keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Hassujen hattujen päivä

Mistä lie saivat idean. Enkä nyt kirjoita siitä, että keksivät repiä kasapäin piirustuspaperia pieneksi silpuksi ja heitellä niitä ympäriinsä, koska meillä kuulemma satoi tänään lehtiä. En siitäkään, että keksivät leikin päätteeksi alkaa tunkea niitä ilmastointiräppänään. Ei niin paljon normaalista poikkeavaa mikään tuollainen, sillä kolmen nappulan kehitellessä ideoita ei mielikuvituksella ole rajoja.


Päivän teema oli tänään sellainen, että esikoinen päätti askarrella hassun hatun, ja kaksi pientä perässä. Ne koristeltiin tarroilla, piipunrasseilla sekä paperista tehdyillä sulilla ja ruseteilla. Seurasin projektia sivusilmällä ja - myönnän - katselin kaikkialle leviävää askartelutarvikkeiden kaaosta hieman tuikeasti. Mutta en puuttunut, sillä suurempia kinoja ei syntynyt eikä kukaan alkanut sohia saksilla holtittomasti.

Ja, hatut päässään he sitten juoksentelivat ja lauloivat ja käskivät kuvaamaan itseään. He leikkivät ensin olevansa hevosia, ja jossain myöhäisemmässä vaiheessa olivatkin sitten luolanuuskijoita (älkää ihmiset kysykö mitä ne ovat). Ja ehkä sitten tuli äidillekin ihan pikkuisen sellainen olo, että jos sitä jonain päivänä itsekin vetäisi päähänsä vain hassun hatun, eikä niuhottaisi mistään. Hah. Hahhah.

Siis. Voisin ottaa useammin käyttöön vaikka keltaisen hatun. Sellaisen iloisen ja energisen ja aika huolettoman, jonka avulla innostuisin lasten kanssa piirtämään / askartelemaan / laulamaan / improvisoimaan / tanssahtelemaan ja mitä nyt vielä. Unohtaisin pyykkivuoren ja päivällisen valmistelut, imuria en viitsisi vilkaistakaan. Mutta toisaalta, punainen hattu toisi voimakkuutta, tekisi minusta dynaamisen ja kykenevän, ja auktoriteetissani horjumattoman. Kaiken tarpeellisen saisin tehtyä ja lapsetkin pysyisivät kiltteinä siinä samalla. Keskittyisivät ihanasti leikkeihinsä ja ottaisivat toisensa huomioon, sillä tavalla kauniisti ja positiivisella tavalla. Enkä, en, ottaisi sitä mustaa hattua päähäni, joka yllättäisi kuin ukkossää helleaallon päälle tänään, jyrisisi aikansa ja - onneksi, kuitenkin - häviäisi aika nopeasti muille maille. Alakuloisen sinisen hatun sysäisin myös syrjään, vaikka toisinaan se niin houkuttelisi, anelisi käpertymään sohvannurkkaan, omaan pieneen kuplaansa.

Ja sitten, kun laittaisi ne lapsensa illalla nukkumaan, vetäisi sen vihreän hatun oikein syvälle päähänsä - sen, joka toisi rauhallisuuden ja kärsivällisyyden takaisin, rauhoittaisi niin äidin kuin lapsetkin. Pitäisi olon vakaana ja vankkumattomana silloinkin, kun sängystä kuuluisi viidennen kerran kymmenen minuutin sisään äitiii, äitiii, äitiii. Sillä vaikka päivä olisi pitänyt sisällään millaista värikirjoa tahansa, ei itkusilmin sovi mennä nukkumaan.

Klo 21 lastenhuoneissa on hiljaista. Ja onneksi, olo on aivan vihreä.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa tekstiä ja kauniita ajatuksia.Pirpanoille terveiset,oli mukava nähdä kesälomareissullanne☀️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Eeva! Samoin, oli kiva nähdä teitä!

      Poista