Sadepäivän sinfonia

Minä pidän suunnitelmallisuudesta. Epäilemättä siksi, että se on aina ollut luonteeseeni sopivaa, mutta yhtä lailla siksi, että se tuntuu minusta helpoimmalta tavalta pitää kolmen pienen lapsen kanssa taaplattava arki kasassa. Mutta ei sitä tarvitse oikeastaan mainitakaan, että suunnitelmallinen arki kolmen lapsen kanssa muuttuu aika usein suunnittelemattomaksi.

Tänään kävi niin. Suunnitelmaani kuului kiikuttaa kaksi nuorempaa lastani preschooliin aamukahdeksan tienoilla, ja karauttaa sieltä esikoisemme kanssa asioille (hänellä oli vapaapäivä koulusta opettajien koulutuspäivän vuoksi). Meidän piti poiketa postiin, ja rientää sieltä sopivasti lähikirjastomme satu- ja askartelutunnille, josta taas ehtisimme sopivaan aikaan kotiin lounaalle. Ja niin edelleen. Ja sitten heräsin tänä aamuna vähän ennen kuutta, ja aloinkin kuunnella lastenhuoneesta kuuluvaa kumeaa yskimistä.

Pienimmäistämme eilen vaivannut nuhanpoikanen olikin tuonut mukanaan haukkuvan kurkunpääyskän. Joten siinä unen ja valveen rajamailla jouduin tekemään päätöksen siitä, että preschool jää tänään väliin. Myös toiselta, joka niiskutti hänkin jonkin verran. Ja niin pyyhkäisin valmiit suunnitelmat sivuun ja orientoiduin uudelleen.

Harmitti, ja ikkunaa piiskaava sade ei varsinaisesti piristänyt mieltä sekään. Nenien pyyhkimisen ja aamupalakiukuttelun lomassa kiskaisin hätäisesti toisenkin kupin kahvia, josko se piristäisi. Tai ainakin antaisi voimaa jaksaa kuunnella kärhämää, jota tuntui syntyvän kolmikon kesken kuin tyhjästä. Yritän kai aina olla mahdollisimman reipas, kai sekin luonteessa istuu (eri asia miten se sitten milloinkin onnistuu). Mutta sen myönnän, että sairaspäivinä en ole mitenkään erityisen reipas. 

Lounaaseenkaan en viitsinyt panostaa, kunhan kokosin jotain nopeaa kaapin perältä. Lapset ovat onneksi toisinaan varsin tyytyväisiä siihen eiliseen makarooniinkin. Yksi lisäsi makarooniinsa niin ketsuppia, raejuustoa kuin fetajuustoakin, mutta en puuttunut kulinaristiseen nautintoonsa, koska sekoitus näytti maistuvan. Oma lautaselliseni ei kulinaristisesti tavoitellut taivaita, varsinkin, kun sain itse syödä munakokkelin, jonka melkein poltin pohjaan, sillä hoidin noin kolmetoista muuta asiaa yhtä aikaa. Ajatustakin nopeampi kaasuhella ja ne kolmetoista muuta asiaa ovat nimittäin vähän huono yhdistelmä.

Puoli kahden aikaan iltapäivällä olin ehdottomasti sitä mieltä, että kellossani on vikaa, sillä olin taatusti taaplannut jo kokonaisen päivän verran. Riidelty oli ainakin valkoisesta piirustuspaperista, vesiväripaleteista, kirjojen lukuvuoroista sekä leikkikaivinkoneen paikasta huoneessa. Luultavasti myös muista seitsemästätoista asiasta, joita en enää muista.

Mutta näistäkin päivistä on etsittävä positiivisia puolia, jotta jaksaa taas eteenpäin. Kenellekään ei ole noussut kuumetta, eikä yskä ole muuttunut enää huolestuttavammaksi, vaikka ikävältä kuulostaakin. Olemme lukeneet tänään monta Pupu Tupuna- ja Miina ja Manu -kirjaa enemmän kuin monena päivänä tänä syksynä. Ja vaikka tänään on satanut koko päivän, lupaa ennuste auringon tulevan esiin ja lämpötilojen olevan jälleen uudelleen nousussa alkuviikkoa kohti. Ja pojan halaus nukkumaan mennessä 'lakastaa äitiä' tuntui aivan erityisen sykähdyttävältä tänään.

Suunnitellaan sitten ensi viikolla taas lisää. Tänä iltana katselen takkatulta. 

P.S. Otsikko on valheellinen. Tämä mikään sinfonia ole ollut. Silkkaa kakofoniaa, sitähän se. (Sinfonia vain sopi otsikkoon paremmin.)