Ja mars eteenpäin

Istuin melko lailla hiljaa ja kuuntelin. Siksi, että asia oli monella tapaa jo tuttua ja turvallista - siksikin, että yksinkertaisesti kuuntelen mielelläni tämän ihmisen puhetta. Rauhallista ääntä, selkeää asiaa, täydennettynä välillä hersyvällä naurulla. Ihmistä, jonka kokemus omalta alaltaan on yli 30-vuotinen ja joka aivan selvästi suuresti nauttii työstään aina edelleen. 

Esikoisemme opettaja, jonka luokassa tyttäremme käy koulua nyt toista vuotta, tietää siis mistä puhuu. Hän on opettanut vuosikaudet näitä nuorimpia, yleensä 5-7-vuotiaita. Tuona iltana hän kertoi siitä, mitä hänen luokassaan yleensä tapahtuu ja mitä kaikkea uusi kindergartenilainen saa odottaa (Kindergarten vastaa käytännössä suomalaista esikoulua). Me olimme tulleet paikalle siksi, että ulkosuomalaisena tuntui kiinnostavalta hankkia vielä vähän lisätietoa tuosta luokka-asteesta kaksosiamme ajatellen, vaikka se esikoisen kautta jo tutuksikin on monessa suhteessa ehtinyt käydä.

Meitä vanhempia oli paikalla kourallinen, saman verran oli koulun henkilökuntaa, esikoisemme opettajan lisäksi seuraavan ylemmän luokan opettaja, joka suurella todennäköisyydellä tulee olemaan esikoisemme uusi opettaja ensi syksynä, kun hänestä tulee tokaluokkalainen. Tokaluokkalainen. (Minun pieni keskoslapseni, juurihan hän meille saapui, onko siitä jo seitsemän vuotta.) Heidän vierellään koulun johtaja, sekä preschoolin johtaja, kaikki samalla asialla, vakuuttamassa meitä siitä, miksi tämä koulu on ainutlaatuinen. Sitä se kyllä onkin, sillä se on kasvattanut kaikkia kolmea lastamme hurjasti.

On turvallinen olo, ja sittenkin yhtä aikaa hämmentynyt. Näinkö tämä on lähtenyt rullaamaan, näinkö tässä mennään mukana ja siirrytään vuosi vuodelta eteenpäin. Luonnollista kyllä, mutta että pienetkin, nuo kaksi, jotka tänne muuttaessamme eivät osanneet vielä edes kävellä, aloittavat kindergartenin ensi syksynä. Viisi päivää viikossa, kuusi tuntia päivässä.

On vähän sekavakin olo siis. Joko nyt, miten niin, ei kai vielä. Ja sitten yhtä aikaa on niin ylpeäkin olo, kuin vain voi vanhemmalla lapsestaan olla. Katselee ihmetellen, kuinka nelivuotiaskin on oppinut kirjoittamaan kirjaimet todella siististi. Kuinka hän laskee aivan oikein, enkä tiedä, milloin hän oppi sen. Kuinka tuo kotioloissa hyörivä ja pyörivä pikku sähikäinen osaakin jo istua suuremmassa joukossa aivan paikallaan, jos näin käsketty on. 

Kyllä he pärjäävät, kerron itselleni, jos epäilys valtaakin mielen jonain hämäränä iltana. Taputtelen ajatukseni järjestykseen, pyyhkäisen huolen tunteen syrjemmälle. Ehkä pyyhkäisen silmäkulmaanikin, ehkä, aika varmasti.

Mutta seuraavaksi on aika ryhtyä käytännön toimiin. Tänään postilaatikkoon kilahtaneet hakupaperit ensi syksylle tulee palauttaa viikon kuluessa, mikäli tahtoo päästä nauttimaan nopean reagoijan pienistä eduista. Nimiä papereihin, ruksia paikoilleen ja varausmaksuja kehiin. Ja ensi syksy on taas hiukan lähempänä.