Siinä se lipuu

Aika. Siinähän se, lipuu eteenpäin melko huomaamatta nykyään. En pysty muistamaan, missä vaiheessa oleminen ja asuminen täällä muuttui mielessä oletukseksi - sellaiseksi siis, että tässä tämä etenee päivä kerrallaan ja me integroidumme tähän ympäristöön ja elämäntyyliin entistä enemmän. Vaikka mielessä on toisaalta koko ajan sekin, että väliaikaistahan tämä - sillä uusi osoite voi tulla eteen periaatteessa milloin vain.

Sen verran kliseiseksi voisi heittäytyä, että nykyään ymmärtää kyllä hyvin, miksi kaikki vanhemmat ihmiset ovat kautta aikojen toistelleet, kuinka aika kuluu mahdottoman nopeasti. Kuulun siihen joukkoon nykyään itsekin niin tukevasti, että välillä on jo melkein mahdotonta muistaa, milloin jotain tapahtui - oliko se juuri tässä muutama kuukausi sitten vai viime syksynäkö vai milloin. Ja että onko nyt muka jo kevätlukukausikin näin pitkällä koulussa, juurihan siellä aloiteltiin tätä lukuvuotta. Vanhaksi tulemista, sitäkö se. Ainakin ehdin tässä äskettäin juuri täyttää taas vuosiakin. Taas.

Oreo-kakku. Kalorit kohdallaan.

Syntymäpäivä oli tänä vuonna kyllä erilainen sikäli, että pikkusiskoni oli täällä vierailemassa kihlattunsa ja pienen poikansa kanssa. Sain juhlan kunniaksi uunituoreen itse leivotun kakun! Ja se oli juuri niin hyvää miltä näyttääkin. Jauhopeukalo on todellakin osunut siskolle, minä olen siinä jaossa jäänyt vähän heikommalle. Mutta eihän kaikkea voi saada.

Viimeisin viikko on siis viuhahtanut ohitse, arjen pyöriessä toisaalta omaa tuttua tahtiaan eteenpäin, vaikka vieraat aina tuovatkin siihen oman mukavan mausteensa. On kiva syödä yhdessä jotain paikallista, jutella pitkästä aikaa pidempään, ihastella pienen taaperoikäisen tallustelua kodissamme, kuunnella kummipojan ensimmäisiä sanoja ja lauseita, hämmästellä samalla sitä, kuinka omat (pienet?) lapset ovatkin jo isoja. Keräilevät reppunsa oven suusta, kun lähdemme kouluun, rynnistävät itse pesemään hampaitaan nukkumaanmenoajan koittaessa, täyttävät itse vesipullojaan, vaihtavat vaatteita. Kai, ehkä, minäkin sitten olen vähän vanhentunut, siinä sivussa, ohimennen. Koska aika lipuu.

Kirjoitellutkin kyllä olen, antanut ajatusten vyöryä näppäimistön kautta näytölle, mutta ne projektit ovat muita projekteja. Tulevaisuudensuunnitelmia, sellaisia toiveita, pitäähän niitä olla. Ja samalla olen perehtynyt Väli-Amerikan tekstiilikulttuuriin ja etsinyt tyttärelleni materiaalia ensi viikon esitelmäpäivää varten. Miettinyt pääni puhki, millaisen 3d-mallin tällä kertaa toteuttaisimme, ja juuri kun olin saamassa ajatukseni sen suhteen järjestykseen, antaa hänen opettajansa vinkin - juuri samasta ideasta, jota olin pyöritellyt päässäni. Tämä lienee niitä kuuluisia helpotuksen hetkiä, kun huomaa, että kas - asiat näköjään joskus järjestyvät sittenkin aika helposti. Toteuttaminen meillä tosin on vielä aivan alkutekijöissään, mutta viikossahan on paljon päiviä, illoissakin tunteja, joskus öissäkin niitä tehokkaita.

Eräänä aamuna koulussa.

Deadline-päivämäärien tahdittamassa kalenteriviidakossa on kuitenkin aika helppo suunnistaa, kunhan muistaa vilkuilla merkintöjään riittävän usein. Esitelmäpäivät kannattaa pitää mielessä jo monta viikkoa etukäteen, sillä ne vaativat aina myös vanhempien osallistumista valmisteluihin. Kunhan tämän vuoden kulttuuriesitelmäpäivä saadaan kuitatuksi, voikin alkaa odotella koulun suurta keväistä rypistystä äitienpäiväbrunssipussukoiden tiimoilta, jolloin vanhempien sitoutuminen koulun toimintoihin todellakin mitataan (siitä lisää lähempänä). Ja pitäisi päättää, mitä tehdään kesäleirien suhteen. Suomi-lomakin tulee taas - se, joka meillä ikään kuin kokoaa vuoden yhteen ja jonka jälkeen palaamme arkeen uuden kouluvuoden myötä. Hieman jo jännittää se, kuinka oma identiteetti onkaan murroksessa - minulla on nimittäin tunne, että ulkosuomalaisuus on lyömässä siihen yhä painavampaa leimaa. 

Nyt kuitenkin annan lipua vaan. Arki vieköön mukanaan, kyllä me kyydissä pysymme. Ja kyllä tästä... kesä tulee!

Huhtikuun 6.
(C'mon spring! Pesin jo kaikki toppavaatteet!)