Odottavan aika

Lauantaiaamuna voi herätä esimerkiksi siihen, kuinka lapset kirmaavat energisinä samaan sänkyyn. Tänään se tapahtui ehkä varttia vaille seitsemän, mikä on minun mittapuuni mukaan himpun verran liian varhain leppoisaksi lauantaiaamuksi, mutta minkäs teet. Jälkikasvu alkaa hyöriä ja pyöriä ympärillä sellaisella vimmalla, että aamu-unet on kyllä silloin jo menetetty. Hyvällä tuurilla he saattavat saada idean, että lähtevätkin leikkimään, joten muutaman minuutin torkkuaika saattaa sittenkin olla vielä mahdollinen. Jos osaa torkkua siinä taustametelissä, joka lelujen kolistelussa (ja niistä kiistellessä) syntyy.

Tämä lauantaiaamu oli sikäli erilainen, että mieheni loppuviikon työreissu venyi lauantaille saakka. Työ syö toisinaan viikonloppuja molemmista päistä, ei onneksi kuitenkaan kovin usein. Tänään en ollut tehnyt mitään kummempia suunnitelmia lasten kanssa, tarkoitus oli vain puuhailla kotona ja odottaa miestäni kotiin suurin piirtein päivällisaikaan. Jos aika tuntuukin kuluvan yleisesti ottaen huomaamattomankin nopeasti (ks. edellinen postaus!), näinä päivinä on odottavan aika sitäkin pidempi. Mieheni matkustaa paljon, mutta minä en yleensä laske sen kummemmin päiviä, vaan sen sijaan iltoja. Lasken, montako iltaa olen katraastamme vastuussa yksin. Olen toki päivätkin, mutta ne kuluvat enemmän huomaamatta, rutiininomaisesti, koulupäivien rytmissä. Illat sen sijaan tuntuvat paljon päiviä pidemmiltä. Mutta lauantait tai sunnuntait - ne ovat jotenkin ikävämpiä sietää yksinäisellä vastuulla.

Lauantaiaamun kahvi on pitkä.
(Ja keskeytyy monta kertaa.)

Tällaisina päivinä tulee siis laskettua tuntejakin. Montako niitä on jäljellä, kunnes hän saapuu. Saatan ajatella mielessäni valmiiksi, että lounaan jälkeen kun menemme ulos ja sen jälkeen teemme kotitöitä/leikimme/luemme, on päivällisaikakin kohta käsillä. Jaksotan päivää mielessäni, sen avulla se tuntuu soljuvan eteenpäin sutjakkaammin.

Ja sitten käy niin, että päivällisaikaan saapuvaksi oletettu kone ei pääsekään lähtemään liikkeelle jostain, sillä jossain sataa lunta. Jos Yhdysvalloissa sataa lunta, alkaa lentoliikenne sakata. Aina. Lentoa siirretään ensin pari tuntia, minkä jälkeen se perutaan. Matkustavainen siirretään odottamaan seuraavaa lentoa, minkä jälkeen sillekin aletaan ilmoittaa yhä uusia lähtöaikoja. Episodi jatkuu siten, että alkaa vahvasti näyttää, ettei lähtöpaikasta lennetä tänne päin koko iltana, joten jo valmiiksi monta tuntia odottanut joutuu päätymään vuokra-autoiluun, jotta pääsee kotiin edes suurin piirtein puoliyöksi. Ja tämä kaikki, koska jossain sataa lunta. Huhtikuussa.

Joten odottavan aika voi olla pitkääkin pidempi. Etenkin, kun se syö lauantain yhteistä aikaa liian suurina paloina. Syömme päivällistä, päästän lapset kylpemään, luen iltasadut ja peittelen nukkumaan. - Ei, isi ei ehtinyt sittenkään kotiin ennen kuin me mennään nukkumaan. - Miksi isin lentokone ei lentänyt? - No, joskus käy niin. Lentokoneet voivat mennä vaikka rikki, tai sitten on huono lentosää. Niin. 

Onneksi huomenna on kuitenkin vasta sunnuntai. Edes yksi päivä yhteistä vapaa-aikaa ennen uutta viikkoa. Sinnillä ja kärsivällisyydellä mennään, vähän kuin nämä vihreät pilkahdukset kukkapenkissä, vaikka maa on vielä aamuisen lumikuuron jälkeen hennosti valkoinen.

Sunnuntai on hyvä päivä.