Sam, Mat ja Cat

Olen suhtautunut asiaan varovaisesti, mutta innostuneesti. Kuusivuotias tyttäreni suhtautuu uusiin asioihin usein varautuneesti, ovat ne sitten positiivisia tai negatiivisempia asioita. Hän tarvitsee aikaa sulatella, pehmeästi, omaan tahtiinsa, aina kun se vain mahdollista on. Siitä huolimatta hän toisinaan yllättää nopealla ja sujuvalla sopeutumisella, kuten esimerkiksi silloin, kun muutimme tänne tai silloin, kun hän aloitti koulun.

Nyt on kuitenkin kyse jostain aivan muusta. Hän on oppinut hieman lukemaan. Asia on minulle valtavan suuri, tällaiselle kieliharrastajalle nyt ilman muuta, mutta myös siksi, että oletin lukemisen taidon tulevan kaksikielisellä lapsella esiin vasta hieman myöhemmin. Opettajansa kuitenkin kertoi minulle muutama viikko sitten, että tyttäremme oli alkanut paria viikkoa aiemmin hiljalleen lukea hänelle pieniä pätkiä. Käytännössä taito oli siis alkanut kehittyä jo heti tämän toisen kouluvuoden (eli 1st graden) alkajaisiksi. 

Taitoa kehitetään nyt eteenpäin niillä keinoin, että hän lukee koulussa opettajalleen ja tuo kotiin lukemansa kirjan. Niissä on keskitytty muutamaan äänteeseen kerrallaan, joten juonenkerronta ei kovin seikkaperäinen vielä ole. Eikä kirjoilla paljon pituutta ole, sillä enemmänkin on tarkoitus saada lapsi ilahtumaan tehtävän suorittamisesta: luin koko kirjan!

Olemme tähän mennessä saaneet kotiin jo neljä kirjaa. Luemme ne muutamaan kertaan ja palautamme sitten kouluun. Tämä viimeisin sisältää taas jo enemmän äänteitä ja niistä muodostettuja sanoja.

Tyttäreni lukee hiljaa ja varovasti, ensin lähes kuiskaten. Hän ääntää sanan kerrallaan varovasti ja vilkaisee minuun. Koska tiedän, että hän jännittää helposti, en häiritse häntä suuremmin kyselemällä. Korjaan, jos sana menee väärin, mutta montaakaan kertaa ei siihen ole ollut tarvetta. Itse asiassa minusta tuntuu, että hän ääntää sanat nyt minua huolellisemmin. Kohta saan varmaankin alkaa odotella sitä päivää, että lapseni korjaavat minun ääntämystäni. Vaikken oikeastaan itsekään siinä (luullakseni) kovin kehno ole.

Lukemisen ja kirjoittamisen opetteleminen kulkevat luonnollisesti käsi kädessä, ja luokassa harjoitellaan näitä asioita nyt paljon myös monella muulla tavalla. Käsiala kehittyy hiljalleen - ja kirjaimetkin löytävät varmasti vielä oikean asunsa (myös vasenkätisellä, joka mielellään saattaa kirjoittaa peilikuvakirjaimia).

Mutta, mitä kuuluu lasten äidinkielelle? Heistä jokainen puhuu sitä edelleen hyvin sujuvasti, ja kotona ensisijaisesti, mutta tänä syksynä olen ollut huomaavinani, että englanninkieliset sanat hyppivät keskusteluun mukaan ikään kuin huomaamatta. Tyttäreni kysyy 'miksi tuolla on tuollainen picnic table?', poikani kuulee ulkoa varashälyttimen ääntä ja ihmettelee 'mikä tuo horn-ääni on?'. Ja aika helpostihan itsekin totean, että 'kyllä, tänään mennään preschooliin.' Vaikka nämä ilmaisut joskus huvittavat, pyrin yleensä korjaamaan lauseet suomenkielisiksi, jotta äidinkielen ilmaisut pysyisivät oikeina ja rikkaina. Ja edelleen, ja mielelläni, luen iltaisin usein suomenkielisen iltasadun (tai kolme). Paitsi silloin, kun lapseni valitsevat mieluummin englanninkielisen. Joka tapauksessa pyrin pitämään suomenkielisen lastenkirjallisuuden edustuksen kirjahyllyssämme sekä runsaana että laadukkaana.

Täällä on tällainen mailbox, kato äiti! huutaa nelivuotias poikani, kun selaa värityskirjaa. Sano suomeksi, se on postilaatikko, kuiskaa kaksossiskonsa. Ja minä jään kai pohtimaan sitä, mahtaako joku täällä jo epäillä minun englanninkielen taitoani, sillä keskityn itse yhä enemmän siihen, että puhun lapsilleni suomea. Hmm. Mitenkähän tässä vielä käykään? :)