Hassujen hattujen päivä

Mistä lie saivat idean. Enkä nyt kirjoita siitä, että keksivät repiä kasapäin piirustuspaperia pieneksi silpuksi ja heitellä niitä ympäriinsä, koska meillä kuulemma satoi tänään lehtiä. En siitäkään, että keksivät leikin päätteeksi alkaa tunkea niitä ilmastointiräppänään. Ei niin paljon normaalista poikkeavaa mikään tuollainen, sillä kolmen nappulan kehitellessä ideoita ei mielikuvituksella ole rajoja.

Päivän teema oli tänään sellainen, että esikoinen päätti askarrella hassun hatun, ja kaksi pientä perässä. Ne koristeltiin tarroilla, piipunrasseilla sekä paperista tehdyillä sulilla ja ruseteilla. Seurasin projektia sivusilmällä ja - myönnän - katselin kaikkialle leviävää askartelutarvikkeiden kaaosta hieman tuikeasti. Mutta en puuttunut, sillä suurempia kinoja ei syntynyt eikä kukaan alkanut sohia saksilla holtittomasti.

Ja, hatut päässään he sitten juoksentelivat ja lauloivat ja käskivät kuvaamaan itseään. He leikkivät ensin olevansa hevosia, ja jossain myöhäisemmässä vaiheessa olivatkin sitten luolanuuskijoita (älkää ihmiset kysykö mitä ne ovat). Ja ehkä sitten tuli äidillekin ihan pikkuisen sellainen olo, että jos sitä jonain päivänä itsekin vetäisi päähänsä vain hassun hatun, eikä niuhottaisi mistään. Hah. Hahhah.

Siis. Voisin ottaa useammin käyttöön vaikka keltaisen hatun. Sellaisen iloisen ja energisen ja aika huolettoman, jonka avulla innostuisin lasten kanssa piirtämään / askartelemaan / laulamaan / improvisoimaan / tanssahtelemaan ja mitä nyt vielä. Unohtaisin pyykkivuoren ja päivällisen valmistelut, imuria en viitsisi vilkaistakaan. Mutta toisaalta, punainen hattu toisi voimakkuutta, tekisi minusta dynaamisen ja kykenevän, ja auktoriteetissani horjumattoman. Kaiken tarpeellisen saisin tehtyä ja lapsetkin pysyisivät kiltteinä siinä samalla. Keskittyisivät ihanasti leikkeihinsä ja ottaisivat toisensa huomioon, sillä tavalla kauniisti ja positiivisella tavalla. Enkä, en, ottaisi sitä mustaa hattua päähäni, joka yllättäisi kuin ukkossää helleaallon päälle tänään, jyrisisi aikansa ja - onneksi, kuitenkin - häviäisi aika nopeasti muille maille. Alakuloisen sinisen hatun sysäisin myös syrjään, vaikka toisinaan se niin houkuttelisi, anelisi käpertymään sohvannurkkaan, omaan pieneen kuplaansa.

Ja sitten, kun laittaisi ne lapsensa illalla nukkumaan, vetäisi sen vihreän hatun oikein syvälle päähänsä - sen, joka toisi rauhallisuuden ja kärsivällisyyden takaisin, rauhoittaisi niin äidin kuin lapsetkin. Pitäisi olon vakaana ja vankkumattomana silloinkin, kun sängystä kuuluisi viidennen kerran kymmenen minuutin sisään äitiii, äitiii, äitiii. Sillä vaikka päivä olisi pitänyt sisällään millaista värikirjoa tahansa, ei itkusilmin sovi mennä nukkumaan.

Klo 21 lastenhuoneissa on hiljaista. Ja onneksi, olo on aivan vihreä.

Lasten elämysmatkailua

Äiti, oikeasti maito on kyllä valkoista. Se taitaakin olla vettä, mitä sieltä tulee. Se varmaan pissaa, virnuilee nelivuotias poika vierestä. No, se on kyllä vettä, siitä voit olla aika varma. Idea on kyllä mainio. Kävisin Särkänniemen Koiramäessä varmaankin vaikka minulla ei edes olisi jälkikasvua. Lapsia tuntuu kiinnostavan kovasti asiat, joita maaseudulla tapahtuu. Eivät nyt sentään ihan vieraantuneita ole. Ollaan juoksutettu heitä kuitenkin ulkoilmassa pienestä pitäen, olisikohan sillä osuutta asiaan, kuvittelen. 

Jollain on kohta märät kengät. Oikeasti hei, pojalla ei ole toisia lenkkareita reissussa mukana. Eikä kumisaappailla viitsitty viedä arvokasta tilaa matkalaukuissa. Tosi suloisia kuvia näistä kyllä saa, tämähän on ihan sitä Suomi-romanttista elämää kauneimmillaan, eikö. Ulkosuomalainen poika läträämässä suomalaisessa mökkirannassa. Meille sinänsä järvimaisema ei ole kyllä mikään erikoisuus, sillä asumme itsekin sen verran lähellä vettä.

Pitää kurkistaa joka paikkaan! Tämä voisi olla meille sellainen maatilatalo, toteaa kuusivuotias innosta puhkuen. Jännä tunne, kun esittelee omille lapsilleen taloa ja pihapiiriä, jotka minä muistan lapsuuteni mummulana. Tämä aitta on rakennuksista parhaiten säilynyt. Omat muistot tulvivat mieleen, kun käyn vuosien jälkeen talossa, jossa vietin lapsena paljon aikaa. Moni asia on juuri kuten muistan. Huonekalut samoissa paikoissa, valokuvat hyllyissä. Siitä on jo seitsemäntoista vuotta, kun mummuni nukkui pois, ja melkein kaksitoista siitäkin, kun pappani oli aika mennä. Mutta muistothan elävät.

Ja maalarit maalasivat taloa. Tarkalleen ottaen pientä mökkiä, jonka pappansa oli heille rakentanut. Esikoisemme alkoi keväällä suunnitella omaa leikkimökkiä ja vaikka hän olisi halunnut sen itsepintaisesti omaan pihaamme, sovimme, että sellainen voidaan rakentaa kesällä mökille. Jokainen oli valinnut jo kauan aikaa sitten valmiiksi värin, jolla haluaa maalata. Tässä kuvassa toimeliaan oloinen poika, joka kyllästyi maalaamiseen viiden minuutin kuluttua (mitä en hänen tapauksessaan lainkaan ihmettele). Apua, äitiä kyllä vähän jännittää. Kun tämä on viimeinen lomapäiväkin ennen paluuta kotiin, ja pitäisi lähteä ihmisen näköisenä liikkeelle. Onneksi mummun kehittelemät kokovartalosuojat toimivat suht hyvin, ja äiti oli kauasnäköisenä pakannut mukaan (taidekoulu)maaleilla valmiiksi tuhritut paidat. Voitto: lapset saivat lopulta maalata, vaikka sateinen sää sotki suunnitelmat monta kertaa. Tappio: kahdet maaliset kengät.

Naperoiden juoksutusta pellolla. Sillä yleisen sovun vuoksi on syytä juoksuttaa tämänikäisiä joka päivä jossain, se jos jokin on tosi. Elämysten tarjoamisen lisäksi vanhemmilla on aina ovela suunnitelma väsyttää lapsia päivän mittaan niin, että illalla uni maittaa. Vaikka jos rehellisiä ollaan, niin he nukahtivat iltaisin Suomessa pääsääntöisesti aina liian myöhään, ja pitivät aina ennen nukahtamistaan ehdottomasti aivan liian paljon meteliä. Kullannuppuset, joo. (Nyt nukutaan! Ei yhtään pulinoita enää!) Ja huokaus.

****************************************************

Vermontissa, tänä iltana. Kuuntelen hiljaisuutta. He nukahtivat klo 21. Ilman pulinoita. Rytmit ovat palautuneet kohdalleen. Syksyä kohti! Mutta hei, otetaan nyt ensin tämä kesä oikein pitemmän kaavan mukaan. Tänään +32C, eikä helteille näy loppua. Kelpaa.

Satunnaisia havaintoja kesäisessä Suomessa

Aika hyvää kyllä, mutta pitäisi kai ollakin, jos kahvilan leivosvalikoimaa kehutaan Tampereen parhaaksi. Vaikka ei se valikoima totta puhuen kovin laaja ollut, vaikka herkulliselta näyttikin. Kallista kyllä, mutta harvoinhan täällä kahvilla käydään. Tarkenee juuri ja juuri terassin puolellakin istua, mutta juotavan on kyllä oltava kuumaa. Onneksi tuli takki mukaan.

Täällä on tätä vettä aika reilusti, on todellakin tainnut sataa tänä kesänä. Laituri on tuossa, mutta ei sinne kenkiä kastelematta pääsisi, paitsi kunnon loikalla. Ehkä on vain totuttu siihen, että Suomessa on ollut viime vuosina aika hyviä kesiä, ainakin heinäkuussa, kun on täällä lomailtu. Onhan näitä huonompiakin nähty, mutta mies(tai nais)muisti on tunnetusti lyhyt.

Jotkut tarkenevat sentään terassilla. Toisaalta, sattui yllättävän lämmin päivä, kun poikettiin Särkänniemeen. Lämpöä oli yli kahdenkymmenen celsiuksen verran, vaikka ennuste lupaili vähemmän. Eikä sinä päivänä satanut yhtään, oh-hoh. Tämä meni kyllä nappiin. Varsinkin, kun tuo kyseinen päivä taisi olla suurin piirtein ainoa niiden kolmen viikon aikana, kun Särkänniemi mahtui lomaohjelmaan.

Ollaan aika vanhoja jo, mutta tämä on kyllä vielä vanhempi, täyttänyt jo 50 vuotta. Se kuuluu kesään, olipa sää mikä hyvänsä. Sen kyydissä on aina vähän turvaton olo, kun turvavyöt puuttuvat, mutta siihenkin tottuu pienen ajelun jälkeen. Penkit ovat kuin sohvat konsanaan. Ei sillä koskaan kauaksi lähdetä, eikä lujaa ajeta. Mutta Iskelmä-radiota on pakko kuunnella, ja kovaa. Ja se, että radio pitää rätinää, kuuluu asiaan.

Näitä oli pakko ostaa, kun kohdalle sattui. Näin sitä ulkosuomalaiselle käy, sitä tarrautuu välillä kummallisiin pieniin asioihin, joita synnyinmaastaan löytää. En ole edes mikään erityisen suuri salmiakin ystävä, mutta Lätkä-Liigoissa oli sitä jotain. (Ja merkkareissa tietenkin.)

Ollaanko me (minä) jo ihan turisteja, kun pitää kuviakin räpsiä vähän väliä, ihan kuin ei Suomea tunnettaisi muutenkin. Mutta kun mulla on se blogikin, täytyy siihen vähän kuvia saada, niin näyttää paremmalta. Tässä nyt näkyy sitä vettä, jota halusin kuvata, mutta puustoa on vähän liikaa edessä. Mutta onhan sekin aika suomalaista! 

Tää on nyt ehkä just sitä romanttista Suomea. Kimmeltävät veet, ja niin edelleen. Kuvissa sitä paitsi näyttää kuin olisi ollut kauniimpaakin säätä, sillä poutasäällähän näitä kuvia tuli räpsittyä. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin kyllä Suomessakin saisi olla edes heinäkuussa muutama viikko, ettei tarvitsisi ottaa joka reissulle pitkähihaista mukaan. Käytin minä hellemekkoakin Suomessa, siis en päälläni, mutta matkalaukun pehmusteena, kun jonain yltiöpositiivisena hetkenä olin sen sinne sujauttanut. 

Aikaa kivaa olla turisti, muuten.

P.S. Keski-ikäisen havaintosarja Suomesta jatkuu tuonnempana, sillä aikaerorasitus alkaa juuri nyt painaa silmiä. Pysykää kanavalla.

Odottavan aika on pitkä ja risainen

Milloin me ollaan perillä? Kuinka monta minuuttia vielä? Meneekö vielä monta minuuttia? Äiti, mä en jaksa seistä. Äiti, mä en jaksa istua. Äiti, mä en jaksa.

Juu, en minäkään. Mutta odottaa täytyy, eikä minuutteja kannata vielä oikein laskea, kun matkatuntienkin laskemiseen eivät kahdenkaan käden sormet vielä riitä. Täytyy odottaa lähtöselvityksessä, turvatarkastuksessa, passintarkastuksessa ja lähtöportilla. Odotetaan bussia, joka veisi lentokoneelle. Odotetaan, että bussin ovet joskus avataan. Lentokoneessa odotetaan ruokaa, liikkeelle lähtöä, laskeutumista. Autovuokraamossa odotetaan vuoroa tiskille, ja autosta puuttuvia lastenistuimia. Sitten vielä odotetaan, että päästäisiin parkkihallista pois. Minkä jälkeen odotetaan, että päästäisiin Bostonin lentokentän alueelta pois. Ja sitten sitä, että päästäisiin noiden kaikkien tietöiden ohitse. Ja niin edelleen.

Onko se sitten ihme, että lapsia jo kiukuttaa, kun ei aikuinenkaan jaksaisi aina vain odotella. Kun seitsemäntoista tunnin matkaamisen jälkeen (kun Suomi-kello näyttää ajaksi vinkeä aamuneljä) joudumme odottamaan vuokra-autosta puuttuvia lastenistuimia puolisen tuntia auton vierellä, alkaa kanankaula olla lähellä katkeamispistettä. Tuntuu ironiselta todeta lapsille, että yrittäkää nyt jaksaa odotella, kun ei itsekään enää millään jaksaisi venyä. Ei tämä nyt enää voi kauaa kestää (eihän). Koti tuntuu joka tapauksessa olevan jo lähellä, kun matka-aikaa on jäljellä kolmisen tuntia. 

Onneksi lapset nukkuvat jälkimmäisellä lennolla parisen tuntia ja automatkalla kolme. Ja kun nostan unenpöpperöisen nelivuotiaan poikamme autosta pihamaalle, tapahtuu salamavirkistyminen. Hän pohtii ääneen, ovatko hänen leikkiautonsa vielä tallessa, ja lähtee horjahtelevin, mutta päättäväisin askelin kotiovea kohti. Kuusivuotias herää myös syvästä unesta, mutta kasvoilleen leviää suloinen hymy, kun hän havaitsee, että olemme saapuneet kotiin. Nelivuotiaan tyttäreni nappaan autosta syliini, sillä hän vaikuttaa liian uupuneelta kävelemään. Kotona ollaan, se on sillä hetkellä maailman kaunein ajatus.

Valtameren ylittäminen kolmen lapsen kanssa ei ole mielestäni missään mielessä kätevää eikä yksinkertaista, mutta sen olemme viime vuosien aikana todenneet, että on se kuitenkin tehtävissä. Olkoonkin, että jatkuva odottaminen käy jokaisen hermoille ja parinkymmenen matkatunnin jälkeen olo on kuin jyrän alle jääneellä. Päässä jyskyttää, eikä päänupin paikalla oleva möhkäle tunnu edes omalta. 

Vuorokauden jälkeen pää alkaa kuitenkin tuntua taas tutulta. Pyykkivuoren levitän kodinhoitohuoneen lattialle ja lajittelen siitä koneellisen kerrallaan käsittelyyn, kyllä se siitä sulaa. Lapset leikkivät leluillaan, jotka ovat kolmen viikon jälkeen kuin uusia. Univelkoja saadaan nukuttua pois, ja elämä alkaa taas normalisoitua. 

Ja sitten, kokonaisuus alkaa taas tuntua aika mukavalta.

Nyt ollaan taas ihan kuin paikalliset:
lauantai-illan huumaa baseballmatsissa
Vermont Lake Monsters - Connecticut Tigers.

P.S. Ai niin, mitäs sinne kesä-Suomeen kuulukaan? Meillä on tällainen tasainen +27C, ja lämpenevää on luvassa. Kyllä passaa.

Kaaos, epätoivo ja järjestys

Päätä särkee. Päättelen sen johtuvan siitä, että kolmen viikon aktiiviloma Suomessa on päättymässä ja aivot eivät juuri nyt vielä jaksa käsitellä kaikkea tehtyä, koettua ja nähtyä. Tai sitten se on seurausta siitä, että yritän tunkea Lego Friends -ostoskeskusta seitsemänä eri palasena lasten valtaisan vaatekassin uumeniin. Mieheni on juuri urhoollisesti kontannut ja kerännyt majapaikkamme lattioilta jokaikisen pikkulegon (todellisuudessa ehkä 90% niistä), jakanut ostoskeskuksen niihin seitsemään osaan, muovipussittanut ne ja teipannut pussit kiinni.

Ja sitten minä yritän, hiki virraten, otsalohko jyskyttäen, ahtaa niitä sinne kassiin. Otan pois kassista sitä ja tätä, asetan osan tavaroista takaisin 'ehkä'-pinoon ja yritän uudelleen. Laukku menee luultavasti kyllä kiinni, mutta suurempi ongelma onkin laukun paino. Me maksimoimme aina lentomatkustuskätevyyden minimoimalla kollien määrän, mutta kompastummekin sitten joka kerta ylipainosäännöksiin.

Onnittelen kuitenkin itseäni, että olen saanut osuuteni pakkaustouhuista tehtyä aivan kohtuullisessa ajassa. Olen selvinnyt siitä epätoivon hetkestä, kun kaikki tavaramme ovat levällään pitkin anoppilaa, jopa siitä, kun olen keräillyt niitä yhteen huoneeseen ja huomannut hetken kuluttua, että joku on alkanut siirtää niitä uudelleen pois huoneesta (epäilen metrinmittaisia). Olen viikannut, litistänyt, survonut ja tunkenut. Vienyt osan tavaroista pois anoppilan alakerran 'varastonurkkaukseemme', odottamaan myöhempää kuljetusta (tai kohtaloaan unohdettujen joukossa).

 

 

Loma kulminoituu tähän hetkeen. Kun huomaa, että kolme viikoa meni ja hurahti ohitse ja seuraavaksi olo ja elo jatkuu taas omissa ympyröissä, heti siirtymävaiheen jälkeen. Lomailu on kivaa, mutta kolme viikkoa on pitkä aika olla pois kotoa. Ajatukset ovat jo kotona, ja kieltäydyn vaivaamasta päätäni sillä, että edessä on tuntikausia kestävä matka ja sen rasitukset. Nojaan kokemukseen ja toivon, että kaikki sujuu edes suhteellisen kivuttomasti tälläkin kertaa. 

Lapset ovat riehakkaalla tuulella ja valvovat ehdottomasti liian pitkään. Nukahtavat sitten kuitenkin ja hiljaisuus laskeutuu taloon. Huomaan, ettei päätäkään särje enää niin paljon. Tavarat ovat viimeistä silausta vaille paikoillaan, ja kaaos ei olekaan enää niin käsinkosketeltava.

Eikä lattialla näy yhtään pientä Lego Friends -palaa. Taidetaan olla valmiita!

Ei, ei meillä joulu ole.
 Mummu halusi vielä leipoa lasten kanssa ja tällaisiahan niistä tuli.

Ja matka jatkuu

Löysin kirjan. Se on mieheni hankkima, jälkikäteen kylläkin, jos ulkomaankomennuksen alkamisajankohtaa olisi pidetty sopivana hetkenä, mutta mielenkiintoiselta se näyttää tässäkin vaiheessa. Myös komennuslaisen vaimolle, joka nappasi sen toistaiseksi iltalukemistoonsa. Kirja nimittäin sisältää monitahoista asiaa ulkomaankomennuksista, ja hyvin monella komennuslaisella on perhe mukana kohdemaassa, jolloin myös perheen asiat pääsevät, tai päätyvät, voimakkaasti mukaan vaikutuspiiriin.

Luin taannoin artikkelin, joka käsitteli puolisoiden viihtymistä ulkomaankomennuksilla. Jutussa tehty johtopäätös oli selkeä: puoliso viihtyy, jos keksii tekemistä. Omaa tekemistä ei ole tarvinnut varsinaisesti keksiä, sillä kolme pientä lasta huolehtii kyllä siitä, että tekemistä riittää. Ei silti käy kieltäminen, etteikö välillä tahtoisi tehdä aivan jotain muuta. Aivan muuta. Enkä toisaalta usko, että olisin ilman tätä komennusaikaa löytänyt tätä aikaa tälle rakkaimmalle harrastukselleni eli kirjoittamiselle. Omalla kohdallani olenkin tulkinnut, että jostain luopuminen on antanut tilaa jollekin muulle.

En päässyt vielä lukemisasteelle (sillä kärsin kroonisesta lukemisajan puutteesta), mutta selaillessani törmäsin jo moneen mielenkiintoiseen ajatukseen. Se, että juuret ovat Suomessa ja suomi on oma tunnekielemme, on ympäristöllämme, jossa asumme, siitä huolimatta varsin vahva vaikutus siihen, millaiseksi identiteettimme muokkaantuu. Ei tarvitse valita, ollako suomalainen vai kansainvälinen, uskon, että voi olla sekä että. Mutta sekin on totta, että mitä kauemmin Suomesta on poissa, sitä enemmän saattaa olla syytä pohtia oman suomalaisuuden vaalimista. Itselle sopivalla tavalla toki.

Suomi-lomamme on hiljalleen lähenemässä jälleen loppuaan. Ennen kuin palaamme kotiimme, pohtimaan ehkä sitä, miten ulkomaankomennuksellamme jatkossakin onnistumme, on aika palata hetkeksi omille juurilleen. Pyrähdys omille kotiseuduille on edessä ensi kertaa komennukselle lähdön jälkeen. En ole niinkään lähdössä katsomaan, mikä kaikki onkaan muuttunut, vaan ennemminkin sitä, mikä on pysynyt ennallaan. Ehkäpä se on sitä vaalimista sekin. (Tai sitten keski-ikäisyyttä. Hmm.)

Kohti Pohjanmaata siis, käy lomalaisen tie.

Äiti, onko Suomessa rosvoja?

Puhutaanko täällä suomea? Sellaisia asioita on meillä tässä heinäkuussa pohdittu. Useamman kerran, kun olemme olleet matkalla tapaamaan suomalaisia ystäviämme, on kuusivuotiaamme tarkistanut automatkalla, puhuvatko he kenties suomea. - Kyllä, lapseni, yleensä täällä Suomessa kaikki puhuvat suomea. Eli voit puhua suomea kyllä itsekin. Samalla hetkellä jään itsekin miettimään, kuinka tänä kesänä kesti monta päivää, ennen kuin totuin kuuntelemaan suomea, esimerkiksi kaupoissa, enkä hätkähtänyt ihmeissäni ('kas, suomalaisia!').

Onko täällä Suomessa rosvoja? Näin kiinnostava puheenaihe syntyi, kun lapsemme alkoivat pohtia, onko kummituksia olemassa. Neljävuotias (vekkuli) poikamme on nimittäin tänä kesänä keksinyt alkaa kiusata siskojaan kummitusjutuilla. Tytöt totesivat kyllä yhteistuumin, että kummituksia ei ole olemassakaan, eikä liioin keijuja tai lohikäärmeitä, mutta rosvojen olemassaolo sai mietityttämään sen verran, että äidiltä oli parempi tulla tarkistamaan, miten asianlaita mahtaa olla. - No, kyllä rosvoja on kaikkialla, mutta heitä ei nyt niin usein näe. Vähän kömpelö aloitus, kyllä, kyllä. - Rosvot ottavat toisilta jotain tavaraa, eivätkä kysy lupaa, jatkaa kuusivuotiaani itse. - Äiti, miksi ne ottavat toisilta jotain? - Ehkä ne eivät tiedä, ettei saa ottaa ilman lupaa! osallistuu nelivuotias tyttäreni keskusteluun tietäväisen näköisenä. Minun ei kuitenkaan tällä kertaa tarvitse vielä selvittää, minkä vuoksi rosvot ottavat toisen omaa, vaikka kyllä tietävät, ettei niin saa tehdä. Päätämme keskustelun siinä vaiheessa siihen, että rosvot kyllä joutuvat vankilaan. Siihen vastaukseen tyytyy sekä kuusi- että nelivuotias.

Tässä rosvo on saatu talteen.

Ihmeteltävää siis riittää, niin isoille kuin pienille. Lapsikatraamme on ehtinyt ihmetellä niin ostoskärryihin ladattavia kolikkopantteja kuin sitäkin, miksi täällä pitäisi mennä nukkumaan, kun on vielä aamu - valoisa kun tarkoittaa nelivuotiaallemme jatkuvaa aamua. Kotieläinpuistosta ei löytynyt krokotiileja eikä haita, mutta polkuautot ja pomppulinnat taisivat korvata paljon. Ja onneksi Suomessa on paljon hauskoja juttuja: jäätelöä tai keksejä saa harva se päivä, illalla voi päästä mökkirantaan ongelle ja huvipuistossa pääsee hurvittelemaan niin kauan, että (äitiä) jo kyllästyttää. Leikkipuistoja kolutaan aina kun sää sallii ja kun nähdään tuttuja, saadaan valita kahvilassa herkkuja. Kavereiden luona lelut ovat paljon kiinnostavampia kuin omat, eikä äiti yritäkään vaihtaa vaatteita jokaisen hiekkatahran, suklaajäätelön tai mansikka-annoksen jälkeen.

Loma jatkuu, mutta tuntuu kuluvan nopeasti, aivan aiempien vuosien kaltaisesti. Emme ole nähneet kummituksia, keijuja emmekä lohikäärmeitä, emme onneksi myöskään rosvoja. Aivan tarpeeksi jännittävää tämä on ilmankin. Lupaan itselleni, että pysähdyn pohdiskelemaan näitä hyviä muistoja vielä uudelleen, kun kotimatka koittaa ja lentokoneessa on taas paljon, paljon aikaa. Turistielämä Suomessa - on se joka tapauksessa aivan mukavaa kesäpuuhaa.

Sitä paitsi, olen oppinut suhtautumaan kesäsäähän aivan uudella tavalla: ei se mitään, vaikka ei paistakaan aurinko. Ei se mitään, vaikka 20 celsiusastetta jää päivä toisensa jälkeen haaveeksi. Ei sentään sada ihan joka päivä!

Ihan lomalla

Ja ihan pihallakin olisimme, jos Suomen kesä sen vain sallisi. Suurin piirtein viikon verran on Suomi-lomaa jo koettu ja nähty, ja pakko on tunnustaa, että hieman on mennyt aikaa ihmetellessä, mikä vuodenaika täällä oikein vallitsee. Olen päätymässä ennenaikaiseen syksyyn, tai vihreään talveen, kuten joku nasevasti asian jo ilmaisi.

Kun tullaan lomalle heinäkuussa, Suomen kesän (oletettuun) kauneimpaan aikaan, ei tule mieleen ottaa mukaan turhan monta pitkähihaista vaatekappaletta. Tai vaikka olisi tietoinen olosuhteista, ei halua uskoa niihin, vaan sinnikkäästi täyttää matkapakaasinsa kesätamineilla. Pakkohan sen sään on heinäkuun puolivälissä lämmetä. Mutta niin vain näyttää käyvän, että uhkarohkeasti matkalaukkuun nakkaamani hellemekko jää laukun pehmusteeksi koko loman ajaksi.

Mutta kyllä se lomalta tuntuu sittenkin. Että niistä vähistä vaatekappaleista yritetään valita kullekin päivälle edes jokseenkin sopivaa, ja niitä samoja kenkiä käytetään vähän joka tilanteessa. Että joka päivä etsiskellään tavaroita, joiden piti olla juuri siinä paikassa, mihin ne viimeksi tuli jätettyä, ja sittenkään ne eivät olekaan siinä, vaan sen epämääräisen röykkiön toisella puolella tai sittenkin siinä toisessa nurkassa.

Lomalla syödään mansikoita, joka paikassa. Pyöritään huvipuistossa tuntikausia kuin turistit ikään. Kuvataan lapsia lomapuuhissa, jätetään laskematta herkuttelukerrat, kunhan jotain muutakin syövät aina välillä. Otetaan toinenkin pulla, koska mitä väliä sillä on, ja hyviähän ne vain ovat. Valvotaan vieläkin pidempään, koska aikaero on kuitenkin meidät sekoittanut. Ihmetellään, kun taas yöllä sataa ja kuunnellaan sitä hämärässä kesäyössä. Otetaan vanhoista maisemista kuvia, tusinoittain. Käydään hakemassa grilliltä kuuma koira (=nokialainen perinneherkku) ja syödään sitä vesisateessa. Maksetaan kahvista ja leivoksesta ylihintaa, mutta perustellaan sitä sillä, että on kuuleman mukaan paikka, jossa on Tampereen parhaimpiin lukeutuva leivosvalikoima. Kuljeskellaan kaupoissa ja ihmetellään, kun kaikki maksaa hulvattoman paljon.

Välillä on oikeastaan vähän vaikeaakin heittää vapaalle. Tietyllä tavalla se tuntuu onnistuvan helpommin, kun on saapunut lomailemaan kauas nykyisestä arjestaan. Kun ei oikeasti edes voisi yrittää elää arkensa mukaisesti, ja miksipä yrittäisikään. Välillä kuitenkin kurkistan tottumuksesta nykyisen kotikaupunkimme säätä ja huokailen hetken, kun näen tasaisen +24 ja +30 celsiuksen välillä kieppuvan lämpötilakäyrän. Muistelen kuitenkin lämmöllä, että miellyttävät lämpötilat ovat viime vuosina jatkuneet meillä vähintään lokakuun alkupuoliskolle saakka.

Mutta - tartu, lomalainen, hetkeen. Onneksi Tampere on kaunis viileämmässäkin kesäsäässä.

Näsijärvi. Tuttavallisemmin Nässy.

Hämmästyttää, kummastuttaa

Oisko euron kolikkoa? No ei, eipä tietenkään. En ole tainnut nähdä euroja melkein vuoteen, kuinkas niitä nyt löytyisi. Suomessa pärjää kortilla, eikö niin. Mutta ei, kaupassa eivät ostoskärryt lähde irti toisistaan, jollet syötä niille kolikkoa. Miten unohdankin sen aina, vaikka ei tässä nyt niin kauaa ole poissa vielä oltu. Onneksi laina-auton pikkutavaravarasto pelastaa, ja kauppareissusta tulee sittenkin hieman helpompi. Tätä viisikymmensenttistä vaalimme seuraavat viikot tarkasti.

Kummallisesti, pienet asiat kummastuttavat ulkosuomalaista kulkijaa. Jään tuijottamaan kahta arviolta kahdeksanvuotiasta poikaa, jotka kulkevat kaksin puistotiellä. Missä noiden poikien äiti on? kysyy nelivuotiaanikin, mutta vastaa jo itselleen. Niiden äiti tulee varmaan jossain perässä, että näkee ne pojat. Ennen en olisi luultavasti ajatellut asiaa paljonkaan. Nyt en voi välttyä ajatukselta, että miksi nuo pojat kulkevat ilman aikuista. Me emme asu lainkaan levottomimmilla seuduilla, mutta siitä huolimatta, alle 12-vuotiaiden lasten ei koskaan näe liikkuvan ilman aikuista. Vermontissa ei tietääkseni ole varsinaisia lakeja kyseisestä asiasta (mutta on osavaltioita, joissa laki määrää, minkä ikäiset lapset voivat liikkua yksin tai olla kotonakaan yksin), mutta noudatettu tapa on selkeä, eikä poikkeuksia näe.

Vettä tulee taivaalta tälläkin hetkellä kaatamalla (voi Suomen kesä sentään), mutta vettä tulee muutoinkin paljon, hanoista siis. Vedenpaine on Suomessa aivan toisenlainen kuin meillä päin (sitä ei meillä edes saisi säätää kovemmaksi). Tämän tästä kehotan lapsia laittamaan hanoja pienemmälle, kun käyvät pesemässä käsiään. Suihkussa käydessäni säikähdän joka kerta, kun vesi alkaa virrata valtaisaa vauhtia. Lisäksi se on hetimiten lämmintä, kun taas meillä päin ehtisi juoda vaikka kahvikupillisen lämpenemistä odotellessa.

Poikkean yhtenä päivänä optikolla. Saan periaatteessa ihan hyvää palvelua, mutta jään jälkikäteen miettimään hetkeksi, miksi en kuitenkaan ollut aivan täysin tyytyväinen. Otaksää, kokeileksää, tuuksää. Paikallinen puhekieli on kyllä tuttua, mutta jään odottamaan jotain muuta. Vähän kohteliaampaa puhuttelua, vähän enemmän asiakkaan huomioonottamista. Keskinkertainen palvelu oli joskus normi, nyt se on alle normin. Olen antanut itseni tottua hyvään palveluun. Ja, tässä kohdassa huomaan hitusen amerikkalaistuneeni.

Matka jatkuu. Kotoisissa tunnelmissa, ja sittenkin vieraana. Välillä ihmetellen, sittenkin sopeutuen. Sellaista on ulkosuomalaisen kulku kesäisessä (koleassa) Suomenmaassa. Mutta vaikka välillä hämmästyttää, on kuitenkin asioita, jotka eivät hämmästytä lainkaan. Sillä suomalainen korvapuusti, se maistuu niin hyvältä kuin sen kuuluukin. Tai ehkä sittenkin - hämmästyttävän hyvältä :)

Pieninä palasina

Pieninä palasina on, ulkosuomalaisen loma kotoisessa Suomenmaassa. Se näyttäytyy palasina Suomen luontoa, joka ihastuttaa kimmeltävinä vesinä ja vihreinä metsinä, yhtä aikaa hämmästyttää hoitamattomina tienreunustoina, jotka osuvat silmään, selvemmin kuin aiemmin. Se pistää kirkkaana auringonpaisteena ja puhaltaa tuulenhenkäyksinä, sellaisina viilentävinä, jotka kertovat siitä, että pohjoisessa ollaan.

Aikaerorasitteisen uni on ensin tainnuttavaa, mutta sittenkin lyhytaikaista. Rasite herättää muutaman tunnin levon jälkeen ja saa valvomaan kesäyössä. Kello kolmen hämärä antaa vielä toivoa, mutta neljän ja viiden kohdalla saapuva epätoivo vahvistuu edelleen siitä, kun näkee aamun jo sarastavan. Voi kesäinen Suomi, antaisitpa ulkosuomalaisen nukkua. Uni pelastaa viimein uudelleen kuuteen mennessä, mutta katkonaisuus tekee olosta kummallisen. Epätavallinen olo, se sopii toisaalta yhteen sen vähän epätodellisen todellisuuden kanssa, että olemme jälleen synnyinmaassamme. Kotoisessa Suomessa, mutta vieraina.

Se maistuu ruisleivältä ja karjalanpiirakoilta, uusilta perunoilta ja mansikoilta, tietenkin. Ne maistuvat hyviltä jälleen, ehkä vähän aiempaa paremmiltakin, koska ovat muuttuneet harvinaisemmiksi herkuiksi. Vuoden tauon jälkeen rahka on raikasta ja pehmeää, suomalainen juusto mietoa, mutta miellyttävää. Kaupasta lakritsaa kärryyn, ja taas hymyilyttää.

Ne pienet palaset, niitä se ulkosuomalainen keräilee. Loma-ajan rajallisuus saa nauttimaan hetkestä, arvostamaan osaakin, sillä kaikkea ei ehdi. Katsomaan sitä, minkä näkee. Tainnuttamaan turhemmat tunteet, joille ei viitsi aikaa tuhlata. Toimimaan silloin, kun hetki on käsillä. Hypähtelemään eteenpäin siinä tahdissa, jolle aikaa sillä hetkellä riittää.

Sisarenpoika on melkein vuoden ikäinen. Syntynyt muutamaa päivää myöhemmin kuin viime vuonna tätinsä palannut valtameren tuolle puolen. Sylissä tuollainen pieni poika tuntuu arvokkaalta, ensi kertaa. Hymyilee hurmaavasti, ehkäpä tietää sulattavansa sydämiä.

Loma on vasta alussa, keräily jatkuu. Annos annokselta, pala palalta, hetki hetkeltä.