Mä haluan nähdä!

Mä haluan nähdä! Mäkin haluan nähdä! Ja vaikka meillä ei sisätiloissa juosta, niin ilman juoksuaskelia ei tänäänkään selvitty, kun kolme metrinmittaista kipaisi kiireesti ikkunaan. Halusivat nähdä, kun sataa rakeita. Äiti, mitä ne on? Luntako? Äiti, voidaanko me mennä leikkimään niillä? Ei, me pysytään nyt täällä sisällä. Itse olin juuri ollut tyytyväinen siihen, että ulos ei tarvinnut nyt mennä, sillä kauppareissulla koettu vihmainen sade kylmäsi vieläkin. Juuri olin ajatellut, että tästä tulee kohta räntää, sanokaa mun sanoneen. Ja kaihoisasti heitin ajatuksen niihin kesäpäiviin, jotka olivat täällä ihan juuri äsken.

Ylipäätään, kaikki pitää nähdä, jos näiltä kolmelta pieneltä ihmiseltä kysytään. Mielellään ennen muita, tai ainakin välittömästi toisten jälkeen, mielellään parhaalta paikalta ja ensi tilassa. Pitää nähdä minkä värinen lehti oli maassa. Pitää nähdä, mitä isi katsoi tietokoneelta. Pitää nähdä, millainen auto meni juuri ohitse. Pitää nähdä, millainen kuva oli siinä mainoksessa, jonka äiti juuri heitti paperinkeräykseen. Koska pitää nähdä. On myös tärkeää kertoa, mitä näkee omasta autonikkunastaan. Siis siitä, joka on itseä lähinnä. Sitten tietenkin pitää harmistua vähän siitäkin, jos toisen ikkunasta näkyy jotakin, mitä ei itse ehtinyt nähdä. Koska pienen ihmisen on nähtävä, mitä maailmassa tapahtuu.

Ja minä piilotan. Piilotan tärkeitä papereita, joita haluan säästää ja joihin en halua kenenkään piirtävän. Piilotan jääkaapin perälle ruokatarvikkeita, joiden perään en halua vikistävän vielä seuraavalla ruokailulla. Piilotan jopa vaatteita kaapin perukoille, sellaisia, joista en halua kohtauksia siihen aikaan, kun ne eivät sovi säätilaan. Piilotan, koska en jaksa selvitellä niitä kinasteluja, joita ennakoin niiden aiheuttavan. Piilotan, koska haluan, että niitä ei vielä nähdä. Ja piilotan, kyllä - suklaata myös. Ja ehkä vähän muitakin herkkuja, joskus. Tai no, silloin kun tarpeellista on. 

Mutta tiedän minä ainakin sen, mitä minä en halua nähdä. En halua nähdä lunta lokakuussa, kun kesä oli vielä ihan juuri äsken. Tämän viikonlopun ajan minua ovat kiusanneet alituiseen nuo pilvet, jotka ovat tupruttaneet lumikuuron toisensa jälkeen päällemme, vaikka onneksemme aurinko on tullut aina esiin sulattamaan talven katalat aikeet. Ja ei meillä saakka onneksi ihan kunnon talvea vielä ole koettu, vaikka eilen matkalla naapuriosavaltioon mieheni päätyi kesärenkailla näihin olosuhteisiin. Kuva on Vermontin pääkaupungin, Montpelierin liepeiltä.

Mutta on minulla jotain muuta, mitä haluan nähdä. Huomenna nimittäin haluan nähdä tähtiä. Huomisiltana, pimeän saapuessa, osallistumme koulun järjestämään Stargazing -iltaan (se järjestetään muuten paikassa, josta kerroin täällä). Ja arvaatte ehkä, ketkä haluavat nähdä kaiken. Mielellään välittömästi tai ainakin heti ensi tilassa. Toivotaan siis kirkasta iltaa. Olkoonkin, että se voi tarkoittaa pakkasasteita. Hrrr.