Omaan nilkkaan

Onneksi on paljon hiuksia päässä, eivät lopu heti kesken, vaikka niitä päivittäin aika ajoin saakin repiä päästään. Tai jos ei nyt ihan konkreettisesti, niin kuvainnollisesti kuitenkin aika lailla. Harmaitakin tämä arkirumba kai aiheuttaa, tai sitten olen muuten vain jo siinä iässä, että niitä nyt vain tulee koko ajan lisää. (Huokaus.)

On niitä päiviä, jolloin ajattelen, että antaa sotkun ja sekasorron olla. Luonne ei anna periksi helpolla, mutta nöyrtyy aikapulan ja priorisoinnin edessä. Minun luonteeni ei tunne käsitettä iloinen sekamelska, sillä ei ole mielenikään tyyni ja vakaa, jos tavarat ovat hujan hajan. Säännöllisesti pyydän/vaadin/käsken jälkikasvua osallistumaan järjestelytalkoisiin, johon he yhtä säännöllisesti osallistuvat täysin mielenkiinnottomasti/vastaan vikisten/kiukutellen.

Naputan tavaramäärästä. Naputan siitä, että mikään ei pysy oikealla paikallaan. Naputan siitä, etteivät tavarat juuri koskaan tunnu kulkeutuvan takaisin oikeille paikoilleen ilman eri pyyntöä. Viime aikoina olen alkanut naputtaa entistä enemmän siitä, että tavaraa on liian paljon. On totta, että kolmella lapsella on yhtä sun toista, tarpeellistakin toki, ja kasvavatkin niin nopeasti, että aina on oltava hankkimassa jotain uutta taminettakin, ja varallekin pitää kaikenlaista olla. 

Mutta eniten se sittenkin osuu omaan nilkkaan. Tai oikeastaan vähän kaikkiin aikuisiin, jotka näiden lasten lähipiiriin kuuluvat. Eivät lapset itse mitään kaupasta osta. Tahtovat kyllä, ja kertovat vähän väliä, mitä olisi kiva olla. Näkevät koulussa jollain, ja kaverin kanssa pitäisi olla samanlaista. Löytävät postin joukosta jokaisen kivan kuvaston, josta poimisivat suurin piirtein kaiken, jos vain saisivat. Hihkuvat innosta, kun näkevät televisiossa lelumainoksia. Kirjoittavat kirjeitä joulupukille (viimeksi eilen). Ja me aikuiset, kyllä me vain joskus periksi annamme. Inhimillistä, selitän itselleni.

Meillä on periaatteita kyllä. Joulu on joulu, ja silloin ostamme muutaman lahjan. Syntymäpäivänään saa jokainen yhden lahjan. Ja koska joulu ja syntymäpäivä ovat niitä erityisiä päiviä, silloin otetaan toiveet huomioon. Vaikka se olisikin vähän (tai enemmänkin) sellaista, jota ei itse valitsisi. (Mutta minä olenkin se sellainen järki-ihminen. Tylsyyteen saakka toisinaan.)

Yritän välillä selitellä itselleni. Että kun on kolme pientä, kaikki vielä kovasti leikkivässä iässä. Kaikki vielä siinä iässä, että jokaiselle pitää olla, jos jollekin. Kaikki kertautuu aina kolmella. Ja jos ei pidä varaansa, säästäisivät aivan kaiken. Keräisivät talteen jokaisen pahvilaatikon ja karkkipaperin. Kepin, kiven, kukkasen ja tammenterhon. Jos jossain on mahdollisuus askarrella, osallistuvat aina. Piirtävät koulussa jokainen päivä. Ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Mutta se periaate on myös pakko olla, että jos jotain tulee, jotain myös lähtee. Olen suuri kierrätyksen kannattaja, joka antaa mielellään itselleen tarpeetonta toiselle käytettäväksi. Mutta se pistää miettimään, miksi pois annettavaa on niin paljon.

Omaan nilkkaan osuu. Ja satuttaa. Niin saa tehdäkin, sillä on aika hyvä saada ajatukset liikkeelle. Ja tähän ryhtiliike.