ainakin olen kuullut monen muunkin olevan samaa mieltä. Joten näillä kulmilla on otettava ilo irti elämästä, muuten voisi myöhemmin kaduttaa. Mutta on meillä kuri tässäkin - yleensä jäätelöä syödään vain viikonloppuisin. Muuten kun voisi alkaa kaduttaa, kun katselisi vyötärönympärystään. Mutta löytyyhän sitä kaikkea muutakin hyvää, pientäkin, vaikka kaikki onkin yleensä suurta tai järjettömän suurta. Nuo pienet suklaapäällysteiset herkut ovat oivia kavereita kahvikupilliselle, joka kuitenkin kaipailee jotain kylkeensä, ainakin, jos minulta kysytään.
Ruoasta voisi kai jaaritella pienen romaanin verran, on se vain niin hyvää. Suuri nautinto, vaikka samalla ikuinen haaste. Minä ehkä laittaisin jokaiseen ruokaan parsakaalia, mutta kolmen pienen joukkiossa on vielä koulutettavaa sen suhteen. Maistelevat kyllä, ainakin toisinaan, jos ei ole huono päivä. Mutta oppikoot sitten, kun on sopiva aika. Eikä sekään kai traagista ole, vaikka eivät niin suuriksi parsakaalinystäviksi kasvaisikaan. Kun nyt vähän monipuolisuutta oppisivat vuosien saatossa.
Mutta sen he taatusti tulevat muistamaan, että viikonloppuisin iltapäivällä, istutaan keittiön pöydän ääreen koko perhe. Ja syödään JÄÄTELÖÄ.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti