lauantai 25. heinäkuuta 2015

Odottavan aika on pitkä ja risainen

Milloin me ollaan perillä? Kuinka monta minuuttia vielä? Meneekö vielä monta minuuttia? Äiti, mä en jaksa seistä. Äiti, mä en jaksa istua. Äiti, mä en jaksa.

Juu, en minäkään. Mutta odottaa täytyy, eikä minuutteja kannata vielä oikein laskea, kun matkatuntienkin laskemiseen eivät kahdenkaan käden sormet vielä riitä. Täytyy odottaa lähtöselvityksessä, turvatarkastuksessa, passintarkastuksessa ja lähtöportilla. Odotetaan bussia, joka veisi lentokoneelle. Odotetaan, että bussin ovet joskus avataan. Lentokoneessa odotetaan ruokaa, liikkeelle lähtöä, laskeutumista. Autovuokraamossa odotetaan vuoroa tiskille, ja autosta puuttuvia lastenistuimia. Sitten vielä odotetaan, että päästäisiin parkkihallista pois. Minkä jälkeen odotetaan, että päästäisiin Bostonin lentokentän alueelta pois. Ja sitten sitä, että päästäisiin noiden kaikkien tietöiden ohitse. Ja niin edelleen.

Onko se sitten ihme, että lapsia jo kiukuttaa, kun ei aikuinenkaan jaksaisi aina vain odotella. Kun seitsemäntoista tunnin matkaamisen jälkeen (kun Suomi-kello näyttää ajaksi vinkeä aamuneljä) joudumme odottamaan vuokra-autosta puuttuvia lastenistuimia puolisen tuntia auton vierellä, alkaa kanankaula olla lähellä katkeamispistettä. Tuntuu ironiselta todeta lapsille, että yrittäkää nyt jaksaa odotella, kun ei itsekään enää millään jaksaisi venyä. Ei tämä nyt enää voi kauaa kestää (eihän). Koti tuntuu joka tapauksessa olevan jo lähellä, kun matka-aikaa on jäljellä kolmisen tuntia. 

Onneksi lapset nukkuvat jälkimmäisellä lennolla parisen tuntia ja automatkalla kolme. Ja kun nostan unenpöpperöisen nelivuotiaan poikamme autosta pihamaalle, tapahtuu salamavirkistyminen. Hän pohtii ääneen, ovatko hänen leikkiautonsa vielä tallessa, ja lähtee horjahtelevin, mutta päättäväisin askelin kotiovea kohti. Kuusivuotias herää myös syvästä unesta, mutta kasvoilleen leviää suloinen hymy, kun hän havaitsee, että olemme saapuneet kotiin. Nelivuotiaan tyttäreni nappaan autosta syliini, sillä hän vaikuttaa liian uupuneelta kävelemään. Kotona ollaan, se on sillä hetkellä maailman kaunein ajatus.

Valtameren ylittäminen kolmen lapsen kanssa ei ole mielestäni missään mielessä kätevää eikä yksinkertaista, mutta sen olemme viime vuosien aikana todenneet, että on se kuitenkin tehtävissä. Olkoonkin, että jatkuva odottaminen käy jokaisen hermoille ja parinkymmenen matkatunnin jälkeen olo on kuin jyrän alle jääneellä. Päässä jyskyttää, eikä päänupin paikalla oleva möhkäle tunnu edes omalta. 

Vuorokauden jälkeen pää alkaa kuitenkin tuntua taas tutulta. Pyykkivuoren levitän kodinhoitohuoneen lattialle ja lajittelen siitä koneellisen kerrallaan käsittelyyn, kyllä se siitä sulaa. Lapset leikkivät leluillaan, jotka ovat kolmen viikon jälkeen kuin uusia. Univelkoja saadaan nukuttua pois, ja elämä alkaa taas normalisoitua. 

Ja sitten, kokonaisuus alkaa taas tuntua aika mukavalta.

Nyt ollaan taas ihan kuin paikalliset:
lauantai-illan huumaa baseballmatsissa
Vermont Lake Monsters - Connecticut Tigers.
P.S. Ai niin, mitäs sinne kesä-Suomeen kuulukaan? Meillä on tällainen tasainen +27C, ja lämpenevää on luvassa. Kyllä passaa.


2 kommenttia:

  1. Huhhuh. Nostan hattua, jota ei päässä nyt ole, mutta joka pitäisi ehkä olla täällä hätinä +15 lämpötilassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikamoista rähjäämistähän se reissaaminen tällä porukalla on, mutta aina siitä on jotenkin selvitty :) Pyrin ajattelemaan niin, että kuitenkin kyseessä on vain suurinpiirtein yksi vuorokausi... Tulee kyllä laskettua niitä tunteja itsekin, Välillä minuuttejakin ;)

      Poista