Ei se niin tarkkaa ole

- Kyllä minä jo teidät muistan, en tarvitse tuota korttia! Omistaja naurahtaa minulle ystävällisesti, kun kuuliaisesti yritän vilauttaa jäsenkorttia tiskillä. Olemme tulleet nelivuotiaan tehotiimimme kanssa leikki- ja askartelustudiolle, jossa käymme nykyään viikottain. Olen ostanut paljousalennuksen huumassa kahden kuukauden jäsenkortin, jota roikotan uskollisesti mukana lompakossani, vaikka se on kaikkea muuta kuin kovin virallisen näköinen, se on pelkkä pahvinpala, jossa on paikan logo ja johon on käsin kirjoitettu etunimeni sekä jäsenyyden voimassaoloaika. Mutta minä kuljetan sitä siis mukanani. Sillä olenhan sellainen vähän tarkempi suomalainen. - On kyllä aika ihailtavaa, että sinulla on tuo kortti tallessa aina vain! sama nainen jatkaa ystävällistä naurahteluaan. Eikö kaikilla sitten olekaan, miettii se vähän tarkempi suomalainen.

Meidän lastemme koulussa päivä alkaa jokaisena aamuna samaan aikaan, puoli yhdeksältä. Siihen aikaan jokaisen on määrä istua paikallaan aamupiirissä aulan suuren, pyöreän maton ympärillä. Tai niin ainakin luulee se vähän tarkempi suomalainen. Tulee lastensa kanssa jo hieman etukäteen, siten, että ehtivät riisua ulkovaatteensa, vaihtaa sisäkenkiin ja asetella eväslaukkunsa luokan oven pielessä sijaitsevaan hyllykköön. Luokassa saa vapaasti puuhailla ennen aamupiirin alkamista, ja siitä on tullutkin lapsille tärkeä rutiini ennen päivän ohjelman alkamista. Se vähän tarkempi suomalainen muistaa, että silmäili joskus siellä luokassa aamusella tämän tästä kelloa, jotta tietäisi, milloin kehottaisi lapsiaan laittamaan puuhastelunsa takaisin hyllyyn, keskeneräiset piirustukset lapsen omaan työlokeroonsa, jotta valmiina oltaisiin ajoissa, sitä aamupiiriä varten. Kunnes huomasi hiljalleen, ettei kukaan tehnyt välttämättä elettäkään puuhastelujen keskeyttämiseksi, vaikka kello tuli minuuttia vaille puoli, tuli puoli, meni ylikin. Kaikki jatkoivat touhujaan, ei aina, mutta toisinaan, aika useinkin. Sillä ei se niin tarkkaa ole, kunhan on suurin piirtein, ja se riittää aivan hyvin, kun joku opettajista viimein hihkaisee "It's time to clear away and circle up!" ja sen jälkeen kaikki alkavat vähitellen järjestäytyä kohti aulatilaa. Tämähän on joka päivä myöhässä! miettii se vähän tarkempi suomalainen. (Mietti siis.)

Avustava opettaja pysähtyy juttelemaan käytävällä. - Onko tyttäresi puhunut sinulle, miten hienosti hän on maistellut koulun lämmintä lounasta tällä viikolla? - On kyllä, olen tietoinen, ja puhuimme siitä jo, ja emme kyllä ole vielä tehneet hänelle siitä tilausta ja emme ole siis maksaneet vielä! kiirehdin selittämään. - Voi, älä huolehdi, se selviää kyllä! Mutta hän siis söi eilen pastaa ja lihapullia ja tänäänhän meillä oli pitsapäivä ja... Opettaja on aidosti innostuneen näköinen selittäessään, miten tämä pieniruokainen tyttö, joka on toistaiseksi halunnut pitäytyä ehdottomasti omissa eväissään, onkin innostunut yhtäkkiä noin suuresti koulun ruoasta. (Mainittakoon, että tämän koulun ruoka, jonka koulun oma kokki paikan päällä tekee, on aivan oikeasti melko herkullisen kuuloista.) Onneksi ehdin kuitenkin jo laittaa asiasta pyynnön koulun toimistoon, jotta saadaan maksuasiat kuntoon. Olenhan sentään se vähän tarkempi suomalainen.

Huomaatteko - kulttuurierot ne siinä vähän kisaavat, mutta ei kai se sitten niin tarkkaa ole...