Huolen häivät, minne jäivät

Noin neljä vuotta sitten taisi jännittää. En oikeastaan muista, kuinka paljon, mutta jonkin verran varmasti. Jäljellä oli muutama kuukausi Suomessa ennen muuttoa tänne valtameren toiselle puolen, ja monia asioita oli jo järjestelty tulevaa varten. Mietitytti kuitenkin vaikkapa se käytännön asia, miten kahden yksivuotiaan ja yhden kolmevuotiaan kanssa lennettäisiin tänne saakka niin, ettei kukaan saisi hermoromahdusta. Ei ainakaan kukaan ulkopuolinen, joka saisi istua pesueemme vieressä koko kahdeksan tunnin lennon ajan.

Miten elämä lähtisi käyntiin uudessa paikassa. Miten pärjäisimme lasten kanssa, kun talo olisi vielä melkein tyhjä ja suurin osa omista tavaroista vasta matkalla kohti uutta kotia. Miten lapset nukkuisivat uudessa kodissa, mitä he suostuisivat syömään, kun ruoka olisi vähän erilaista. Mitä pitäisi hankkia heti pikimmiten uuteen kotiin. Mitä käytännön asioita pitäisi hoitaa. Miten miten miten.

Sitäkin pohti, miten sitä vieraalla kielellä asioita hoitelisi. Vaikka englanti on kielenä tuttu ja aikapäiviä sitten kuvitteli päässeensä siitäkin epävarmuudesta, joka syntyy, kun ei osaakaan sanoa jotain täydellisen oikein. Vaikka tiesi, että kyllä oma kielitaito sellainen on, että jos ei nyt ihan oikeaa sanaa aina heti löytäisikään, niin selittämään pystyisi aina jollain tavalla asiaa kierrellen. Miten lapset reagoisivat, kun ihmiset ympärillä puhuisivat vierasta kieltä. Ja kun huomiota kyllä tulisi, sehän tiedetään. Kolme pientä lasta, ja kaksi heistä vieläpä pellavapäisiä, sinisilmäisiä.

Ja niin edelleen. Sitten siirtyy vain aina eteenpäin, huolinensa ja ajatuksinensa. Huomaa, että moni asia löytää uomansa jos ei nyt melkein itsekseen, niin vähällä vaivalla kuitenkin. Huomaa tottuneensa uuteen elämäänsä, jo ennen kuin ehti oikeasti pohtia, miten siihen tottuisi.

Ja tulee aikoja, jolloin pohtii sosiaalisia suhteita. Oppiiko itse tuntemaan uusia ihmisiä uudessa paikassa, solmiiko uusia ystävyyssuhteita. Miten suhteet Suomessa asuviin sukulaisiin ja ystäviin elävät, muuttuvatko ajan myötä. Miten lapset tutustuvat paikallisiin lapsiin, saavatko he kavereita, miten kielitaidoton lapsi otetaan vastaan. Miten pieni löytää oman paikkansa toisten joukossa, miten alkaa tuntea olonsa tutuksi ja turvalliseksi. 

Miten lapsi sopeutuu paikalliseen kouluun, miten kokee uusien asioiden opettelemisen vieraalla kielellä. Miten osaa kertoa opettajalle, jos tarvitsee jotain. Miten pärjää, jos ei kaikkea ymmärrä.

Ja niin. Huolet kulkevat mukana ajatuksissa, joskus ne tuntuvat raskailta kyydissä, toisinaan ne lehahtavat nopeasti lentoon, kauas pois, kuin itsekseen. Monet niistä joka tapauksessa pienenevät ajan myötä, unohtuvatkin. Palaavat hetkittäin mieleen, kun muistaa yhtäkkiä, että tästäkin minä huolta kannoin, ja katso, miten kaikki kuitenkin sujuu.

Huolehtimisen täytyy olla äitien sisäänrakennettu ominaisuus. Joskus tahtoisi niin kovasti pyrkiä siitä eroon, mutta en minä ainakaan osaa. Välillä kyllä. Mutta pääasia, että osaan tulla huolieni kanssa toimeen. Kohdata ne, enkä antaa niille ylivaltaa. Ottaa askeleita, vaikka se joskus vaikeaa onkin. 

Kun katson nyt taaksepäin noihin hetkiin, joita tämän tekstin alussa kuvailin, huomaan kulkeneeni eteenpäin pitkän matkan. Ja se on ollut hyvä matka. Toisinaan mietin, onko ulkomaille muuttaminen ollut tähänastisen elämäni suurin muutos. Se saattaa olla, mutta yhtä lailla sellainen on ollut ensimmäisen lapsen syntymä pienenä keskosena kuin yllätyksellinen tuleminen kaksosten äidiksi pari vuotta sen jälkeen. Muutoksia, jotka ovat muuttaneet elämässä jotain aivan perustavanlaatuisesti. Uuden uusia tilanteita, mutta erittäin onnellisia ja onnekkaita sellaisia, joka tapauksessa.

Mitähän elämä seuraavaksi tuo. Sitäkin miettii joskus. Huolehtiiko? Ehkä vähän.