En minä mitään tiennyt. Tai tiesin kai, mutta sittenkin olen oppinut uusia asioita. Olen oppinut, että kumisaappaat voivat kulua lähes käyttökelvottomiksi, kun ne jatkuvasti kuraantuvat sekä ulko- että sisäpuolelta, niin ettei huuhtelustakaan ole enää oikein apua. Pohjalliset joutuu heittämään kokonaan roskiin, ja sopii toivoa, että ilman niitä toimivat vielä edes tämän kevään, edes välttävästi.
Olen oppinut senkin, että ei kannata laittaa lapsille tähän luontopohjaiseen preschooliin kovin koreita sukkia, ei vaaleita eikä ainakaan jollain tapaa rakkaita. Ne tulevat takaisin väriä vaihtaneina, läpimärkinä tai kuraraidallisina, joita ei saa puhtaiksi kovimmillakaan valkaisuaineilla. Ei kannata laittaa lapselle pehmeitä collegehousuja, ne saattavat kulua parissa kerrassa polvista puhki, kun lapset saavat temmeltää mielin määrin, ulkoilla lähes kelillä kuin kelillä, kaivaa kuoppia ja ojia preschoolin pihamaalle, möyriä puutarhan kosteassa mullassa.
Olen löytänyt jonkinlaisen keskitien lasteni koulupukeutumisessa, johon sisältyvät suhteellisen siistit, mutta eivät liian siistit vaatteet. Olen tullut niinkin kekseliääksi, että ehkä lataan jo pesukoneen valmiiksi samankaltaisella pyykillä ennen kuin lähden hakemaan jälkikasvuani kotiin, sillä kotiin palatessa ensimmäisiin puuhiin kuuluu kuitenkin kuraisten vaatteiden huuhtelu ja suoraan pesukoneeseen heittäminen, mikäli siis mielii säilyttää edes toivonkipinän siitä, että niistä tulisi vielä oikeasti puhtaita.
Preschoolin luokkahuone on täynnä puuta. Siellä on oikeita puunkappaleita kiipeilytelineinä, kantoja istumapaikkoina ja onpa reunaan rakennettu jopa puinen maja. Sen ylänurkasta pilkistää paksu puunoksa, joka pyritään merkitsemään värikkäällä huivilla, sillä aikuisen mittainen ihminen tömäyttää siihen luvattoman helposti päänsä, jos päätyy ihastelemaan majaa. Kun kävelin sitä päin ensi kertaa joskus viime syksynä, minua lohdutettiin, että jokainen vanhempi tekee tuon yleensä muutaman kerran.
Eräänä aamuna, kun saavuimme huoneeseen, oli eräs opettajista mielenkiintoisen näköisessä puuhassa huoneen nurkassa. Hänellä oli monta tarjotinta täynnä multaa, josta hän näkyi erottelevan jotain pieniin kippoihin. - Tämä on tällaista hienosäätöä, hän esitteli. Ja kertoi sitten kaikille niille pienille apulaisilleen, mihin kippoon voisi keräillä munankuoren palaset ja isommat irtoroskat ja mihin voisivat laittaa pikkuruiset madot ja niiden munat. Ja niin pienet kompostinhoitajat alkoivat silmät kiiluen etsiskellä niitä pieniä matosia, ja keski-ikäinen, ikänäöstä kärsivä äiti-ihminen ei oikeastaan pahastunut paljonkaan, vaikka ei itse erottanut tumman mullan seasta ensimmäistäkään.
Mutta minä olen valmis kaikkeen tähän. Se tosiasia, että olemme saaneet lapsemme kouluun, joka antaa lasten leikkiä ulkona mielin määrin ja antaa perinpohjaista luontopainotteista opetusta, on iso ja onnekas juttu. Koulupäivä kestää noin kuusi tuntia ja siitä ajasta hyvällä säällä ulkoillaan ainakin 2-3 tuntia. Sään salliessa myös välipalat ja lounaat syödään ulkona pihamaalla tai sinne rakennetussa korkeassa majassa. Kohta viisivuotiaat preschoolilaisemme tuntevat huomattavasti enemmän kasveja, lintuja ja eläimiä englanninkielisiltä nimiltään kuin äitinsä, mutta siihenkin minä olen ollut valmis. Tai ainakin tottunut.
Tiistaiaamuna vien lapset taas tuohon kouluun. Seurailen heidän leikkejään hetken aikaa, ennen kuin jatkan matkaa omille asioilleni. He nauravat ja hihkuvat tuossa puisessa majassa. Halailen lapsiani ja - tömäytän pääni siihen oksaan. Ovelle suunnatessani vilkaisen heitä vielä ja näen kaksi iloista ja vilkasta pientä ihmistä. Hymyilyttää. Vaikka on taas kuhmu päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti