Hämmästyttää, kummastuttaa

Oisko euron kolikkoa? No ei, eipä tietenkään. En ole tainnut nähdä euroja melkein vuoteen, kuinkas niitä nyt löytyisi. Suomessa pärjää kortilla, eikö niin. Mutta ei, kaupassa eivät ostoskärryt lähde irti toisistaan, jollet syötä niille kolikkoa. Miten unohdankin sen aina, vaikka ei tässä nyt niin kauaa ole poissa vielä oltu. Onneksi laina-auton pikkutavaravarasto pelastaa, ja kauppareissusta tulee sittenkin hieman helpompi. Tätä viisikymmensenttistä vaalimme seuraavat viikot tarkasti.

Kummallisesti, pienet asiat kummastuttavat ulkosuomalaista kulkijaa. Jään tuijottamaan kahta arviolta kahdeksanvuotiasta poikaa, jotka kulkevat kaksin puistotiellä. Missä noiden poikien äiti on? kysyy nelivuotiaanikin, mutta vastaa jo itselleen. Niiden äiti tulee varmaan jossain perässä, että näkee ne pojat. Ennen en olisi luultavasti ajatellut asiaa paljonkaan. Nyt en voi välttyä ajatukselta, että miksi nuo pojat kulkevat ilman aikuista. Me emme asu lainkaan levottomimmilla seuduilla, mutta siitä huolimatta, alle 12-vuotiaiden lasten ei koskaan näe liikkuvan ilman aikuista. Vermontissa ei tietääkseni ole varsinaisia lakeja kyseisestä asiasta (mutta on osavaltioita, joissa laki määrää, minkä ikäiset lapset voivat liikkua yksin tai olla kotonakaan yksin), mutta noudatettu tapa on selkeä, eikä poikkeuksia näe.

Vettä tulee taivaalta tälläkin hetkellä kaatamalla (voi Suomen kesä sentään), mutta vettä tulee muutoinkin paljon, hanoista siis. Vedenpaine on Suomessa aivan toisenlainen kuin meillä päin (sitä ei meillä edes saisi säätää kovemmaksi). Tämän tästä kehotan lapsia laittamaan hanoja pienemmälle, kun käyvät pesemässä käsiään. Suihkussa käydessäni säikähdän joka kerta, kun vesi alkaa virrata valtaisaa vauhtia. Lisäksi se on hetimiten lämmintä, kun taas meillä päin ehtisi juoda vaikka kahvikupillisen lämpenemistä odotellessa.

Poikkean yhtenä päivänä optikolla. Saan periaatteessa ihan hyvää palvelua, mutta jään jälkikäteen miettimään hetkeksi, miksi en kuitenkaan ollut aivan täysin tyytyväinen. Otaksää, kokeileksää, tuuksää. Paikallinen puhekieli on kyllä tuttua, mutta jään odottamaan jotain muuta. Vähän kohteliaampaa puhuttelua, vähän enemmän asiakkaan huomioonottamista. Keskinkertainen palvelu oli joskus normi, nyt se on alle normin. Olen antanut itseni tottua hyvään palveluun. Ja, tässä kohdassa huomaan hitusen amerikkalaistuneeni.

Matka jatkuu. Kotoisissa tunnelmissa, ja sittenkin vieraana. Välillä ihmetellen, sittenkin sopeutuen. Sellaista on ulkosuomalaisen kulku kesäisessä (koleassa) Suomenmaassa. Mutta vaikka välillä hämmästyttää, on kuitenkin asioita, jotka eivät hämmästytä lainkaan. Sillä suomalainen korvapuusti, se maistuu niin hyvältä kuin sen kuuluukin. Tai ehkä sittenkin - hämmästyttävän hyvältä :)