Tärkeä tehtävä

Tuntuu jotenkin luvattomalta. Olemme menossa lastemme koululle eräänä sunnuntai-iltapäivänä, vaikka koulussa ei ole mitään ohjelmaa. Luvattoman tekee luvalliseksi se, että meillä on poikkeuksellisesti keino päästä tyhjään rakennukseen sisään - ja ennen kaikkea se, että meillä on tärkeä tehtävä.

Tehtävään on pyydetty vapaaehtoisia, ja koska me asumme lähellä koulua, ilmoittauduimme oitis mukaan. Tehtävän suorittaminen ei kestä kauan, mutta siihen on annettu tarkat ohjeet. Autossa kerrataan vielä ohjeistus alaikäisten kanssa: ei juosta, ei hosuta, ei kilpailla kuka ehtii ensin. Vuorotellaan. Jokainen saa osallistua, mutta vain yksi kerrallaan. 

Pääsemme sisään koulurakennukseen, mutta emme sytytä edes valoja, jotta emme unohtaisi jotain niistä päälle poistuessamme. Päivänvalo kajastaa ikkunoista sen verran, että valaistus on kyllä riittävä. Hiljaisen käytävän päässä on luokkahuone. Se on meille tuttu paikka: esikoisemme viettää siellä suurimman osan koulupäivistään. 

Luokan sivupöydältä löydämme etsimämme. Siellä on pieni keltainen hautomakone, jonka sisällä on yhdeksän kananmunaa. Luokassa on käynnissä havainnollinen tipuprojekti: yhteistyömaatila on toimittanut heille erän munia, joiden kehittymistä oppilaat saavat seurata. Koulupäivän aikana hautomakoneen lämpötilaa seurataan, sivussa olevaan pieneen vesisäiliöön lisätään ajoittain vettä ja munia käännellään mahdollisimman säännöllisesti kolme kertaa päivässä. Se syy, miksi me olemme täällä tänä eräänä sunnuntaina, on, että viikonloppuna munien kääntövuorot pitää jakaa niille, jotka ehtivät poiketa koululla. 

Niinpä me avaamme hautomakoneen kannen äärimmäisen varovasti ja jokainen lapsistamme saa vuorollaan kääntää muutaman munan. Niihin on kirjoitettu numerot, jotta jokainen tietää, kuinka monta kertaa niitä on sinä päivänä jo käännetty. Meidän tehtäväämme kuuluu kääntää ne numerosta yksi numeroon kaksi. Tehtävä suoritetaan siksi, että sillä imitoidaan emon liikehdintää munan päällä hautomisen aikana. Lähes tärisevin käsin asetamme koneen kuvun uudelleen munien päälle ja tarkistamme, että kaikki on kunnossa. 

Kanarotu, jota luokassa kasvatetaan, on erittäin harvinainen eikä hautomisen onnistumisprosentti ole kovin suuri (muistaakseni korkeintaan 50%), joten me kaikki - oppilaat, opettajat, muu henkilökunta, vanhemmat - olemme odottaneet tuloksia jännittyneinä näiden muutamien viikkojen ajan. Kuoriutumiseen sanotaan kuluvan aikaa noin kolme viikkoa. 

Ja viimein eräänä toisena sunnuntai-iltapäivänä, kun opettaja on käymässä koululla, hän kuulee hiljaisessa luokassa pienen pientä piipitystä! Ensimmäinen tipu kuoriutuu ja sen perässä seuraa myöhemmin samana päivänä toinen. Kolmas kuoriutuu maanantaina kesken koulupäivän ja lapset pidättävät henkeään, kun he saavat seurata tapahtumaa livenä.

Seuraavina päivinä luokassa käy kova vilske. Kaikki haluavat tietenkin nähdä uudet tulokkaat ja monien heistä (meistä) on suorastaan vaikea poistua luokasta aamulla, kun olemme käyneet saattamassa sinne lapsemme. Sillä mitä tärkeämpää voisi ihmisellä olla tehtävänä silloin, kun saa ihastella vastakuoriutuneita tipuja? Juuri sillä hetkellä tuntuu, ettei mitään.

Kunhan tiput ovat kuivuneet syntymisen aiheuttamasta nihkeydestä, ne pääsevät muuttamaan suurempaan kotiin lämpölampun alle. Ne selvästi hakeutuvat lämmönlähteen alle ja kerääntyvät mielellään toistensa lähelle. Muutamassa päivässä ne kasvavat silminnähtävästi kokoa, pörhistelevät höyheniään ja alkavat kurotella kaulaansa ylemmäs. Ne pyrähtelevät ympäri laatikkoa, syövät ja juovat - ja palaavat aina toistensa luokse. Kun laittaa korvansa lähelle laatikkoa, kuulee kuinka ne piipittävät.

Viikon kasvamisen jälkeen ne lähtevät kohti oikeaa kotiaan maatilalla. Oppilaat pääsevät samalla koko päivän kestävälle retkelle ja näkevät, kuinka tiput vapautetaan samaan kotiin muiden lajitoveriensa kanssa. Nämä kolme pientä koulutipua kuitenkin merkitään sillä tavoin, että ennen joulua oppilaat voivat vielä tulla paikan päälle katsomaan, kuinka suuria niistä on kasvanut.

Joskus havainnollistavan opetuksen äärellä voi vain huokailla. Sillä olivathan ne aivan mahdottoman söpöjä luokkalemmikkejä!

#ihantavallistaelämää

Muista lapsille siistit vaatteet, koska luokkakuvaus. Täytä lupalappu se ja se, muista palauttaa oikeaan paikkaan. Suunnittele päivällinen valmiiksi, koska kiireinen ilta. Pyöräytä pesukone, koska verkkareita ei ole puhtaina, ja jalkapalloharjoitukset ovat tälläkin viikolla. Muistuta kolmasluokkalaisia miettimään aihetta kouluprojektiin. Imuroi koko talo, koska viime viikolla et jaksanut.

Vastaa tukiopettajan sähköpostiin, että lokakuun sessiot on laskettu oikein. Muista syödä lounasta. Hanki kauppareissulla ainekset vanhempainiltaa varten suunnittelemaasi nyyttäritarjotinta varten. Palauta kirjat kirjastoon, tai oikeammin parkkihallin puolella sijaitsevaan laatikkoon, koska kirjasto ei ole auki aikaisin aamulla. Muista kauppareissulla miettiä myös sitä, onko lapsille viikoksi tarpeeksi evästarpeita. Älä missään nimessä unohda pyykinpesuainetta, tai olet myöhemmin suuressa pulassa.

Se herkkutarjotin. 8-vuotiaan apulaisen design.

Vaihda ja pese lakanat, viikaa neljä koneellista pyykkiä. Kokoa herkkutarjotin vanhempainiltaa varten ja mieti, miten pidät sen kasassa koko automatkan ajan. Vastaa kaupungin koululaitoksen edustajan viestiin. Lähetä esikoisen opettajalle viesti koskien koulunäytelmän kirjoituskurssia, johon olet tuupannut itsesi mukaan. Lähetä viesti myös sille henkilölle, joka on tarjoutunut auttamaan skannausprojektissa, johon olet luultavasti lupautunut mukaan muutama viikko sitten. Älä säti itseäsi siitä, että taisit sittenkin melkein unohtaa. Käy kävelyllä, se selkeyttää ajatuksia. Muista ottaa pyykit kuivurista, jotta eivät rypisty.

Lue se kiinnostava artikkeli, jonka tallensit itsellesi jokin aika sitten, koska halusit lukea sen, jokin aika sitten. Etsi lasten vaelluskengät, sillä ovat menossa koko päivän vaellusretkelle. Kaiva komeron uumenista kevyttoppatakit, koska aamu on yllättävän kylmä. Muistuta lapsia, että repuissa on hanskat tarpeen varalle. Kerro esikoiselle, että reppuun kannattaa ottaa huonompikuntoisempikin takki mukaan, koska menevät tekemään ulkoseinämaalausta paikalliselle ruokapankille ja maali ei kuulemma lähde vaatteista. Muista hengittää. Vedä roskikset kadunvarteen, koska muuten saat syyttää vain itseäsi, jos niitä ei ole tyhjennetty. Kuuraa kylpyhuone.

Lähetä viesti sille äidille, joka kysyy, voivatko lapset tulla maanantaina heille koulun jälkeen. Tarkista kalenterista, sovitko vastaavanlaisen tapaamisen jo naapurin kanssa tiistaille. Muista, että lapset on kutsuttu sunnuntaina aamupäivällä toisen luokkakaverin luokse. Muista myös viedä sinne lasten mukana jotain tarjottavaa, koska kyseinen äiti tuo aina lapsensa teille keksikokoelman ja valtavan hedelmärasian kanssa. Kirjoita loppuun se blogiteksti, joka on kutkutellut ajatuksissasi muutaman päivän. Muista hakea roskikset pois kadunvarresta. Raahaa koulun jälkeen koko lapsikatraasi jalkapallokentälle, vaikka yksi heistä vain pelaa, mutta koska yksinvanhempiviikko. Nappaa mukaan jotain välipalaa.

Printtaa itsellesi kopio koulunäytelmäraakileesta ja mieti valmiiksi, miten voisit kertoa kurssilaisille kiinnostavia yksityiskohtia näytelmäkirjoittamisen prosessista. Lähetä suunnitelmasi etukäteen kurssista vastaavalle opettajalle, joka on myös esittänyt, voisitko kenties osallistua näytelmän ohjaamiseen. Mieti mitä aiot vastata siihen. Vedä syvään henkeä. Laita tiskikone päälle, älä unohda tyhjentää sitä myöhemmin. Varaa taskun pohjalle muutama dollari, koska tilasit itsellesi leivän koulun keittiöstä. Vie muutama pastapaketti koululla järjestettävään ruokapankkikeräykseen. Mieti valmiiksi, mitä viet lauantaina tuttavaperheen järjestämiin octoberfesteihin ja muista käydä kaupassa sitä ennen.

Ja missä on pipot? Syksykin kun ehti saapua ihan yllättäen.

Ja taas mennään

Tiedättekö, kun joskus mielessä läikähtää muistoja niiltä ajoilta, kun lapset olivat pienempiä? Meillä kaikki kolme ovat jo alakouluikäisiä, mutta taaperovuosista tai vilkkaista leikki-ikävuosistakaan ei ole sittenkään vielä kulunut niin monta vuotta. Saatan ehkä naureskella äitikollegan kanssa sille, että en minä nyt niin paljon niistä vuosista muista, mutta muistan kai sittenkin. Vaikka päivät livahtivatkin välillä ohitse toinen toistaan seuranneita akuutteja tilanteita selvitellessä.

Kun ystävä kertoo käyneensä taaperonsa kanssa kirjaston satutunnilla, minä muistan kertoa, kuinka mekin olimme siellä monta kertaa. Isompien ryhmässä, jolloin esikoinen sai keskittyä ohjelmaan ja minä keskityin juoksentelemaan kahden pienemmän perässä ympäri kirjaston lastenosastoa. Kuinka kirjasto silloin vielä oli vanhassa paikassaan ja satutätinä oli se ihastuttava nuori nainen, joka pystyi nostamaan äänensä hilpeän korkealle ja kuinka lapset kuuntelivat häntä silmät innostuksesta pyöreinä. Kuinka myöhemmin kävin siellä kahden kolmevuotiaan kanssa, kun esikoinen oli jo aloittanut koulun ja kuinka kahden kanssa oli jo helpompaa, vaikka toinen heistä olikin jo karannut aikuistenosaston puolelle sillä aikaa, kun vielä etsin toisen kanssa talvikenkiä kokonaisen nurkkauksen peittävästä kasasta. 

Esikoisen kanssa löysimme paikallisen taidekoulun ja sen leikki-ikäisille tarkoitetut kokeilevat taidetunnit. Se oli vielä silloin paikassa, jossa parkkitilaa oli niukasti ja useimmiten auton joutui jättämään vilkasliikenteisen kadun varteen. Myöhemmin kahden vilkasliikkeisen kolmevuotiaan kanssa sieltä tunneille taapertaminen kävi jo päivän urheilusuorituksesta, mutta opetus oli sen arvoista. Silläkin kerralla, kun jouduimme lähtemään pois etuajassa, kun toinen lapsista sai kiukkukohtauksen, kun ei saanutkaan maalata ihan minne huvittaa.

Käymme kirjastossa edelleen lähes joka viikko. Nykyään visiitit ovat lyhyitä, kun lapset suunnistavat suoraan lastenromaanien luokse ja valitsevat lainattavat kirjat. Käymme myös taidekoululla aina silloin, kun sen kouluikäisille tarjoama ohjelma sattuu sopimaan aikatauluihimme. Edelleen kuljen säännöllisesti koko katraamme kera, sillä elämäntilanne vaatii sitä. Lapsia ei voi jättää kotiin ilman aikuista ja useimmiten olen ainoa käytettävissä oleva vanhempi harrastusmenojen aikaan. Suunnittelen lähes kaiken sen mukaan, että saan ohjelmat sopimaan omani lisäksi jokaisen lapsemme aikatauluun.

Harrastuksia on vuosien mittaan tullut ja mennyt. Olen vienyt lapsia esimerkiksi joogaan, voimisteluun ja jalkapalloharjoituksiin. Olen palellut kentän laidalla ja kirjoittanut blogipostausta hieltä tuoksahtavan liikuntasalin reunoille sijoitetuilla penkeillä. Emme ole ottaneet minkäänlaista stressiä siitä, ovatko harrastukset pysyviä. Rohkaisemme kokeilemaan useamman kerran ja ehkä suorittamaan kokeilujakson loppuun, mutta emme pakota, jos lasta ei kiinnostakaan. Aina ei tarvitse olla erityisen hyvä siinä mitä tekee, mutta mukavaa harrastuksen parissa pitää olla.

Ei meillä vältytä siltä, etteikö jollakulla olisi joskus huono päivä. Toisinaan tarvitaan rutkasti ylimääräistä aikaa, toisinaan suostuttelua ja hyviä perusteluja. Joskus on hyvä olla mukana eväitä sille, joka joutuu odottamaan. Joskus voi odotellessaan saada luvan pelata sanapeliä tai rakentaa palapelejä äidin puhelimella. Joskus väsyn kaikesta siitä suunnittelun ja aikatauluttamisen määrästä, mutta tiedän sillä keinoin helpottavani sekä omaa että lasteni olotilaa. Joskus tarvitaan suunnattomasti ajatusjumppaa nopeiden päivällisratkaisujen tai oikea-aikaisen pyykinpesun onnistumiseksi, mutta ehkä sittenkin eniten lehmänhermoja. Varsinkin silloin, kun ne ovat erityisen tiukassa.

Välähdyksittäin kaipaan niitä aikaisempia hetkiä, vaikka mitään en vaihtaisi pois nytkään. Joskus muistelen sitä aikaa, kun lapset vain kulkivat mukana, kun heitä vei eri paikkoihin (olen luultavasti tyhjentänyt muistini suurimmasta osasta taaperoraivareita) eikä aina tarvinnut perustella kaikkea niin kuin nyt. Ja kuitenkin ihailen sitä, miten perustavanlaatuisia pohdintoja lapseni osaavatkaan tehdä, kun he ilmaisevat minulle mielipiteitään vaikkapa siitä, mihin he haluavat tai eivät missään nimessä halua lähteä. He haastavat minua joka päivä, mutta yritän muistaa sen, että heistä on kasvamassa ajattelevia nuoria ihmisiä.

Ehkä tämä on juuri sitä, että huomaa kasvavansa itsekin.

P.S. Siitä yhdestä episodista voitte lukea täältä.

Kaupasta toiseen, juokse

Kun on asunut jo seitsemän vuotta samassa paikassa, kehittää rutiineja. Arkisistakin arkisimmissa asioissa nyt erityisesti. Ruokakaupassa käyminen saattaa olla tylsää ja rutiininomaista, mutta vaihtelua siihen kannattaa kehittää, jos tarjonta sen sallii.

Meillä päin on monta pienehköä ruokakauppaa. Pienuus on toki suhteellista, mutta jos vertaa esimerkiksi valtaviin suomalaisiin automarketeihin, vermontilaiset supermarketit eivät ole kovin suuria. Suurimmissa yksiköissä valikoimaa on kuitenkin melko paljon (tai sitten olen vain jo niin tottunut).

Meiltä pääsee autolla vajaassa kymmenessä minuutissa useampaan tuonkokoiseen marketiin, paitsi jos juuttuu ruuhkaan. Eihän meitä täällä sinänsä paljon ole, koko pikkuruisessa osavaltiossakaan, mutta tiettyinä aikoina pääväylät ruuhkautuvat siksi, että väyliä ei ole kovin monta eikä vaihtoehtoisia reittejäkään lukuisasti. (On kuitenkin huomioitava, että vermontilaiselle ruuhka saattaa olla jo sellainen, jossa on ehkä kymmenisen autoa edessäsi risteyksessä yrittämässä päästä samaan suuntaan.)

Kun muutimme tänne yli seitsemän vuotta sitten, päädyimme ensin lähimpään marketiin, joka on pysynyt suosikkinamme näihin päiviin saakka. En edes ole varma, onko se lähin, sillä suunnilleen samanmittaisen matkan päässä sijaitsee useita muitakin. Mutta Hannafordiin on aina helppo mennä siksikin, että siitä on muodostunut kauppa, josta kaiken löytää nopeasti siksi, että muistaa hyllyvälit jo ulkoa. Siellä on hyvä leipä- ja leivonnaisosasto sekä kompakti, yleensä hyvälaatuinen hedelmä-, marja- ja vihannesosasto. Siellä käyn yleensä täydentämässä ruokavarastot keskellä viikkoa, kun lapset ovat koulussa. Sinne menen myös aina, jos minun pitää selvitä kauppareissusta nopeasti.

Viikonloppuostokset teemme usein suurimmassa marketissa, vaikka mitenkään valtava ei ole sekään. Valikoima on mielestäni silti laaja ja deli-, liha- ja kalatiskit erinomaisia. Siellä on myös paras annosruokavalikoima, jos viikko-ohjelma tuntuu puristavan ruoanlaittoajat minimiin - tästä syystä poikkean sinne toisinaan myös keskellä viikkoa. Parasta - tai pahinta - siellä on myös herkkutiski, joka remontin jälkeen pari vuotta sitten pystytettiin keskelle kauppaa - juuri siihen kohtaan, joka näkyy ensimmäiseksi, kun astelet pääovista sisään. Se on neliönmuotoinen ja kierrätpä sen miltä puolelta tahansa, et voi välttyä näkemästä joko leivoksia, kakkuja, muffinsseja, donitseja tai uunituoreita sämpylöitä ja bageleita. Kaupan nimi on Market 32.

Lähellä on myös Shaws. Se on samaa kokoluokkaa, mutta itse tavallaan unohdan käydä siellä. Silloin kun kuitenkin käyn, ilahdun vähän erilaisesta valikoimasta ja erinomaisista leivistä ja nopean arkikokkauksen osastosta, johon on koottu aina kauden mukaan helppoja puolivalmisteratkaisuja - kesällä grillattavaa, talvella esimerkiksi helposti uunissa valmistuvaa.

Jokaisessa näistä kaupoista on myös hyvä luomutuotevalikoima. Sen lisäksi meiltä löytyy pikkukaupunkimme keskustasta kaksi luomukauppaa, jotka sijaitsevat vieläpä vierekkäisillä tonteilla. Ensin paikalla oli vain Healthy Living Market, joka on ihanin luomukauppa, jossa olen käynyt. Se on suunniteltu sen verran kauniisti, että kaupassa kiertäminen on suorastaan miellyttävää. Sitä on kuitenkin aina parjattu hintatasosta, joka on selvästi muita korkeampi. Sieltä voi etsiä - ja jopa löytää - joitakin täällä harvinaisempia tuotteita, kuten eurooppalaistyyppistä rahkaa. Kaupan keskellä on oma kahvila/ravintola, jonka antimet ovat kyllä erinomaiset. Jos kaipaa erityisen hyvää porkkanakakun palaa tai annosruokaa, sieltä löytää etsimänsä, vaikka kukkaro ei kiitäkään.

Muutama vuosi sitten Healthy Living Market sai siis kilpailijan aivan naapuriinsa, kun pitkään odotettu Trader Joe's avasi ensimmäisen Vermontin yksikkönsä tänne. Se myy paljon luomutuotteita, erityisesti kaupan omalla merkillä, ja on hintatasoltaan naapuriaan selvästi halvempi. Esimerkiksi sen hedelmät ja marjat ovat hyvälaatuisia, herkullisia ja edullisia. Siellä on myös hämmästyttävän hyvä valikoima tiettyjä italialaisia punaviinejä, jotka kuuluvat omiin suosikkeihimme. Ja hinta on halvempi kuin muualla. Trader Joe'sille poikkean, kun haluan tiettyjä heidän omia tuotteitaan tai haluan herkutella hedelmä- ja marjavalikoimallaan, tai etsin jotain, josta en halua ostaa valtavan suurta pakettia! Kauppa on pieni, näppärä ja nopea käydä. 

En erityisesti pidä ruokakaupoissa kiertelystä, joten vaikka etsinkin vaihtelua, en koskaan vaivaudu käymään kahdessa kaupassa samalla reissulla. Suunnittelen käynnit siten, että menen sinne, joka sillä kertaa täyttää ruokatarpeemme parhaiten. Joskus toki vaihtelun etsiminenkin on määräävä tekijä, mutta sitä enemmän ehdottomasti se seikka, että kaikki kaupat eivät mitenkään välttämättä myy samoja tuotemerkkejä. Samojakin toki on, mutta seitsemän vuoden empiirisen tutkimukseni perusteella vaihtelua eri merkkien välillä on huomattavasti enemmän kuin suomalaisissa ruokakaupoissa.

Ja mitä löytämistäni ruoka-aineista sitten teenkään? Siitä voi lukea vaikkapa edellisestä jutusta, joka löytyy täältä!

Jämäkokki

Syyskuu on aina taitekohta. Se opettaa taas erilaisille tavoille, vaikka niissä paljon tuttua onkin. Kesä on kuitenkin ollut pitkä kuten aina. Lapset palaavat kouluun ja päivien rytmi muuttuu kertalaakista.

Kun kesäkuussa koulut päättyvät, minä kuljen aina vähän jälkijunassa, erityisesti keittiössä. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta ovatkin paljon enemmän kotona ja kaipaavat uudenlaisen määrän aterioita joka päivä. Meillä on kyllä suhteellisen tasainen ruokarytmi, josta olen pitänyt vuosien ajan kiinni siitä yksinkertaisesta syystä, että se auttaa arkemme sujuvuudessa, sekä hallitsemaan päänsisäistä kaaostani.

Lomien alussa siis tuijotan jääkaappiin, pengon ruokakomeroa ja pakastinta ja ihmettelen muutaman päivän ajan, mistä koostaisin päivän ateriat. Yhtäkkiä kaikkea kuluu vähän enemmän, ja siten pitää pitäisi muistaa ostaakin kaikkea vähän enemmän. En kuitenkaan pidä siitä, että ruokaa jää yli ja päässäni alkaa pyöriä jäännöserien mahdolliset kombinaatiot - ja vaikka itse kehaisenkin, ne ovat joskus, hmm, melko kekseliäitä. Pitkään olen kyllä suunnitellut, että ottaisin tähän suunnitteluun avuksi jonkin mainion sovelluksen, mutta vielä en ole päässyt niin pitkälle.

Jämäkokki siis ryhtyy toimeen. Se etsii ja löytää ja soveltaa. Koska hapankermaa voi kyllä korvata maustamattomalla jogurtilla ja suolakekseistä voi tarvittaessa murskata korppujauhoa. Jos kermaa ei ole tarpeeksi, voi sekoittaa maitoa ja hapankermapurkin jämät. Vähän nahistuneet kasvikset voi upottaa vaikka mihin - erityisesti uunissa tuollaisista paistoksista tulee herkullisia. Pehmenneistä banaaneista saa banaanilättyjä, joista tulee ennätysmenestys. Kuivahtaneen leivänkannikankin voi paistaa pannulla ja pienen nokareen ylijäämäriisiä voi pyörittää sekaisin parsakaalin ja sipulirouheen kanssa ja kun lorauttaa siihen vielä tilkan sitruunamehua, tekisi lopuksi mieli nuolla lautanen puhtaaksi. Oliiviöljyllä saa makua ja koostumusta melkein mihin vain (no, täytyy ehkä myös tykätä oliiviöljyn mausta huomattavan paljon).

Lihapullat tomaattikastikkeessa -vuoka. Sisään kätkeytyy - ties mitä.

Keittiössä tulee siis helposti aivan mestariksi, ainakin kuvittelee niin. Itse useimmiten syön kaikki kokeiluni hyvällä ruokahalulla, mutta kolmen alaikäisen armoton raati ei kaikkea kelpuuta. Heistä kaksi kuitenkin maistaa melkein mitä vain, ja toinen heistä yleensä syökin lautasensa tyhjäksi. Yksi kolmesta on krantumpi mutta tykkää siitä, että saa tyhjentää jämäpäivänä kaikki omien suosikkiensa jäännöserät - esimerkiksi makaronin ja erilaiset paistetut kanaruoat. En pidä lukua siitä, maistavatko kaikki aina kaikkea - oma historiani hyvin valikoivana syöjänä on pysynyt muistikuvissani kirkkaana (niistä ajoista on kuitenkin onneksi aikaa jo useampi vuosikymmen). Seuraan lähinnä sitä, että kaikki syövät päivittäin riittävästi (tai edes jotain) ja että ravintosisällöt eivät keikahda aivan epätasapainoon. Alakoululaisten ollessa kyseessä minun on kuitenkin vielä mahdollista vaikuttaa heidän syömiseensä sillä, mitä syötäväksi tarjoan - ja otan siitä kaiken ilon irti.

Heitä kaikki pakstimesta samalle pannulle -päivä.

Meillä vallitsee hyvin käytännöllisistä syistä kaavoihin kangistuneet ruoanlaittovuorot. Minä huolehdin arkikokkailusta, ainesten hankkimisesta, koulueväistä ja välipaloista, kun taas mieheni viihtyy keittiössä - tai grillin ääressä - viikonloppuisin. Hänen alaansa on kokeilla välillä jotain uutta, johon pitää kenties käydä hankkimassa jotain erityistä. Minä kokeilen arkena, mitä kaappien sisällöstä syntyykään. 

Banana pudding jogurtista, kermavaahdosta ja karamellikastikkeesta.

Löysin juuri jääkaapista avatun pestopurnukan, vähän currykastiketta, muutaman aurinkokuivatun tomaatin, valmiiksi siivutettua sipulia sekä juustoraasteen lopun, joka pitäisi käyttää pois. Ainakin tiedän, mistä omat jämälounaani syntyvät lähipäivinä.

Riisi on löytänyt kumppanikseen kesäkurpitsaa ja prosciuttoa..

Nyt pitäisi vaan tottua taas uudelleen siihen, että lapset syövät päivällä muualla ja ruokaa ei kulu niin paljon kotona. Jälkijunassa tullaan taas, mutta ainakin omien lounaiden rakennusaineet ovat kätevästi saatavilla, kun ruokavarannot ovat vielä vähän kesäterässä.

Tunnustus: nuorempana en ollut oikeastaan minkääntasoinen kokki. (Siitä onkin ollut helppo kivuta ketterästi ylöspäin.)

Titaania, kiitos

"Voit tehdä olosi mukavaksi tässä odotellessa", hoitaja ohjeistaa. Saattaisin naurahtaa itsekseni, että kuinkahan mukavalta tässä tosiaan voisi tuntua, jos oikein yrittäisi. Tuumasta toimeen: yritän kuitenkin ottaa mahdollisimman miellyttävän istuma-asennon tässä hammaslääkärituolissa, vaikka se on niitä nihkeitä ja nahkeita versioita, kaiketi hygieenisyyden vuoksi. Sylissäni on kasa aikakauslehtiä ja olen juuri napannut kaksi hassunväristä tablettia, jotka minulle on tarjottu. Ne ovat ennakkoon nautittuja antibiootteja, joihin tulisin saamaan viikon reseptin.

Olen ollut täällä aiemminkin, kun minulta poistettiin yksi jääräpäinen hammas. Toimenpiteestä on kulunut aikaa jo useita kuukausia ja tällä kertaa tulisin saamaan samaan paikkaan ihka uuden titaanisen keinojuuren. Luotin tähän suukirurgiin heti ensitapaamisesta lähtien. Hänellä on hyvät referenssit ja pitkä kokemus. Hän on viisissä-kuusissakymmenissä oleva herrasmies, pieni ja kevytrakenteisen näköinen, ja kuvittelen hänen juoksevan maratoneja.

Vastaanotolla on hyvin hiljaista. Siellä on itse asiassa aina ollut hyvin hiljaista, kun olen ollut siellä hoidettavana. Ihmetyttää suorastaan, että missä kaikki ihmiset ja muut äänet ovat. Praktiikka on kyllä kyseisen suukirurgin oma, muu henkilökunta on hänen apulaisiaan. Vaikka kirurgeja on vain yksi, muissa huoneissa pitäisi olla potilaita, joita hoitajat ja suuhygienistit hoitavat sillä välin, kun hän vaihtaa huoneesta toiseen tekemään kirurgiset toimenpiteet. Minua on ohjeistettu, että saamastaan ajanvarauksesta kannattaa pitää kiinni, sillä hänen luokseen jonotetaan. Niin monta kuukautta olen tätä hammasimplanttia jo odottanutkin, että olisin raahautunut paikalle mistä tilanteesta tahansa. 

Hän käy pistämässä suuhuni monta puudutuspiikkiä ja sitten taas odotetaan. Saan jatkaa lehtien lukemista. Taustalla soi rauhallinen musiikki. Odotteluun kuluu aikaa ainakin vartin verran, minkä jälkeen hän asettelee instrumentteja suuhuni ja kysyy, tuntuuko missään. Ei tunnu. Oikean yläleuan lisäksi poski ja silmäkulma ovat jo niin tunnottomia, etten varmasti tunne yhtään mitään. Ei pitäisi olla vaikea istutus, hän toteaa ja alkaa selittää mitä tekee. Siirretään vähän kudoksia, tehdään tilaa. On todettu jo röntgenkuvien perusteella, että luuta on tarpeeksi. Taustalla soi Beatles. Porataan kolo keinojuurelle. Asetetaan se paikoilleen ja sen päälle vielä kuin nasta tulpaksi. Muutama tikki päälle, niiden pitäisi sulaa itsekseen myöhemmin. Valmista tuli ja siellä se on. Aikaa toimenpiteeseen kului ehkä kymmenen minuuttia. Nousen tuolista 14 millimetriä titaanista juurta rikkaampana.

Saan kotihoito-ohjeet ja ajan kontrolliin viikon päähän. Rahat olen menettänyt jo kättelyssä, eikä tämä ole halpaa lystiä. Onneksi vakuutus ystävällisesti tulee kustannuksissa hieman vastaan. Implantin pitäisi olla hyvin pitkäikäinen, käytännössä ikuinen. Päätän pitää sitä pitkän ajan sijoituksena, niin ei kirpaise niin kovaa. Palvelusta ja työn jäljestä en voi kyllä virkata pienintäkään moitteen sanaa, niin hyvin minusta on pidetty huolta.

Praktiikalta ajan suoraan lähimpään apteekkiin. En pysty puhumaan, sillä suussani on verinen harsotuppo, jota en uskalla vielä ottaa pois. Onneksi farmaseutti ymmärtää välittömästi yskän ja saan kommunikoida paperien ja merkkikielen yhdistelmällä. Olen taatusti vähintääkin huvittava näky, mutta toista reissua en tämän lääkesatsin vuoksi aio tehdä, haluan ne mukaani nyt. Saan pienen, ruskeankellertevän lääkepurkin, joka on puolillaan tummanvihreitä kapseleita. Se on kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta.

Seuraavaksi taas odotellaan. Oma hammaslääkärini asettaa minulle keinojuuren päälle vielä kruunun, mutta ei voi tehdä sitä ennen kuin tämän toimenpiteen aiheuttamat vaivat ovat kunnolla ohi ja juuri on alkanut luutua kiinni leukaluuhun. Siihen menee kuulemma noin kymmenen viikkoa, mikä tarkoittaa sitä, että suurinpiirtein halloweenin aikaan en olekaan hampaaton, vaan vihdoin ja viimein kulmahampaallinen. Phew!

Sumu

Ensin on sumu. Pään sisällä vellova epämääräisyys, joka häiritsee niin askelia kuin ajatuksia mutta jonka tietää onneksi olevan väliaikaista. Aikaerorasitus on kärsittävä läpi jokaisella kerralla kun valtameri ylitetään. Kaikenlaiseen kai tottuu, mutta siihen ei varsinaisesti. Sävyeroja siinä kyllä on: joskus se tuo mukanaan vain väsymyksen ja pääsäryn, toisinaan pahoinvointiaallon. 

Huomaan, että kotona lattia narisee monessa kohdassa, oliko se näin aina? Muutamassa viikossa ei kai unohda mitään, mutta joskus sittenkin epäilyttää. Avonaiset matkalaukut odottavat tyhjentäjäänsä, valtaisat pyykkimeret vellovat tiensä kodinhoitohuoneeseen ja täyttävät sen lattian. Aina silloin kun tuntuu, että rästihommien määrä on lukematon, niitä kannattaa lähteä taklaamaan yksitellen. Ensimmäinen satsi koneeseen, seuraavat voi lajitella jo valmiiksi. Sitä rataa.

Uni tulee sillä silmänräpäyksellä, kun pään kallistaa tyynyyn. Jetlag ei kuitenkaan anna armoa vaan herättää aamukolmelta. Siihen aikaan ei vielä viitsi nousta, mutta kun lapsi on käynyt viisi kertaa ihmettelemässä, miksi ei pysty enää nukkumaan, päätämme viiden aikaan, että ehkä nousemme sittenkin. Aamukahvin tuoksu on tuttu ja suorastaan huumaava, elimistöni huutaa kofeiinia. Aikaero janottaa, vettä kuluu suuria määriä, se hoitaa kroppaa kohti normaaliolotilaa. Raskas ruoka ei maistu, keveämpi tuntuu elimistössä tavallistakin miellyttävämmältä. 

Aurinko hellii aamusta iltaan, jatkuvasti on lämmin, keskipäivän kuumuus saa kaipaamaan siestaa. Kesä ei täällä ole koskaan ohi vielä heinäkuun lopussa, vaan sitä on jäljellä vielä monta pitkää viikkoa. Aina palatessamme Suomesta takaisin kotiin emme ohjelmoi ensimmäisille päiville mitään suuria suunnitelmia - pakollisista laukkujen purkamisesta, pyykinpesusta ja ruokavarastojen täydentämisestä siirrymme sujuvasti rentoon kotoiluun, uimiseen ja kevyeen kokkailuun. Sumu pään sisällä saa rauhassa hälvetä.

Kesähommia

Kesän jatkuminen myös näkyy joka paikassa: uimavaatteita, rantapyyhkeitä, uimalaseja ja uimakenkiä lojuu siellä täällä. Lenkkareita, polkupyöräkypäriä, lippalakkeja, hellehattuja. Aurinkorasva tahmaa kaiken ja sekoittaa valmiiksi hikiset hiukset, mutta ilman eivät näin vaaleaihoiset pärjää. Joka paikassa on yhtäkkiä jotain kuivumassa, pyykkivuori kasvaa uudelleen heti kun matkavaatteet on saatu pestyä.

Mutta tätä kesän ihanuutta en vaihtaisi mihinkään. Kun ulos voi piipahtaa milloin vain ilman että tarvitsee lisätä vaatekerroksia, on se valtavan suuri nautinto ihmiselle, joka on ollut syntymästään saakka viluinen. Mieli prosessoi kuitenkin jo syksyn asioita, koulua ja arjen rutiineja, harrastuksia ja lasten iltapäivätoimintamahdollisuuksia. Hankintoja, joita on tehtävä syksyä silmällä pitäen. Pieniä matkoja ja pyrähdyksiä, joita haluaisi tehdä, kun ilmat vähitellen viilenevät. 

Istun terassille ja katson kaukaisuuteen. Adirondackin vuoristo siintää horisontissa. Aurinko jaksaa lämmittää vielä pitkään, vaikka illat hiljalleen jo pimenevät. Tärkeintä on tässä hetkessä se, että minnekään ei ole kiire.

Iltapuuhia

Meni monta vuotta, yllättävänkin monta, ennen kuin lapsemme havaitsivat, että kello kahdeksan tai ainakin yhdeksään mennessä ei olekaan lähes universaali nukkumaanmenoaika. Olimme noudattaneet samankaltaista iltarutiinia jo pitkään, koimme sen kolmilapsisessa perheessä yksinkertaisesti hyväksi järkiratkaisuksi, jotta iltaan jäisi vielä aikuisillekin omaa aikaa.

Uskomus, jota ei millään tavalla syötetty, mutta joka jäi elämään siis moniksi vuosiksi, rauhoitti illat melko mukavasti. Meillä on käynyt onni, että kaikki kolme lastamme ovat aina olleet vähintäänkin melko hyviä nukkujia. Muistan, kuinka odottaessani kaksosiamme pohdin, miten ihmeessä saisimme illat ja yöt ikinä toimimaan. Olin lähes varma, etteivät kolme lasta tule nukahtamaan, saati nukkumaan lähes lainkaan samanaikaisesti ja että kulkisin kaiket yöt oman makuuhuoneen ja lastenhuoneiden väliä rauhoitellen jälkikasvuani takaisin unten maille (ja olemaan herättämättä jotakuta toista, joka voisi puolestaan aloittaa yökarkelointinsa). Näin mielessäni kehän, joka jatkuisi ja jatkuisi.

Toisin kuitenkin on käynyt. Olemme kiitelleet hiljaa mielessämme moneen kertaan sitä, että lapsemme keskimäärin tuntuvat pitävän nukkumisesta ja jopa nukkumaanmenosta. He ovat myös kasvaneet kiinni tapaan, että illalla ennen nukkumaanmenoa on aina luettu. Koska he pitävät kirjoista, se on säilyttänyt iltarutiineissa aina odotetun asemansa. Olen lukenut satoja, satoja ja taas satoja kertoja. Pirteänä ja rentoutuneena, mutta myös väsyneenä, kipeänä tai hermostuneena. Mutta olen lukenut melkein joka ilta.

Mutta kylillä kuulee asioita. Jossain vaiheessa lisääntyivät keskustelut siitä, mihin aikaan toiset lapset oikein menevätkään nukkumaan, sillä kappas, ihan kaikki eivät noudatakaan universaalia nukkumaanmenoaikaa. Naapurissa kuulemma mennään vähän myöhemmin, jossain tosin aiemminkin. Ystäväperheen lapset ovat universaaliin aikaan vielä vanhempiensa ravintolassa illastamassa, josta heidät kiikutetaan sen jälkeen suoraan kotiin sänkyihinsä. 

Emme me aivan niin orjallisesti ole aikaa kuitenkaan noudattaneet. Kun lapset ovat kasvaneet, on nukkumaanmenoaikaa välillä, esimerkiksi kesäisin, siirretty tarkoituksella myöhemmäksi. Poikkeuspäiviä ja -iltoja on joka perheessä. Lapset kuitenkin pitävät tutusta rutiinista niin paljon, että he haluavat mennä kaikki yhdessä yläkertaan samaan aikaan. Yksi heistä nukahtaa aina välittömästi sen jälkeen, kun lopetan lukemisen. Kaksi heistä tiirailee taskulamppujen valossa kirjoja toisinaan vielä pitkäänkin, mutta pysyvät sängyissään. Ovat he kuitenkin jo aika isoja ja osaavat sammuttaa valot, kun oikeasti alkaa väsyttää.

Mutta sitten. Joskus, vuosia sitten kyllä jo, lasta mietitytti, että miten ne aikuiset sitten. Äiti ja isä ja kaikki muutkin. Kun ne eivät menekään heti sen jälkeen nukkumaan, kun ovat saaneet jälkikasvunsa rauhoittumaan sänkyihinsä. "Äiti kuule. Kun minä olen kuullut, että joskus äidit ja isät voivat vaikka katsoa vielä jonkun elokuvan sen jälkeen, kun lapset ovat menneet nukkumaan!!"

Niin. NIIIN. Voivat. 

(P.S. Tähän mennessä tietävät kai jo paljonkin siitä, etteivät aikuiset välttämättä nuku vielä iltayhdeksältä. Paitsi silloin, kun nukahtavat iltayhdeksään mennessä.) 

Puhuisitko suomea, kiitos

Kuuntelen, kun lapseni juttelevat keskenään tietokonepelistä, jota he usein yhdessä pelaavat. He puhuvat strategioista, pelin hahmoista ja ympäristöistä - kuuntelen hajanaisesti, siksikin, etten itse edes tunne kyseisen pelin vivahteita erityisen hyvin. He selittävät ja puhuvat päällekkäin, huutavat välillä toistensa äänten yli, jotta saavat omat mielipiteensä kuuluviin. 

He ovat syntyperältään suomalaisia, mutta puhuvat keskenään yhä useammin englantia. Se on pelikieli, koulukieli, leikkikieli, harrastuskieli, kaverikieli.

Pyrimme puhumaan kotona suomea, lähes pelkästään suomea. Ainakin me vanhemmat, jotta kieli eläisi myös lastemme käytössä ja pysyisi mahdollisimman eheänä ja vivahteikkaana. Useimmiten lapset puhuvat meille ensisijaisesti suomea, mutta puheessa vilahtelee helposti englanninkielisiä termejä. Verbi saattaa olla lainattu suoraan englannista mutta taivutettu suomalaisittain. Toisinaan lapseni sanoo minulle jotain ihan pelkällä englannilla ja toisinaan jopa toistaa sen, kun huomaa, etten tainnutkaan olla aivan varma, mitä hän tarkoittaa. Kun he puhuvat englantia, heidän puheessaan vilisee myös tyypillisiä puhekielen sanoja ja lyhenteitä, ja kun he kaiken lisäksi usein puhuvat hyvin nopeasti, saattaa syntyperältään suomalainen vanhempi miettiä hetken, ymmärsikö kaiken varmasti aivan oikein. Kielitaitoisena ihmisenä tämä on - hämmentävää.

Esikoistyttäremme puhuu englantia ehkä eniten pienellä suomalaiskorostuksella, vaikka hänenkin kielitaitonsa on loistava (vanhempien aksentista ei tässä yhteydessä kannata edes mainita). Myös nuorempi tyttäremme puhuu hieman samalla tavalla kuin isosiskonsa, mutta poikamme on omaksunut vahvimmin amerikkalaisen aksentin. Hän venyttää sanoja ja nostaa intonaatiota voimakkaasti myös puhuessaan suomea. Hän saattaa takellella suomalaisten sanojen kanssa. Hän sanoo täydellisesti ketchup, mutta saattaa yrittää useamman kerran ääntää sanaa ketsuppi.

Esikoisemme kielivalinta on usein kontekstisidonnainen. Hän puhuu meille vanhemmille lähes aina kotona suomea mutta koululla englantia. Syyllistyn kyllä siihen, että vastaan hänelle koululla englanniksi. Jos itse aloitan keskustelun hänen kanssaan, puhun vain ja ainoastaan suomea (jos ei oteta lukuun sitä, että joskus varmistan ymmärryksen käyttämällä myös englanninkielistä termiä). Kaksosemme sen sijaan puhuvat meille lähes aina suomea (tai sekakieltä), paikasta riippumatta. Tosin heidänkin puheessaan on jännä piirre: jos he puhuvat minulle suomea muualla kuin kotona, he useimmiten kuiskaavat - aivan kuin eivät haluaisi muiden kuulevan "salakieltämme".

Taloudessamme kulutettua lasten tietokirjallisuutta

Lapsemme lukevat paljon, mutta käytännössä aina englanniksi. Joskus he lukevat suomenkielisiä Aku Ankkoja ja hämmästyttävät minua osaamalla lukea myös jonkin verran suomenkielisiä sanoja. En kuitenkaan pääse millään käsitykseen siitä, minkä verran he oikeasti osaavat lukea suomea. Kiinnostusta suomeksi lukemiseen on toistaiseksi harmittavan vähän - jos he esimerkiksi saavat suomenkielisen pelin, he tutkivat välittömästi, löytyykö siihen englanninkielisiä ohjeita. 

"Stop it! I really mean it!" Kuulen huudon kaikuvan yläkerrasta. Jokapäiväinen nahistelu on taas käynnissä ja kuulostelen, loppuuko se ilman väliin menemistä. "LO-PE-TA!" Kiljaisee toinen. 

Suomi on sittenkin tunnekieli.

Kuplasta kuplaan

Kun lämmin perjantai-ilta Bostonissa oli kääntynyt yöksi ja yö muuttunut siitä kuin yhtäkkiä lauantai-iltapäiväksi, liu'uimme kiitorataa pitkin kohti Helsinkiä, joka tuntui tutulta kuten aina. Vaikka en Helsingissä ole koskaan asunutkaan, on pääkaupunkiseutu kotoinen jo ihan siksi, että aina valtameren ylitettyämme kohtaamme Suomen ja suomalaisuuden yhä uudelleen sen kautta.

Kotona Vermontissa olemme suomalaisperhe, joka elää semiamerikkalaista elämää ja lentää Atlantin ylitse ja takaisin yleensä kerran vuodessa. Tänä vuonna matkoja on kaksi, joista ensimmäinen oli jo kauan sitten lukkoon lyöty pikavisiitti pääsiäisenä, jolloin päätehtävänä olisi tulevan kodin katsastaminen koko perheen voimiin. Lapset olivat puhuneet uuden talon näkemisestä jo monta päivää ja kohta aika olisi käsillä. Helsinki-Vantaan käytävillä suomen kieli on yhtäkkiä taas voimakkaasti ympärillä, se kaikuu korvissa yhtä aikaa kenkien kopinan kanssa, kun kiiruhdamme kohti saapumisaulaa, matkalaukkuhihnoja ja autovuokraamon tiskiä. Väsymys painaa päätä ja kulku on jotenkin epävarmaa, kuten joka kerta pitkän lennon jälkeen.

Suunta on selvä ja hommat hoituvat rutiinilla - lapsetkin tietävät, missä järjestyksessä mitäkin tapahtuu. Mielessäni sukellan kuin kuplaan, jota Suomenmaa ympäröi ja jossa olen yksi maan kansalaisista. Oma arki Vermontissa on väistynyt hetkeksi taka-alalle ja ajatukset täyttyvät siitä, mitä kaikkea pitäisi saada tehtyä seuraavan kuuden päivän aikana. Mieleen nousevat tutut maisemat Pirkanmaalla, sukulaisten näkeminen pitkän tauon jälkeen ja ruisleivän tuoksu. Se on hyvää kuten aina, mutta minä en kiinny ruoka-aineisiin, joten ilmankin olen taas pitkään pärjännyt. 

Ystävät tulevat tervehtimään meitä uudelle talollemme. Maalintuoksun ja remonttipölyn keskellä juomme kahvia ja syömme rahkapullaa. Naurattaa siksi, että kaikki tuntuu niin kovin suomalaiselta ja siksi, että tärkeiden ystävien seurassa on aina yhtä kiva olla. Sukulaisia ehdimme nähdä ison joukon ja kuulumiset tulevat pitkästä aikaa vaihdettua kasvotusten, vaikka skype tuotakin tehtävää ansioituneesti muina aikoina hoitaa. Kaunis, aurinkoinen sää houkuttelee poikkeamaan mökille, jossa kevät jo tuoksuu nenään ja jossa makkaranpaisto takkatulen ääressä toimii sopivan eksoottisena kokemuksena kolmikollemme. 

Suomi-tunnelma ja kaikki tähän matkaan ladatut suunnitelmat täyttävät unensekaiset päivät, jolloin ei aivan tiedä, minkä aikavyöhykkeen rytmissä eläisi, mutta porskuttaa vauhdilla eteenpäin. Kuplan sisällä on turvallinen olo, se pyörittää aina kohti seuraavaa etappia. Sen ulkopuolella on muu maailma, joka ei nyt saa minulta samaa huomiota, koska täällä ollessa on aika keskittyä tähän.

Some pitää kiinni tutussa Vermontin elämässä, se kertoo uutisia niiltä seuduilta, tuo tuttuun arkeen kuuluvien ystävien ja tuttavien jutut taas lähelle, pitää kiinni siinä tutussa elämässä, jota noin yksitoista kuukautta vuodesta elämme. Puhelimeen kilahtaa viesti ystävältä, joka kutsuu suomalais-amerikkalaisen tyttärensä syntymäpäiväjuhliin. Katsahdus toukokuun kalenteriin varmistaa, että pääsemme niihin osallistumaan. Tallennan merkinnän osaksi elämää, joka jatkuu taas aivan muutaman päivän kuluttua tutuissa vuorimaisemissa.

Vielä yhtenä iltana ehdin kohdata monta tuttua kasvoa vanhan harrastuksen tiimoilta - huomatakseni, että ei kulunut aika hyviä muistoja minnekään kadota, vaikka elämä meitä välillä kauaksi toisistamme kuljettaakin. Tunnelma on lämmin ja iloinen ja saa hieman hämmästyneenä tuntemaan, että olenko poissa ollutkaan. Se hymyilyttää ja saa olon levolliseksi. Kuplan sisällä on hyvä olla, vaikka tärkeää onkin, että senkin ulkopuolelle saa ja osaa katsoa.

Helsinki-Vantaa on perjantaina kuin kesäinen, vaikka vieläkin on huhtikuu. Suomi-kuplasta ulos hyppääminen tapahtuu haukkaamalla vielä kerran ruisleipää ja siemaisemalla Unikko-kupista suomalaista kahvia. Koti kutsuu taas ja sinne palaaminen tuntuu aina kivalta, vaikka Suomi-visiitit ovatkin mukavaa vaihtelua. Ne muistuttavat siitä, mihin kaikkeen kuuluukaan.

Bostonissa meidät ottaa vastaan kaatosade. Liikenne on kovaa ja illan pimetessä näkyvyys tiellä huono, mutta suunta kotiin on selvä. Matkalla pysähdymme tutulla levähdyspaikalla ostamassa autoon evästä, jonka avulla pysymme etupenkillä hereillä, kun takapenkkiläiset taas saavat luvan nukkua vaikka koko matkan kotiin saakka. 

Kahvi maistuu niin amerikkalaiselta, että naurattaa. Kotimatka, kahvi, kaikki pudottaa pehmeästi taas takaisin siihen omaan, semiamerikkalaiseen kuplaan.

Booklady

Joskus silloin, kylmää talvea seuranneiden ensimmäisten kunnon rapakelien syövereissä, kun muta on autossa ja eteisessä ja vaatteissa ja ihan joka paikassa, ja kun sen tietää tulevan vielä monta kertaa, ennen kuin sää oikeasti vaihtuu kevääksi. Kun aurinko ei ole pilkahtanut muutamaan päivään, taivas tuntuu kuin roikkuvan alhaalla ja kun vuoret eivät edes näy horisontissa, vaikka tietää niiden olevan siellä.

Sellaisten päivien lomaan sopivat piristysruiskeet, totta vieköön.

Messenger-viesti kilahtaa, hiljaisesti, mutta kuitenkin. En siedä voimakkaita viestiääniä ja asetan kaikki ilmoitusäänet aina mahdollisimman huomaamattomiksi - jos edes käytän niitä ollenkaan. Introverttiä some-maailman ärsyketulva välillä ahdistaa. Älylaitteiden käyttö pysyy paremmin hallinnassakin, kun ne eivät kerjää huomiota ääntelemällä.

Bookladyllä on asiaa. Hän tiedustelee, kiinnostaako minua osallistuminen pari päivää myöhemmin järjestettävään nettimyyntitapahtumaan, josta voisin saada lapsilleni kiinnostavaa luettavaa edullisesti. Sinähän tilasit tytöllesi sitä yhtä uutta sarjaa? Jos se on ollut kiinnostava, siihen saisi nyt lisää osia tarjoushinnoilla! Samalla hän kertoo, kuinka kyseisestä myyntitapahtumasta saadaan samalla kerättyä luettavaa New Yorkin puolella sijaitsevaan uuteen turvakotiin, tuottojen suhteessa. Haluatko, että lähetän kutsun?

Lähetä vaan, katson sitten, olenko sopivasti linjoilla. Kutsu kilahtaa perille samantien, sitä klikkaamalla voi käydä ennakkoilmoittautumassa, jonka perusteella satelee sen jälkeen muistutuksia. Ärsyketulvan raja voi tulla siinäkin vastaan, mutta kaikestahan pääsee aina halutessaan eroon. Introverttihän sen tietää. 

Saattaa olla, että osallistunkin, olen kokeillut näitä joskus ennenkin. Online-lähetyksen voi laittaa pyörimään ja vilkuilla sitä, jos näkee jotain kiinnostavaa. Esitellyt kirjat asettuvat kauniisti jonoon sovelluksen alareunaan, siitä niitä voi merkitä sydämillä ja sellaiseksi merkityt kerääntyvät sinulle nätisti tilausriveiksi, jos näin haluat. Liian helpoksi tämä on tehty, mutta tiedän, että tämähän toimii. Se toimii aika hyvinkin, jos kohteena on lukemista harrastava perhe, jossa kirjallisuutta kuluu. Sitä ostetaan talouteen mutta myös paljon lainataan, ja sitä lahjoitetaan myöhemmin myös paljon eteenpäin. Niin ihania kuin lasten- ja nuortenkirjat usein ovatkin, kaikkia ei voi hyllyihin säilöä vaan järkevämpää on kierrättää niitä eteenpäin seuraaville lukijoille.

Booklady on kirja-edustaja, joka tekee työtään enimmäkseen kotoaan käsin. Häneltä voi tiedustella, millaista kirjallisuutta hän suosittelisi esimerkiksi 10-vuotiaalle tytölle, joka lukee mielellään jo paksujakin romaaneja ja joka on tällä hetkellä erityisen kiinnostunut maagisista tarinoista. 7-vuotias tyttö on ikäisekseen sujuva lukija ja lukee mielellään tarinoita omanikäisten lasten seikkailuista ja pitää erityisesti päiväkirjatyyyppisistä romaaneista. 7-vuotias poika on kiinnostunut esimerkiksi numeroista ja lukee lisäksi mielellään sarjakuvaromaaneja. Naputan kiinnostuksenkohteet viestiin, bookladyni vastaa minulle viidentoista minuutin kuluessa ja lähettää samalla lukuisia kirjavinkkejä linkkeineen. Hän on uskomattoman aktiivinen, nopea vastaamaan viesteihin ja kaiken lisäksi tarkka yksityiskohdissa. Joskus en vain ymmärrä, kuinka hän tekee sen kaiken, samalla opettaen neljää (!) pientä poikaansa kotikoulussa.

Pitäisitkö joskus itse Facebook-partyn, hän kysyy. Hän kysyy sitä aina välillä, lienee kuuluu toimenkuvaan yrittää hankkia jatkuvasti uusia edustajia mukaan remmiin. Saisit samalla aika helposti kartutettua omaa kirjastoasi, sillä sinä saisit valita kirjoja sen mukaisesti, kuinka paljon myyntitapahtuma tuottaisi kirjatilauksia. En ole lähtenyt mukaan, en aiemminkaan, vaikka kirja-ala kovin kiinnostava onkin. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän systeemiin, vastaan hänelle. Kiitos vain.

Mutta sinä kyllä taidat pitää tästä työstä? On pakko kysyä. Ja tottakai, tottakai hän pitää. Sitä ei ole vaikea huomata ja tähän loistavaan palveluun on helppo tukeutua, suorastaan luvattoman helppo. Täytyy vain muistaa aina välillä sanoa ei. 

Ja sohjossa kahlaaminenkin loppuu taas, ja aurinko paistaa päivisin yhä pidempään.

Muutos

Hitaasti irrottautuminen on ehkä helpompaa, olin ajatellut. Tässä asiassa ainakin, minulle ainakin. Aivan tarkkaan en edes muista, mutta yli vuoden ajan ainakin tämä ajatus on jo ollut vireillä ja konkreettisiakin toimenpiteitä oli alkanut kaivata, sillä tämä ei ole mikään pikku juttu. Valtameren yli muuttaminen ei muutu pikku jutuksi, vaikka sitä miettisi miltä kannalta tahansa. Eikä sekään tekisi siitä helppoa, että paluu tulisi tapahtumaan tuttuihin maisemiin, osittain aivan tuttuihin ympyröihinkin.

Vuodet täällä (niitä on kohta kertynyt jo seitsemän) ovat muokanneet tästä meille kodin, tottakai. Seitsemän vuotta elämästä on jo monessa suhteessa pitkä aika, erityisesti lapsille. Ajatus muutoksesta on tuntunut lapsista suurelta ja oudolta, vaikka määränpää heille lomilta tuttu onkin. Esikoisemme myös muistaa yksityiskohtia niistäkin ajoista, kun asuimme vielä Suomessa.

Käytännön asioitakin on ehditty jo tehdä, niistä suurimpana talon hankkiminen Suomesta. Olimme käyneet katsomassa kyseistä taloa jo kesällä 2018 ja ihastuimme siihen silloin. Talon ostaminen tuntui valtavan suurelta askeleelta, mutta toi kuitenkin tarvittavaa konkreettisuutta muuttoa varten. Tämän vuoden alussa talosta tuli virallisesti meidän. Tänä keväänä siellä tehdään remonttia. Se odottelee meitä, kärsivällisesti tyhjänä jonkin aikaa. Toisinaan katselen siitä kuvia ja mietin, mitä mihinkin huoneeseen laittaisin.

Olin aloittanut myös henkisen irrottautumisen, vaikka olinkin päättänyt nauttia kaikesta tärkeästä täällä niin kauan kuin nämä ovat kotimaisemani. Koulun järjestämissä tapahtumissa mietin pala kurkussa, kuinka teen monia näistä asioista viimeistä kertaa. Katselen, kuinka lapset herkuttelevat Valentine's Dayn kekkereissä. Kuuntelen, kuinka oppilaat laulavat koulunäytelmässä. Kenties viimeisiä kertoja herään siihen automaattipuhelinsoittoon, joka kertoo, että koulu on suljettu valtavan lumimyrskyn vuoksi. Pieniä ja suurempia asioita, jotka tuntuvat yhtäkkiä kaikki vielä tavallistakin suuremmilta.

MUTTA.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan. Mutta eihän se tähän yhtäkkiä sopinutkaan, kun yllättävä käänne puuttui peliin. Kuin olisin kerännyt pelikortteja yksi kerrallaan kauniiseen pinoon ja sitten tuulenhenkäys tulee ja pyyhkäisee ne levälleen ympäri pöytää. Jään hetkeksi tuijottamaan niitä - kunnes alan jälleen keräillä kortteja takaisin pinoon.

Lähetän viestin lasteni koulun johtajalle. Olisiko teillä vielä tilaa meidän lapsillemme ensi lukuvuonna? Lähetän viestin lasteni tulevan koulun kanslistille. Emme tulekaan vielä, mutta olemme kiinnostuneita seuraavasta lukuvuodesta. Kerron lähisuvulle Suomessa, että tilanne on muuttunut. Muutto on siirtynyt. Työtilanne on sellainen, että jäämme tänne vielä yhdeksi vuodeksi. Ensin pitää olla vielä vähän aikaa melko hiljaa. Tuntuu, että pakahdun, kun juttelen tuttujen kanssa täällä, enkä voi vielä kertoa. Viimein laitan eräänä iltana viestin täkäläiselle ystävälleni. Ei me lähdetä vielä, uskotko tätä, mutta älä kerro vielä muille. OMG, OMG, OMG, hän vastaa. Olen niin iloinen siitä, että hän on niin iloinen.

Tästä kaikesta on nyt muutama viikko aikaa, ja mieli on päässyt rauhoittumaan. Uusi käänne oli lapsillekin luonnollisesti yllätys, mutta he ovat onnellisia siitä, että saavat vielä viettää aikaa täkäläisten kavereiden kanssa ja käydä tuota koulua, joka on heille niin rakkaaksi tukikohdaksi näinä vuosina muodostunut.

Tänä aamuna ajoin lähellä sijaitsevalle näköalapaikalle ja yritin tiirailla kevättä. Vielä on liian aikaista, vaikka valon määrä on jo paljon lisääntynyt, lumet ovat lähes sulaneet ja linnut laulavat. Loppuviikolle luvataan vielä räntäsadetta, eihän tämä muuten mikään Vermont olisi, jolle nopeat säänvaihtelut ovat arkipäivää. Sen jälkeen meille lupaillaan jo hiljalleen oikeampaa kevättä ja kertoipa kuukausiennustekin sellaista ilosanomaa, että huhtikuu tulee todennäköisesti olemaan tavanomaista lämpimämpi. Kyllä kiitos, se sopii minulle.

Olin ajatellut, että tämä kevät tulee olemaan erilaisempi kuin pitkään aikaan. Haikea, mutta ajatuksia herättävä. Olin ajatellut, että kevään valo ja voima virkistäisi minua ja valmistaisi meitä suureen muutokseen. Mutta enpä sittenkään tiennyt, en ollenkaan, mitä se toisi tullessaan.

Kliseistä tai ei, mutta joskus elämä todellakin yllättää.

Pitkän tien päässä

Pitkän tien päässä

 vuosien päivien hetkien

jälkeen

Sen mitä mieli jo unohti

voiko sydän vielä muistaa?

Kannattelevatko hyvät päivät

niitä jotka taakse jäivät

hiljaa hävisivät päivien mereen

Kun polku on kuljettu

ja edessä on hiljentymisen hetki

On aika kulkea kohti rauhaa

antaa levolle sen vahva voima

joka peittelee hiljaa 

koko elämän kokoisen tilkkutäkin alle

Pitkän tien päähän

Tämän vuoden helmikuussa 95 vuotta täyttänyt isoäitini siirtyi muutama päivä syntymäpäivänsä jälkeen pilvien tuolle puolen. 

Kerro mulle tarina

Viime vuoden puolella sisällytin kirjoittamisen opintoihini kurssin draamakirjoittamisesta. Draama on ollut aiheena minulle vieras ja vähemmän kiinnostava ja olen huomaamattani väistellyt sitä. Nautin kyllä hyvistä teatteriesityksistä suunnattomasti, mutta niiden takana piileviin rakenneosiin en ole tullut perehtyneeksi. Vaikka olen kirjoittanut monenlaisia tekstejä, en ole koskaan suunnitellut näytelmän kirjoittamista (paitsi tämän kurssin jälkeen!) Hauska yksityiskohta sinänsä on kuitenkin se, että aivan ensimmäisen tunnustuksen kirjoittamisestani sain ollessani 10-vuotias, jolloin minulle suotiin kunniamaininta valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa - kirjoittamastani Kalevala-aiheisesta näytelmästä. Hah.

Lastemme koululla on jokavuotinen näytelmäperinne. Koulussa aletaan harjoitella heti joulun jälkeen näytelmää, joka huipentuu helmikuun lopussa järjestettävään esitysiltaan. Näytelmän aihe etsitään vuosittain vaihtuvan kulttuuriteeman piiristä. Tämän kevätkauden teemana on Amerikan alkuperäisväestöt. Koko projekti on suuri, yhteisvoimin kokoon kasattu spektaakkeli, jossa koulun henkilökunnan ja oppilaiden lisäksi valjastetaan käyttöön vapaaehtoisten (lue: oppilaiden vanhempien) voimat - kukin saa tehtäväkseen sellaista, jonka kokee kuuluvan omien kiinnostuksen kohteiden ja osaamisen piiriin. Varsinaista velvoitetta ei kuitenkaan ole.

Oppilaat tekevät monta viikkoa töitä suurta päivää varten. Elementary schoolin (eli ns. alakoulun) oppilaista jokaisella on näytelmässä oma rooli, lisäksi he osallistuvat lavasteiden ja tarpeiston valmistamiseen. Ompelutaitoiset vanhemmat pyöräyttävät esiin pukuja ja muuta rekvisiittaa. Valaistuksesta ja musiikista huolehtivat musiikinopettajan lisäksi yläkoulun oppilaat.

Koska olin suorittanut tuon kyseisen kurssin, pyysin päästä mukaan näytelmän harjoituksiin. Itse näytelmän kirjoittamiseen ei tänä vuonna voinut osallistua siksi, että näytelmät (joita oli kolme lyhyttä) oli valittu valmiiksi. Ne oli kirjoittanut Abenaki-heimoon kuuluva kirjailija Joseph Bruchac. (Abenaki-heimolla tarkoitetaan alkuperäiskansaa, joka alunperin asutti nykyisen Vermontin, Mainen ja New Hampshiren alueita ja jonka edustajia on edelleen Vermontissa, Mainessa ja Kanadan Quebecissä.) Näytelmien kertomukset heijastivat vanhoja uskomuksia siitä, miten tietyt ilmiöt luonnossa olivat syntyneet. Ne olivat kiehtovia pieniä kertomuksia esimerkiksi siitä, kuinka hyttyset tulivat maailmaan tai kuinka tähdet syttyivät taivaalle.

Näytelmäharjoitukset jatkuivat noin kuuden viikon ajan ja niitä oli vähintään kaksi kertaa viikossa. Sain istua harjoituksissa koeyleisönä kuuntelemassa, miten näyttelijöiden ääni kantaa kauemmaksi tilassa ja muistuttamassa, että näyttelijän pitää asettua näyttämölle siten, että vuorosanat ja ilmeet eivät katoa näyttämön takaseinään vaan ohjautuvat kohti katselijoita. Kun flunssakausi vähensi hetkeksi oppilaiden kokoonpanoa, päädyin avustamaan myös vuorosanoissa.

Oli hienoa nähdä, kuinka työskentelyn tulos näkyi jo muutaman harjoituskerran jälkeen ja kuinka muutamassa viikossa näytelmä kasvoi katkonaisista kohtauksista kohti aivan oikeaa esitystä. Moni oppilaista tuntuu olevan jo pieniä lahjakkuuksia - ja on helppo väittää, että rohkeus esiintymiseen on syntynyt ja voimistunut näillä lapsilla jo vuosia aiemmin, kiitos siitä kuulunee paljolti täkäläiselle kulttuurille.

Helmikuisena iltana koulun jumppasalissa, valojen himmetessä ja lasten itse kirjoittaman alkulaulun kajahtaessa voi pyyhkäistä silmäkulmastaan sen onnen kyyneleen, joka kutittaa valuttaessaan hitusen ripsiväriä mukanaan. Taas kerran olen onnellinen siitä, että olen päässyt tällaiseen mukaan. Omat lapseni muistavat jokaisen näytelmän, jossa he ovat näytelleet - minä muistan jokaisen esityksen, jota olen saanut seurata. Hienoja hetkiä. 

Ja tänä vuonna muistan myös sen, kuinka minusta tuli hetkeksi aikaa korppi. En ehkä raakkunut yhtä vakuuttavasti kuin roolin oikea haltija, mutta onneksi hän hoitikin ensi-illan!

Ja muistakaa varoa

"No, osaan kyllä sanoa, ketkä tänne tänään tulevat, ainakaan ajoissa", naurahtaa esikoiseni opettaja eräänä kylmänä tiistaiaamuna, kun olen saattanut lapseni luokkaan. Vaihdamme muutaman sanan joka aamu, kuten tapana on. 

"Teidän on helppo tulla, sen tiedän", toteaa opettaja, sillä toki hän tietää, että asumme vain muutaman minuutin ajomatkan päässä. "Me pääsemme tänne kyllä millaisella kelillä tahansa", mutta en tällä kertaa aloita uudelleen sitä selvitystä, kuinka säätila ei ole suomalaiselle muutenkaan yleensä ongelma eikä ainakaan kovin hyvä syy myöhästyä, sillä me olemme tottuneet varaamaan matkoihin enemmän aikaa, jos keli on huono. Nytkään ajokeli ei sinänsä ole huono, sillä ainoa ongelma on kylmyys (mittari oli näyttänyt aamulla -24C). Mutta monelle talvisää on ongelma, oli kyse sitten lumesta, jäästä, sohjosta - tai pelkästä kylmyydestä.

"Luultavasti saan tänne ajoissa vain kourallisen oppilaita, jos vanhat merkit pitävät paikkansa", hän vielä jatkaa. "Jotkut oppilaista asuvat vaikean matkan päässä, on mahdollista, etteivät he tule ollenkaan tällaisena päivänä." En vieläkään oikein ymmärrä miksi, mutta uskon häntä. Tällaiset päivät ovat vähän repaleisia, kun lapsia tipahtelee luokkaan pitkin päivää ja osa todellakin jättää kokonaan tulematta. Koululla kyllä seurataan poissaoloja, eikä minulla ole aavistustakaan, monenko poissaolopäivän jälkeen asiaa joutuu jo perustelemaan.

Turvallisuus talvisissa olosuhteissa on se, joka kuitenkin sanelee ja jonka mukaan sopeudutaan. Sopeudutaan siihen, että kaikki eivät ole paikalla siellä missä pitäisi tai milloin pitäisi. Kun keli on luminen, sohjoinen tai jäinen, koulujen lisäksi sulkeutuvat virastot, kirjastot ja monet yritykset. Kun ihmiset eivät ole liikkeellä normaalisti, ei kauppakaan aina kannata. 

Joskus kuitenkin kannattaa, aivan erityisesti. Tämän vuoden ensimmäinen kunnollinen lumimyräkkä osui yhdelle viikonlopulle ja sen massiivinen uutisointi johti siihen, että pikkukaupunkimme keskustan ruokakaupat kokivat valtaisan tungoksen, jossa ihmiset hamstrasivat ruokaa parin päivän varalle. Siinä määrin, että kun myrskyä seuranneena tavallisena arkiaamuna ajoin kauppaan, sain todeta, että ruokaa ei ollut hyllyillä vielä silloinkaan. Myyjät selittivät ihmisten ostaneen ruokaa varastoon ja tavarantoimitusten viivästyneen lumipyryn vuoksi. Lunta tuli tälle seudulle n. 35 cm, joka on melko paljon, mutta oli kyllä saatu hyvin aurattua hyvissä ajoin. Kun seisoin jonossa yhdessä kaupunkimme pääristeyksessä, useampi auto jäi sutimaan ylämäkeen, mikäli joutui pysähtymään. Keli ei ollut minun näkemykseni mukaan edes huono. Teki tietenkin mieli kysäistä, missä talvirenkaat.

Meitä varoitellaan milloin mistäkin. Koko tammikuu sujahti ohi lähes katkemattomassa varoitusten jatkumossa, kun vuorotellen varoiteltiin isommasta tai pienemmästä lumisateesta, kovista tuulenpuuskista ja pöllyävästä lumesta, kovan vesisateen aiheuttamasta sulamisvesien lainehtimisesta teille, jäätävästä tihkusateesta ja milloin mistäkin. Mikään ei enää hätkäytä ja varoitusten perusteella on jo helppo ennustaa, siirtävätkö koulut aloitustaan, aikaistavatko sulkeutumistaan tai pitävätkö ovet säpissä koko päivän ja toivottavat hauskaa lumileikkipäivää.

Joskus vielä muistelen tätä kaikkea, kun pusken uutterasti läpi tuulen, lumisateen ja sohjon - tulevassa paluumuuttajan elämässäni. Oi, Suomi.

Kymmenen vuotta

Esikoisemme täytti äskettäin 10 vuotta. Siitä on nyt melko tarkalleen tuo kymmenen vuotta, kun hän heiveröisenä pienenpienenä keskosena oli juuri saavuttanut yhden kilon painorajan. Me, vielä niin toivottoman kokemattomat vanhemmat, vasta opettelimme pitämään häntä sylissämme. Hän oli niin pieni, että pelkäsimme hänen menevän rikki, kun hänet nostettiin haparoiviin käsiimme. 

Kymmenen vuotta on melko pitkä aika. Hänestä on kasvanut pieni koululainen. Hän on syvästi ajatteleva pieni ihminen, joka rakastaa omaa, tuttua elämäänsä. Hän on tehtävissään vastuuntuntoinen. Hän on luonteeltaan varautunut, mutta sisimmässään sydämellinen. Hän tiedostaa hyvin tarkasti, missä asioissa hän on hyvä ja mitkä taas eivät ole hänen juttujaan.

Kun hän on kasvanut, me olemme kasvaneet siinä mukana. Olemme luulleet tietävämme, mutta huomanneet, etteivät asiat olekaan ollenkaan aina yksinkertaisia ja selvällä kaavalla ratkaistavissa. Olemme huomanneet, että johdonmukaisuudella pääsee pitkälle. Olemme huomanneet, että siitäkin huolimatta asiat ovat välillä kovin mutkikkaita ja aivan arvaamattomia.

Olen vanhentunut kymmenen vuotta. Sen lisäksi, että silmäkulmieni uurteet ovat muuttuneet syvemmiksi ja värjättyjen hiusteni lomasta pilkistävä uusi kasvu harmaansävyiseksi kimallukseksi, olen muuttunut ihmisenä. Erityisesti työelämässä olen voinut usein noudattaa luonteeseeni kiinni kasvanutta ominaisuutta, jonka avulla asiat laitetaan halki, poikki ja pinoon - sitä kenties pohjalaiseksi jääräpäisyydeksikin voisi joskus kutsua. Mutta lastenkasvatus - se ei lainkaan aina ole niin suoraviivaista. Joskus toivoisin, että olisi.

Esikoisemme suuri rakkaus  - meri.

Kymmenvuotias tyttäreni katsoo minuun tiukasti. Kohdatessani hänen päättäväisen ilmeensä näen itseni. Hän on niin oma yksilönsä ja sittenkin niin samaa maata kanssani. Jos olemme eri mieltä jostain, yritän perustella. Perustelen niin paljon kuin pystyn ja jaksan, sillä tiedän, että se useimmiten vie asiassa eteenpäin. Ei ehkä heti, mutta jossain vaiheessa. Yritän olla kärsivällinen, sen minä yleensä osaan. Muistan, että ei lapsi ollenkaan aina tee (tai halua tehdä) kuten sinä sanot. Lapsi tekee kuten sinä teet. Sinä olet hänen mallinsa tähän elämään, halusit sitä tai et.

Hän on vielä keskenkasvuinen, mutta kuitenkin jo hyvää vauhtia matkalla kohti murrosikää. En voi tietää, mitä on tulossa. Sen kuitenkin tiedän, että tulen oppimaan vielä paljon lisää.

Jos vaikka joku kuitenkin sanoisi, että seuraavat kymmenen vuotta eivät menisi aivan näin nopeasti?