Mitä, sairastuuko äiditkin?!

'Good morning! How are you today?' - 'Good, thank you. And you?' Rutiininomainen vastaus, tottakai, olen tutussa ruokakaupassa ja tervehdin kassalla palvelevaa vanhempaa rouvaa. Kaupan työntekijät kuuluvat monien muiden kanssa siihen joukkoon, joille vastataan aina samalla tavoin, jos eivät siis muista yhteyksistä ole tuttuja. Juu, ei parhaita aamuja tämä, ajattelen. Nojailen tähän ostoskärryyn siksi, koska haluan varmistaa, että pysyn pystyssä koko kauppareissun ajan. Poskissakin saattaa kyllä näkyä punaakin, mutta se on vain sen ansiota, että sain sipaistua jonkinlaisen arkimerkin kasvoilleni tänäkin aamuna. Kun istuin kylpyhuoneen lattialla noin puoli seitsemän aikaan, ja mietiskelin, millä voimalla tämän aamun käynnistäisin.

Iski nimittäin täydellä voimalla tällä kertaa, oikein avokämmenellä poskeen. Tai tarkemmin ajateltuna oikeastaan toiseen korvaan sekä kurkkuun, johon huomasin maanantai-iltana kehittyvän jonkinlaista kivun tunnetta. Yöllä heräsin siihen, että korvaa ja kurkkua särkee vimmatusti. Minullako? Minulla, jolla ei varmaankaan koskaan ole ollut korvasärkyä. Ja eihän se siitä minnekään hävinnyt, kiusasi seuraavana päivänäkin ja olo alkoi olla muutenkin jo jotenkin omituinen. Mihinkähän tässä ollaankaan sairastumassa, mietiskelin, ja yritin keksiä ruokalajeja, jotka turruttaisivat kurkkua. Mutta ei siihen mikään auttanut, mitä nyt maksimiannos särkylääkettä helpotti vähän. 

Keskiviikkona oli entistäkin hölmömpi olo. Lääkkeen voimalla laitoin lapsille aamupalaa ja kerroin heille, että äiti taitaa olla sairastunut. Että ei tarvitse ihmetellä, vaikkei äiti jaksaisi tänään tehdä kaikkea aivan samalla tavoin kuin yleensä. Että äidin voisi olla hyvä vähän yrittää lepäilläkin, tai no, ainakin istua hetken aikaa paikallaan, aivan rauhassa. Lapsia selvästi vähän huolestutti. Ei kai äiti ole sairas? Ei kai äidit ole sairaita? En nimittäin ole useinkaan sairas. No, toisinaan toki nuhainen tai yskäinen tai jotain, mutta harvemmin oikeasti kovin sairas. Lapset eivät ole tainneet nähdä minua juuri koskaan sängyn pohjalle valahtaneena, sillä flunssat eivät yleensä hyydytä minua. Elimistöni nimittäin jostain syystä toimii niin, että kuumetta ei yleensä nouse. Sellaista tapahtuu ehkä kerran kymmenessä, tai viidessätoista vuodessa. Muistan minä kuitenkin yhden kuumeilukerran aikuisiältäni aivan varmaksi. Se oli vuonna 1997. 

Mutta nyt on putki katkaistu, sillä keskiviikkoiltana mittasin itseltäni kuumetta lukemin 38,4. Se oli minulle paljon, sillä normaalilämpöni on tuskin 36 astetta. Enkä ollut edes muistanut miltä se tuntuu, kun kuume nousee. Haahuilin täällä villatakki ja fleecetakki päällekkäin, sillä palelin aivan vietävästi, enkä olisi viitsinyt avata edes jääkaappia, sillä sieltä tuli niin kylmää ilmaa. Aika tavalla siinä illansuussa jo aloin odotella lasten nukkumaanmenoaikaa, ja tulihan sekin, ja onneksi he kaikki kolme nukahtivat nopeasti. Niin, tarvinneeko lisätä, että tuo matkustavainen miehenikin oli lähtenyt pitkälle työmatkalle juuri päivää ennen sairastumistani. Mr. Murphylläkin siis ollut kai sormensa pelissä.

Päivällinen. Tai iltapala. Tai lounas.

Torstaiaamuna kuvittelin tietäväni, miltä tuntuu jyrän alle jääneellä. Suoriuduin kuitenkin koululle lapsia viemään (he ovat onnekseni olleet kaikki aivan terveitä tällä viikolla) ja sieltä vielä kauppaan. Olin aikonut ostaa viikonlopuksi ruokaa niin, ettei tarvitse ajatellakaan täydentäviä reissuja koko viikonlopun aikana. Totesin, että on yllättävän vaikeaa yrittää ostaa ruokaa, kun ajatuskin syömisestä tekee pahaa. Parin päivän ajan kun olin elänyt pelkillä kylmillä hedelmillä ja vihanneksilla, parin pienen leipäpalan lisäksi. 

'How are you today?' - 'Ok, or could be better' tai jotain sinne päin. Nyt en voi, eikä ole tarvettakaan käyttää vakioilmaisua 'good', sillä pysähdyn juttelemaan muutaman sanan kaksosteni preschool-opettajan kanssa, joka kyllä onkin minulle jo paljon tutumpi ihminen kuin kaupan kassa. Jatkan samaan hengenvetoon, että muistan kyllä lupautuneeni auttamaan perjantain Valentine's -juhlan buffetissa, mutta nyt taitaa olla parasta, että jätän tämän kerran väliin. Kerron, että minulla on kuumetta, ja olen aika surkeassa kunnossa. Aika surkea tuuri, voivottelen.

Mutta sittenkin, on lohdullista tietää, että sekin päivä tulee, kun on kaikki taas paremmin. Kuume ei noussut enää torstain jälkeen ja vaikka elimistö tuntuu olevan sekaisin syömättömyydestä ja puskista yllättäneestä kovasta taudista ja vaikka kurkku on vieläkin arka, se ei ole enää kipeä. Ja vaikka ruokahalu ei ole vielä entisenlainen, on se kuitenkin jo paljon parempi. Joten olen kiitollinen siitä, että tämäkin on ollut vain sellainen tauti, joka menee ohitse. Se on rieponut ja raastanut, mutta sitten se on kuitenkin edennyt ja olo paranee hiljalleen. On kiitollinen siitäkin, että keittiön siivoaminen päivällisen jälkeen ei olekaan enää päivän suuri ja voimia vaativa kotityö, vaan normaalia arkea. Ettei lasten kouluun vieminen tunnukaan enää urheilusuoritukselta. Että yhtäkkiä tuntuu, että jaksan kyllä viikata kaappiin nuo pyykit, jotka ovat odottaneet kodinhoitohuoneessa ainakin kolme päivää. Että jaksan käydä läpi jääkaapin sisällön, ja heittää pois sen kaiken ruoan, joka valitettavasti on ehtinyt tällä viikolla pilaantua, sillä ei kolme lasta niin kovin paljon syö.

On siis vähän sellainen olo, kuin aloittaisi taas puhtaalta pöydältä. Hei lapset, sama vanha äiti on täällä taas. Ei tarvitse hakea uutta, niin kuin neljävuotias poikani jo vähän huolissaan ehti maalailla. Kyllä sinä äiti varmasti jo huomenna olet kunnossa! totesi neljävuotias tyttäreni tänään iloisena nukkumaan mennessään. Eikä seitsemänvuotias tyttäreni toivottavasti näe enää pahaa unta, jossa kuumeinen äiti oli vienyt kouluun ja ollut hirveän kauan pois ja koulupäivä oli tuntunut ihan mahdottoman pitkältä. Mutta tuli äiti sitten kuitenkin siinä unessa, selittää tytär helpottuneena. Niin kuin tuleekin, joka päivä. Vaikka kuumeisena. Tosin elän nyt siinä toivossa, että tässä oli minulle kuumeilua taas seuraavaksi kymmeneksi tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ainakin.

Huhhuh. Onpas ollut viikko.