Aikaerorasitteisen uni on ensin tainnuttavaa, mutta sittenkin lyhytaikaista. Rasite herättää muutaman tunnin levon jälkeen ja saa valvomaan kesäyössä. Kello kolmen hämärä antaa vielä toivoa, mutta neljän ja viiden kohdalla saapuva epätoivo vahvistuu edelleen siitä, kun näkee aamun jo sarastavan. Voi kesäinen Suomi, antaisitpa ulkosuomalaisen nukkua. Uni pelastaa viimein uudelleen kuuteen mennessä, mutta katkonaisuus tekee olosta kummallisen. Epätavallinen olo, se sopii toisaalta yhteen sen vähän epätodellisen todellisuuden kanssa, että olemme jälleen synnyinmaassamme. Kotoisessa Suomessa, mutta vieraina.
Se maistuu ruisleivältä ja karjalanpiirakoilta, uusilta perunoilta ja mansikoilta, tietenkin. Ne maistuvat hyviltä jälleen, ehkä vähän aiempaa paremmiltakin, koska ovat muuttuneet harvinaisemmiksi herkuiksi. Vuoden tauon jälkeen rahka on raikasta ja pehmeää, suomalainen juusto mietoa, mutta miellyttävää. Kaupasta lakritsaa kärryyn, ja taas hymyilyttää.
Ne pienet palaset, niitä se ulkosuomalainen keräilee. Loma-ajan rajallisuus saa nauttimaan hetkestä, arvostamaan osaakin, sillä kaikkea ei ehdi. Katsomaan sitä, minkä näkee. Tainnuttamaan turhemmat tunteet, joille ei viitsi aikaa tuhlata. Toimimaan silloin, kun hetki on käsillä. Hypähtelemään eteenpäin siinä tahdissa, jolle aikaa sillä hetkellä riittää.
Sisarenpoika on melkein vuoden ikäinen. Syntynyt muutamaa päivää myöhemmin kuin viime vuonna tätinsä palannut valtameren tuolle puolen. Sylissä tuollainen pieni poika tuntuu arvokkaalta, ensi kertaa. Hymyilee hurmaavasti, ehkäpä tietää sulattavansa sydämiä.
Loma on vasta alussa, keräily jatkuu. Annos annokselta, pala palalta, hetki hetkeltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti