Siitä on melko tarkalleen 21 vuotta, kun melkein ylioppilas sai äidinkielenopettajaltaan tehtävän. Kirjoita koulun ylioppilasjuhlaan runo. Voi apua, ajatteli ensin. Siitä piti tulla ylioppilaan puheenvuoro juhlassa. Mutta melkein ylioppilas ei osannut kieltäytyäkään, oli siihen kaiketi liian ujo.
Siitä tuli kauhean pitkä, enemmän kuin kuusi sivua. Kauanko sen kirjoittamiseen meni, minulla ei ole mitään käsitystä. Tuskin kuitenkaan kovin kauaa, sillä se melkein ylioppilas oli aina kirjoittanut sen mitä ajatus mieleen toi, ja jättänyt viilaamiset vähemmälle, sillä uskoi siihen, että ne aidoimmat ajatukset tulevat tajunnanvirtana, kun antaa niiden tulla.
Olen muistanut aina, että tällainen tuotos on olemassa, mutta en pystynyt mitenkään hahmottamaan, onko se kulkenut mukanani kaikki viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuneet muutot. Vanhempani ovat kuitenkin pitäneet majaa samassa paikassa koko ajan, joten sieltähän tämä arkistojen 'aarre' kyllä löytyi. Huhhuh. Aika tavalla pelotti kyllä lukea se läpi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta nyt viimein tuntui, että olen tarpeeksi rohkea siihen! Vähän kyllä poskia punottaa vieläkin - niinkin rohkea olen jo, että senkin uskallan myöntää.
On mielenkiintoista palata omiin ajatuksiinsa näin vuosien jälkeen ja yrittää uudelleen samaistua siihen, millainen tuo 19-vuotias, epävarma lukiolainen oli. Mutta kirjoittaminen oli jo silloin se turvasatama, jossa saattoi lipua hiljalleen ja tuntea olonsa turvalliseksi.
Perspektiiviä on tullut, onneksi. Elämä on tainnut kasvattaa aika tavalla. Niin kai on tarkoituskin. Perspektiiviä näkyy tulevan kyllä koko ajan lisää, ainakin jos siihen on uskominen, että sanomalehteä on todellakin parempi lukea vähän etäämmältä. Tai että on mukavampi laittaa suosiolla valot päälle, eikä yrittääkään hämärässä lukea vitamiinipurkin kyljestä tekstejä. Tai kun ihmettelee, miten vaatteiden pesulappujen merkinnät sen kuin pienenevät vuosi vuodelta. Mutta pääasia, että näkee. Vaikka sitten vähän etäämmältä.
Mutta - tämä juttu alkoi siitä, mistä taisi silloin joskus alkaa jotain. Se oli kirjallisen tuotantoni ensijulkitulemia, ja olipa se vielä julkiesiintyminenkin koko juhlaväen edessä. Oli sentään onneksi kaveri mukana, niin ei pelottanut ihan niin hirveästi. Siitäkin selvittiin. Tuleeko siitä kuvaa? Ei tule. Siihen tarvitaan vielä ainakin 20 vuotta lisää.
Mutta perspektiiviä harjoitan edelleen. Vaikkapa näissä, aina yhtä ihastuttavissa järvimaisemissamme.
Ja - minulla on hyvä turvasatama.
keskiviikko 28. toukokuuta 2014
maanantai 26. toukokuuta 2014
Leppäkerttulounas ja pingviinikävelyä
On aika tunnustaa, että olen vähän tylsähkö aikuinen. Olen ainakin ollut, mutta ehkä muutosta on vähän tapahtunut sen jälkeen, kun tulin äidiksi ja pääsin kurkistamaan lasten maailmaan. Ja niin vain siihen seikkailuun solahtaa mukaan, niin ettei tahdo enää muistaa, millaista sitä ennen oli. Luulin kai, ettei näin käy, mutta kerrankos sitä ihminen väärin luulee.
Lasten kanssa olisi aina paljon tekemistä, sen olen ainakin oppinut. Ja jos rutiinien hoitaminen jätetään nyt tästä aiheesta sivuun, niin aika paljon kaikkea mukavaakin mahtuu lasten kanssa vietettäviin päiviin. Suuren suuri ilonaihe meille on aika lähellä: se on pikkukaupunkimme kirjasto.
Olen ollut sekä valtavan ilahtunut että suunnattoman hämmästynyt siitä, miten monipuolista toimintaa kirjasto järjestää kaikenikäisille. Koska perheestämme kolme viidesosaa kuuluu alle metrinmittaisiin, olemme tutustuneet nimenomaan lapsille järjestettyyn toimintaan. Jokaviikkoisiin tapahtumiin kuuluvat esim. tiistaiaamupäivien Taaperotunnit sekä perjantaiaamujen Satuseikkailut. Kun olimme ensi kertaa menossa käymään näillä tunneilla, mielessäni taisi leijua näkymä lapsuuden satutunneista, joissa istuttiin hiljaa ringissä kuuntelemassa, kun kirjastontäti luki satua.
Kuinka erehdyinkään! Kyllä niitä satuja tietenkin luetaan, ja kuunnellaan, mutta ne ovat vain osa lastentuntien ohjelmaa. Jaksan aina uudelleen ihailla meidän kirjastomme lastenvastaavaa, joka on jokaisella kerralla suunnitellut ohjelman tietyn teeman ympärille. Jos teemana on pingviinit, luetaan toki muutama pingviineistä kertova kirja, mutta vasta kun on laulettu alkulaulut (soiko päässäni jo 'if you're ready to read a book, clap your hands'), hypitty ja venytelty ja herätelty Mr. Monkey päiväuniltaan (ai kuka? Siis sellainen pehmoapina, joka valitsee luettavat kirjat, valmistelee ja neuvoo aiheeseen liittyvässä askartelussa. Tietenkin.) Ja jos aiheena siis ovat ne pingviinit, niin tietenkin opettelemme myös kävelemään kuten pingviinit. Ja niin, ennen varsinaisen ohjelman alkua voi myös käydä värittelemässä pingviinien kuvia piirtämiseen varatussa nurkkauksessa. Ja niin edelleen. Tiedoksenne, olemme olleet muuten myös elefantteja, lumiukkoja, hirviä ja kasveja. Ainakin.
Mutta jokaviikkoiset lastentunnit ovat vain pieni osa toimintaa, sillä niiden lisäksi kirjasto järjestää esimerkiksi lasten musiikkitapahtumia, yhteisiä lastenelokuvasessioita sekä kaiken maailman puuhapäiviä. Musiikkitapahtumiin olemme osallistuneet useasti, ja niistä tuleekin mieleen suomalainen musiikkileikkikoulutoiminta. Meidän kirjastossamme näitä tunteja käy pitämässä ihastuttava harmaahapsinen rouva, joka saa lapset ihailtavasti innostumaan laulusta ja leikistä, jopa viimein meidän herkästi ujostelevan esikoistyttäremme!
Ei tarvitse varmaankaan erikseen mainita, miten ihastunut olen kirjastoon. Ja miten hienoa on, että tämä kaikki on tarjolla ilmaiseksi. Kirjaston toimintaa rahoitetaan normaaliin tapaan verovaroin, mutta olennaisena rahanlähteenä ovat myös lahjoittajat, joiden avustuksella kirjastolle on esim. hankittu yhtä sun toista puuhailtavaa lapsille. Sillä vaikka tuo kirjaston lastenosasto on lastenkirjojen ystävälle oikea aarreaitta (voisin itsekin viettää siellä vaikka päivän), on siellä paljon muutakin puuhaa tarjolla, kuten palapelejä, muistipelejä tai magneettitauluja. Ja jos minä tykkään, niin kyllä moni muukin:
Mutta mikä ihmeen Leppäkerttulounas? En minäkään vielä tiedä. Mutta sen sain juuri tietää, että ei kirjaston lastentoiminta kevääseen lopu, vaan pitää vain tauon ja jatkaa sitten ulkosalla. Meidän lähettyvillämme on kunnallista puutarhatoimintaa, jonka puitteita on tänä keväänä urakalla kunnostettu. Kirjasto tekee yhteistyötä tuon paikan kanssa ja pitääkin kesän lastentunnit ulkona, tuossa ympäristössä. Lapset pääsevät jopa mullan kanssa tekemisiin, istuttamaan ja tutkimaan viljelmien tuloksia. Joten kyllä, minäkin haluan kyllä mukaan ja ehdottomasti ottamaan selvää, mikä on Leppäkerttulounas. Ja Kupla-aamupäivä ja Teekutsut Hatuntekijän kanssa, eivätkö nekin kuulosta ehdottomasti tutustumisen arvoisilta!
Vielä hetkeksi musiikin lumoihin. On liikuttavaa huomata, kuinka esikoisemme nykyään osallistuu musiikkihetkiin. Ja kun ensi kertaa kuulin hänen osallistuvan lauluun rohkeasti englannin kielellä, taisin huomata jotain liikahtavan. Ja mitä suomalainen silloin tekee? Etsii äkkiä jonkin sijaistoiminnon, eli ottaa älypuhelimensa esiin. Ja ihan pikkuisen hetken selaa sitä puhelintaan, ja huomaa vain itse, kuinka ne liikutuksen kyyneleet putoavat sen puhelimen ruudulle. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten tulen ikinä selviämään vetistelemättä lasten kevätjuhlista tai muista vastaavista tapahtumista. Tätä se äitiys, minulle ainakin, näköjään teettää.
Ihanaa kesää!
Lasten kanssa olisi aina paljon tekemistä, sen olen ainakin oppinut. Ja jos rutiinien hoitaminen jätetään nyt tästä aiheesta sivuun, niin aika paljon kaikkea mukavaakin mahtuu lasten kanssa vietettäviin päiviin. Suuren suuri ilonaihe meille on aika lähellä: se on pikkukaupunkimme kirjasto.
Olen ollut sekä valtavan ilahtunut että suunnattoman hämmästynyt siitä, miten monipuolista toimintaa kirjasto järjestää kaikenikäisille. Koska perheestämme kolme viidesosaa kuuluu alle metrinmittaisiin, olemme tutustuneet nimenomaan lapsille järjestettyyn toimintaan. Jokaviikkoisiin tapahtumiin kuuluvat esim. tiistaiaamupäivien Taaperotunnit sekä perjantaiaamujen Satuseikkailut. Kun olimme ensi kertaa menossa käymään näillä tunneilla, mielessäni taisi leijua näkymä lapsuuden satutunneista, joissa istuttiin hiljaa ringissä kuuntelemassa, kun kirjastontäti luki satua.
Kuinka erehdyinkään! Kyllä niitä satuja tietenkin luetaan, ja kuunnellaan, mutta ne ovat vain osa lastentuntien ohjelmaa. Jaksan aina uudelleen ihailla meidän kirjastomme lastenvastaavaa, joka on jokaisella kerralla suunnitellut ohjelman tietyn teeman ympärille. Jos teemana on pingviinit, luetaan toki muutama pingviineistä kertova kirja, mutta vasta kun on laulettu alkulaulut (soiko päässäni jo 'if you're ready to read a book, clap your hands'), hypitty ja venytelty ja herätelty Mr. Monkey päiväuniltaan (ai kuka? Siis sellainen pehmoapina, joka valitsee luettavat kirjat, valmistelee ja neuvoo aiheeseen liittyvässä askartelussa. Tietenkin.) Ja jos aiheena siis ovat ne pingviinit, niin tietenkin opettelemme myös kävelemään kuten pingviinit. Ja niin, ennen varsinaisen ohjelman alkua voi myös käydä värittelemässä pingviinien kuvia piirtämiseen varatussa nurkkauksessa. Ja niin edelleen. Tiedoksenne, olemme olleet muuten myös elefantteja, lumiukkoja, hirviä ja kasveja. Ainakin.
Mutta jokaviikkoiset lastentunnit ovat vain pieni osa toimintaa, sillä niiden lisäksi kirjasto järjestää esimerkiksi lasten musiikkitapahtumia, yhteisiä lastenelokuvasessioita sekä kaiken maailman puuhapäiviä. Musiikkitapahtumiin olemme osallistuneet useasti, ja niistä tuleekin mieleen suomalainen musiikkileikkikoulutoiminta. Meidän kirjastossamme näitä tunteja käy pitämässä ihastuttava harmaahapsinen rouva, joka saa lapset ihailtavasti innostumaan laulusta ja leikistä, jopa viimein meidän herkästi ujostelevan esikoistyttäremme!
Ei tarvitse varmaankaan erikseen mainita, miten ihastunut olen kirjastoon. Ja miten hienoa on, että tämä kaikki on tarjolla ilmaiseksi. Kirjaston toimintaa rahoitetaan normaaliin tapaan verovaroin, mutta olennaisena rahanlähteenä ovat myös lahjoittajat, joiden avustuksella kirjastolle on esim. hankittu yhtä sun toista puuhailtavaa lapsille. Sillä vaikka tuo kirjaston lastenosasto on lastenkirjojen ystävälle oikea aarreaitta (voisin itsekin viettää siellä vaikka päivän), on siellä paljon muutakin puuhaa tarjolla, kuten palapelejä, muistipelejä tai magneettitauluja. Ja jos minä tykkään, niin kyllä moni muukin:
Mutta mikä ihmeen Leppäkerttulounas? En minäkään vielä tiedä. Mutta sen sain juuri tietää, että ei kirjaston lastentoiminta kevääseen lopu, vaan pitää vain tauon ja jatkaa sitten ulkosalla. Meidän lähettyvillämme on kunnallista puutarhatoimintaa, jonka puitteita on tänä keväänä urakalla kunnostettu. Kirjasto tekee yhteistyötä tuon paikan kanssa ja pitääkin kesän lastentunnit ulkona, tuossa ympäristössä. Lapset pääsevät jopa mullan kanssa tekemisiin, istuttamaan ja tutkimaan viljelmien tuloksia. Joten kyllä, minäkin haluan kyllä mukaan ja ehdottomasti ottamaan selvää, mikä on Leppäkerttulounas. Ja Kupla-aamupäivä ja Teekutsut Hatuntekijän kanssa, eivätkö nekin kuulosta ehdottomasti tutustumisen arvoisilta!
Vielä hetkeksi musiikin lumoihin. On liikuttavaa huomata, kuinka esikoisemme nykyään osallistuu musiikkihetkiin. Ja kun ensi kertaa kuulin hänen osallistuvan lauluun rohkeasti englannin kielellä, taisin huomata jotain liikahtavan. Ja mitä suomalainen silloin tekee? Etsii äkkiä jonkin sijaistoiminnon, eli ottaa älypuhelimensa esiin. Ja ihan pikkuisen hetken selaa sitä puhelintaan, ja huomaa vain itse, kuinka ne liikutuksen kyyneleet putoavat sen puhelimen ruudulle. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten tulen ikinä selviämään vetistelemättä lasten kevätjuhlista tai muista vastaavista tapahtumista. Tätä se äitiys, minulle ainakin, näköjään teettää.
Ihanaa kesää!
sunnuntai 25. toukokuuta 2014
Vieressäsi
Jos tahdot
että luotasi siirryn
niin siirryn
ja palaan
kun tahdot taas
Jos ojennan sinullekin
vaikka et tahdokaan
niin ojennan vielä
kun tahdot taas
Jos halaan sinua
vaikka et tahdo
niin minä kyllä odotan
kun tahdot taas
Kun näen sinun surevan
ja työnnät minut pois
niin kuitenkin palaan
kun tahdot taas
Sillä kun näen sinut vieressäni
tunnen sinun liikkeesi
aistin sinun ilosi ja harmisi
kuin alusta saakka
ja vaikka sanotkin ettet halua
minua viereesi
niin minä kyllä haluan
sinun viereesi
sillä tiedän
että niin sinäkin
torstai 22. toukokuuta 2014
Ootsää sokerista?
Kaunis aamu tänään. Lämminkin, heti yhdeksän aikaan 18C. Kunnes sitten hetken päästä taivas tummenee ja tuo ensimmäiset sateet. Piti olla sadekuuropäivä, mutta tulikin sitten kunnon sadepäivä. Mutta löysin minä siitä jotain kaunistakin, kun taivas saa yhtäkkiä tumman sävyn.
Niin, ei keväisessä sadepäivässä mitään sen ihmeellisempää raportoitavaa ole. Mutta - muistatte ehkä kutsumattoman kesävieraamme? Joka siis ilmeisesti edelleen viihtyy ja haisuttelee terassimme alla tai sen uumenissa. Sade - se liittyy nyt mielessäni olennaisesti tähän mystiseen vieraaseen, jonka tekemisiä ja kulkemisia olemme nyt yrittäneet jo parin viikon ajan selvitellä. Tyyppi on siis tyypillisesti levittänyt hajuaan nimenomaan iltaisin. Paitsi sadesäällä, silloin rytmi menee sekaisin. Tänään satoi siis melkein koko päivän, ja haistoimme tuota mystistä hajua aurinkohuoneessamme useaan kertaan pitkin päivää. Ja viime lauantaina, kun näin otuksen (siis todennäköisesti tuon kyseisen) livahtavan pihaltamme aamulla, oli koko yön satanut. Ja kun puolisen tuntia tuon näköhavainnon jälkeen tulimme aurinkohuoneeseemme, siellä oli hajua, vaikkei sitä yleensä aamulla ole. Tyyppi ei taida pitää sateesta! Pakko kai tästä on vetää johtopäätös, että silloin se vain löhöilee ja kaasuttelee (öö, sohvalla?).
Joo, chiliä on käytetty. Ei siitä paljon tainnut apua olla. Yritämme lisätä annostusta, ja maustekaapin sisältöä on tutkittu lisää. Ehkä voisi kokeilla punapippureita? Olisivatko tarpeeksi ärjyjä? Kyllä kuulkaa on mennyt jännittäväksi tämä elämä. Kun toinen meistä on hetken aikaa poissa, niin seuraava kohtaamisemme alkaa sanalla 'haiseeko'. Niin, ollaanhan me oltukin jo naimisissa aika monta vuotta...
Mutta. On meillä jotain! Vai mitäs sanotte?
Nämä löytyivät terassin vierestä, sellaisesta paikasta, josta hyvin pääsee sen alle. Hmm. Voivat tosin olla minkä tahansa eläimen, joita täällä päin liikkuu. Mutta kyllä houkutus on nyt hyvin suuri - uskoa siis siihen, että vieraamme on jättänyt meille jälkiä. Kukahan tämän kisan vielä voittaa?
Jätän jälleen asian hautumaan. Tänä iltana ehti aurinko kuitenkin tulla vielä hetkeksi esiin ennen laskeutumistaan. Ja antoi taas nauttia silmiä hivelevästä maisemasta.
Ai että. Nyt on aika lähteä nukkumaan. Tiedättekö, mistä ehkä näen unta? Saattaapa olla, että mustavalkoisista eläimistä.
Niin, ei keväisessä sadepäivässä mitään sen ihmeellisempää raportoitavaa ole. Mutta - muistatte ehkä kutsumattoman kesävieraamme? Joka siis ilmeisesti edelleen viihtyy ja haisuttelee terassimme alla tai sen uumenissa. Sade - se liittyy nyt mielessäni olennaisesti tähän mystiseen vieraaseen, jonka tekemisiä ja kulkemisia olemme nyt yrittäneet jo parin viikon ajan selvitellä. Tyyppi on siis tyypillisesti levittänyt hajuaan nimenomaan iltaisin. Paitsi sadesäällä, silloin rytmi menee sekaisin. Tänään satoi siis melkein koko päivän, ja haistoimme tuota mystistä hajua aurinkohuoneessamme useaan kertaan pitkin päivää. Ja viime lauantaina, kun näin otuksen (siis todennäköisesti tuon kyseisen) livahtavan pihaltamme aamulla, oli koko yön satanut. Ja kun puolisen tuntia tuon näköhavainnon jälkeen tulimme aurinkohuoneeseemme, siellä oli hajua, vaikkei sitä yleensä aamulla ole. Tyyppi ei taida pitää sateesta! Pakko kai tästä on vetää johtopäätös, että silloin se vain löhöilee ja kaasuttelee (öö, sohvalla?).
Joo, chiliä on käytetty. Ei siitä paljon tainnut apua olla. Yritämme lisätä annostusta, ja maustekaapin sisältöä on tutkittu lisää. Ehkä voisi kokeilla punapippureita? Olisivatko tarpeeksi ärjyjä? Kyllä kuulkaa on mennyt jännittäväksi tämä elämä. Kun toinen meistä on hetken aikaa poissa, niin seuraava kohtaamisemme alkaa sanalla 'haiseeko'. Niin, ollaanhan me oltukin jo naimisissa aika monta vuotta...
Mutta. On meillä jotain! Vai mitäs sanotte?
Nämä löytyivät terassin vierestä, sellaisesta paikasta, josta hyvin pääsee sen alle. Hmm. Voivat tosin olla minkä tahansa eläimen, joita täällä päin liikkuu. Mutta kyllä houkutus on nyt hyvin suuri - uskoa siis siihen, että vieraamme on jättänyt meille jälkiä. Kukahan tämän kisan vielä voittaa?
Jätän jälleen asian hautumaan. Tänä iltana ehti aurinko kuitenkin tulla vielä hetkeksi esiin ennen laskeutumistaan. Ja antoi taas nauttia silmiä hivelevästä maisemasta.
Ai että. Nyt on aika lähteä nukkumaan. Tiedättekö, mistä ehkä näen unta? Saattaapa olla, että mustavalkoisista eläimistä.
tiistai 20. toukokuuta 2014
Uusin silmin
Äiti, mihin pilvet on menneet? Onko ne menneet nukkumaan? Taivas on sininen, sää on mitä kaunein ja aurinkoisin. Pilviä ei todellakaan näy. Mutta ei, en ole useinkaan pysähtynyt miettimään, minne ne ovat menneet.
Sen verran suomalainen täytyy olla, että säästähän pitää aina puhua. Jos se on huono, siitä pitää valittaa. Silloin kun se kerrankin on hyvä, pitää sillä vähän elvistelläkin. Kyllä, on meille kevät tullut, ja oikein kunnollakin, ja - oikeastaan, suomalainen sanoisi, että kesä. Sillä jos lämpöä on celsiuksissa parikymmentä tai yli, niin onhan se kesä. Kuitenkin, paikalliset puhuvat edelleen, että oi, on ihanaa, kun vihdoinkin on kevätsäät. Taitavat tuijottaa enemmän kalenteria kuin me Pohjolasta tulleet, jotka hullaannumme heti Kesäsäästä!
Äiti, tuossa puussa ei ole enää keltaisia kukkia. Minne ne on menneet? Äiti, ne on menneet varmaan toiseen puuhun. Pihassamme kasvaa pensas, joka täyttyy keväällä kirkkaankeltaisista kukista. Kunnes ne yhtäkkiä putoavat, ja sen jälkeen pensaasta tulee vihreä. Minä en tiedä, mikä pensas se on, mutta onneksi tyttäreni ei sitä kysynytkään.
Äiti, tuolla ikkunassa on ötököitä! Äiti, missä niiden koti on? Äiti, missä niiden auto on? Ulkopuolella olivat, onneksi. Ja tyttäreni, ötökät asuvat siellä ulkona. Ja niillä ei varmaankaan ole autoa.
Äiti, me ajetaan metsässä! Äiti, tämä on satumetsä! Nämä Vihreiden Vuorten maisemat ovat kyllä jotenkin taianomaisia, emmekä lakkaa niitä ihastelemasta. Ja eikö tämä melkein satumetsältä näytä - kun vain osaa katsoa uusin silmin.
Minä elän keväästä. Se, että kaikki puhkeaa kukkaan ja antaa toivon uudesta, vaikkei vanhassa mitään valittamista olekaan. Olen minä vuosien mittaan jotain oppinut - kun näkee kaunista, kannattaa siitä nauttia. Vaikka varastaa sen pienen hetken, vaikkei siihen oikein olisikaan aikaa. Sillä onhan siihen, aina vähän.
Puepa päällesi, niin mennään vähän ulos. Äiti, 40v. Eikä mennä vähän, mennään paljon! Tytär, melkein 3v. Sillä tiedättehän, lähes kolmivuotiaat haluavat kyllä sanoa viimeisen sanan. Eikä edes lähes aina, vaan aina.
Mennään siis satumetsään. Menkää tekin.
Sen verran suomalainen täytyy olla, että säästähän pitää aina puhua. Jos se on huono, siitä pitää valittaa. Silloin kun se kerrankin on hyvä, pitää sillä vähän elvistelläkin. Kyllä, on meille kevät tullut, ja oikein kunnollakin, ja - oikeastaan, suomalainen sanoisi, että kesä. Sillä jos lämpöä on celsiuksissa parikymmentä tai yli, niin onhan se kesä. Kuitenkin, paikalliset puhuvat edelleen, että oi, on ihanaa, kun vihdoinkin on kevätsäät. Taitavat tuijottaa enemmän kalenteria kuin me Pohjolasta tulleet, jotka hullaannumme heti Kesäsäästä!
Äiti, tuossa puussa ei ole enää keltaisia kukkia. Minne ne on menneet? Äiti, ne on menneet varmaan toiseen puuhun. Pihassamme kasvaa pensas, joka täyttyy keväällä kirkkaankeltaisista kukista. Kunnes ne yhtäkkiä putoavat, ja sen jälkeen pensaasta tulee vihreä. Minä en tiedä, mikä pensas se on, mutta onneksi tyttäreni ei sitä kysynytkään.
Äiti, tuolla ikkunassa on ötököitä! Äiti, missä niiden koti on? Äiti, missä niiden auto on? Ulkopuolella olivat, onneksi. Ja tyttäreni, ötökät asuvat siellä ulkona. Ja niillä ei varmaankaan ole autoa.
Äiti, me ajetaan metsässä! Äiti, tämä on satumetsä! Nämä Vihreiden Vuorten maisemat ovat kyllä jotenkin taianomaisia, emmekä lakkaa niitä ihastelemasta. Ja eikö tämä melkein satumetsältä näytä - kun vain osaa katsoa uusin silmin.
Minä elän keväästä. Se, että kaikki puhkeaa kukkaan ja antaa toivon uudesta, vaikkei vanhassa mitään valittamista olekaan. Olen minä vuosien mittaan jotain oppinut - kun näkee kaunista, kannattaa siitä nauttia. Vaikka varastaa sen pienen hetken, vaikkei siihen oikein olisikaan aikaa. Sillä onhan siihen, aina vähän.
Puepa päällesi, niin mennään vähän ulos. Äiti, 40v. Eikä mennä vähän, mennään paljon! Tytär, melkein 3v. Sillä tiedättehän, lähes kolmivuotiaat haluavat kyllä sanoa viimeisen sanan. Eikä edes lähes aina, vaan aina.
Mennään siis satumetsään. Menkää tekin.
lauantai 17. toukokuuta 2014
I've seen you...
Ähäkutti. Olen nähnyt sinut.
Olen nähnyt sinut tänä lauantaiaamuna, kun avasin lastenhuoneen verhoja. Olen nähnyt, kun luikahdit vikkelästi puutarhaamme reunustavan aidan alitse etupihan puolelle. Ja nyt sinun häntäsi kuva on painunut kiinni verkkokalvoilleni.
Eli, palatakseni muutaman päivän takaiseen postaukseeni, meillä haisee aurinkohuoneessa edelleen. Haju on yhtä mystistä aina vain, eli se tulee ja menee. Yleensä se tulee iltaisin suunnilleen yhtä aikaa hämärän laskeutumisen kanssa. Tähän päivään mennessä emme olleet saaneet yhtään minkäänlaista näköhavaintoa - kunnes sitten tänään, kuten kerroin, minä näin jotain.
Voihan se olla, että olen pohtinut tätä kummallista asiaa viime päivinä niin paljon, että kuvittelen jo näkeväni haisunäätiä tai rottaeläimiä, vaikka olisinkin nähnyt jotain muuta. Olen yrittänyt kertoa itselleni, että olenhan voinut nähdä vaikkapa kissan. Joka tapauksessa, näin eläimen. Ja siinä oli mustaa ja valkoista, ja sillä oli huomattavan pörheä häntä, joka oli enimmäkseen musta, mutta sen päässä oli valkoista. Kissoja löytyy kyllä amerikkalaiskodeista, mutta hyvin vähän niitä näkyy ulkosalla. Yhden kerran olen kyllä nähnyt pihassamme kissan (se ei ollut mustavalkoinen), mutta vain sen yhden ainoan kerran kahden vuoden aikana.
Haisevista eläimistä tulee aina ensin mieleen se haisunäätä. Ja minkäs värisiä ne haisunäädät olivatkaan? Joo, mustavalkoisia. Mutta siitäkin huolimatta emme tahdo uskoa, että meillä asustaisi skunkki, sillä ne ovat kuulemma kovia tonkimaan, kun etsivät ruokaa. Ja meidän kukkapenkkimme ovat edelleenkin aivan siistit. On tämä outo juttu. On tutustuttu viime päivinä muihinkin haiseviin eläimiin, opittu että opossumeja on 90 eri lajia, ja että niistä suurin voi olla jopa metrin mittainen. Pienin taas kymmensenttinen. Ja ne haisevat, ja niitä on paljon. En olisi uskonutkaan, että tulisi kartutettua näinkin mielenkiintoista tietoa tällä komennuksella. Mitähän kaikkea tässä ehtii vielä oppia?
Tykätään me yleensä aika mausteisesta ruoasta, kyllä. Mutta nämä purnukat olivat kuitenkin varattu kesävieraallemme. Ja kun mieheni kävi tänään kaatelemassa runsaalla kädellä chilijauhetta terassimme ympäristöön, kysyin sisään tullessaan, laittoiko koko purkin. Pudisti päätään. Laittoi nimittäin melkein kaksi. Ja nyt sitten toivotaan suuresti, että meidän kesävieraamme ei pidä chilistä.
Netti pursuaa kyllä toinen toistaan mielenkiintoisempia häätämisvinkkejä. Joku kertoi saaneensa vihjeen ketunpissan häätävästä voimasta, kun yritti päästä eroon haisunäädästä. Oli saanut hankittua ketunpissaa, jota oli levitellyt puutarhaansa. Ja mitäs sitten olikaan tapahtunut? Haisunäätä oli tullut, ja aloittanut kilpahajustelun. Voi apua. No, ei tulisi kyllä mieleenkään hankkia ketunpissaa!
Mutta jos tämä haisu ei ala häipymään, seuraava askel lienee asentaa jonkinlainen riistakamera. Saapa nähdä, millainen romaani tästä koko tapahtumaketjusta vielä saadaan. Ja tunnustan, olen pitkään haaveillut kirjan kirjoittamisesta, mutta ei, en ole haaveillut siitä, että kirjoittaisin sen haisevasta kuokkavieraasta.
Mutta ennen kuin alan kuvitella, että pihassamme toisinaan kuuluva erikoinen sirkutus ei olekaan linnun vaan haisunäätävauvan ääni (sillä olen oppinut, että haisunäädän poikaset vikisevät lähes sirkuttavalla äänellä), on kaiketi syytä huilata hetki ajatustensa kanssa. Jos vaikka ajattelisin vaihteeksi vähän vaaleanpunaisemmin ja pääsisin tuosta mustavalkoisesta päähänpinttymästäni hetkeksi eroon. Vaikka tämän avulla :)
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kun / jos tämä mysteeri joskus selviää, kuulette siitä kyllä. Halusittepa tai ette.
Olen nähnyt sinut tänä lauantaiaamuna, kun avasin lastenhuoneen verhoja. Olen nähnyt, kun luikahdit vikkelästi puutarhaamme reunustavan aidan alitse etupihan puolelle. Ja nyt sinun häntäsi kuva on painunut kiinni verkkokalvoilleni.
Eli, palatakseni muutaman päivän takaiseen postaukseeni, meillä haisee aurinkohuoneessa edelleen. Haju on yhtä mystistä aina vain, eli se tulee ja menee. Yleensä se tulee iltaisin suunnilleen yhtä aikaa hämärän laskeutumisen kanssa. Tähän päivään mennessä emme olleet saaneet yhtään minkäänlaista näköhavaintoa - kunnes sitten tänään, kuten kerroin, minä näin jotain.
Voihan se olla, että olen pohtinut tätä kummallista asiaa viime päivinä niin paljon, että kuvittelen jo näkeväni haisunäätiä tai rottaeläimiä, vaikka olisinkin nähnyt jotain muuta. Olen yrittänyt kertoa itselleni, että olenhan voinut nähdä vaikkapa kissan. Joka tapauksessa, näin eläimen. Ja siinä oli mustaa ja valkoista, ja sillä oli huomattavan pörheä häntä, joka oli enimmäkseen musta, mutta sen päässä oli valkoista. Kissoja löytyy kyllä amerikkalaiskodeista, mutta hyvin vähän niitä näkyy ulkosalla. Yhden kerran olen kyllä nähnyt pihassamme kissan (se ei ollut mustavalkoinen), mutta vain sen yhden ainoan kerran kahden vuoden aikana.
Haisevista eläimistä tulee aina ensin mieleen se haisunäätä. Ja minkäs värisiä ne haisunäädät olivatkaan? Joo, mustavalkoisia. Mutta siitäkin huolimatta emme tahdo uskoa, että meillä asustaisi skunkki, sillä ne ovat kuulemma kovia tonkimaan, kun etsivät ruokaa. Ja meidän kukkapenkkimme ovat edelleenkin aivan siistit. On tämä outo juttu. On tutustuttu viime päivinä muihinkin haiseviin eläimiin, opittu että opossumeja on 90 eri lajia, ja että niistä suurin voi olla jopa metrin mittainen. Pienin taas kymmensenttinen. Ja ne haisevat, ja niitä on paljon. En olisi uskonutkaan, että tulisi kartutettua näinkin mielenkiintoista tietoa tällä komennuksella. Mitähän kaikkea tässä ehtii vielä oppia?
Tykätään me yleensä aika mausteisesta ruoasta, kyllä. Mutta nämä purnukat olivat kuitenkin varattu kesävieraallemme. Ja kun mieheni kävi tänään kaatelemassa runsaalla kädellä chilijauhetta terassimme ympäristöön, kysyin sisään tullessaan, laittoiko koko purkin. Pudisti päätään. Laittoi nimittäin melkein kaksi. Ja nyt sitten toivotaan suuresti, että meidän kesävieraamme ei pidä chilistä.
Netti pursuaa kyllä toinen toistaan mielenkiintoisempia häätämisvinkkejä. Joku kertoi saaneensa vihjeen ketunpissan häätävästä voimasta, kun yritti päästä eroon haisunäädästä. Oli saanut hankittua ketunpissaa, jota oli levitellyt puutarhaansa. Ja mitäs sitten olikaan tapahtunut? Haisunäätä oli tullut, ja aloittanut kilpahajustelun. Voi apua. No, ei tulisi kyllä mieleenkään hankkia ketunpissaa!
Mutta jos tämä haisu ei ala häipymään, seuraava askel lienee asentaa jonkinlainen riistakamera. Saapa nähdä, millainen romaani tästä koko tapahtumaketjusta vielä saadaan. Ja tunnustan, olen pitkään haaveillut kirjan kirjoittamisesta, mutta ei, en ole haaveillut siitä, että kirjoittaisin sen haisevasta kuokkavieraasta.
Mutta ennen kuin alan kuvitella, että pihassamme toisinaan kuuluva erikoinen sirkutus ei olekaan linnun vaan haisunäätävauvan ääni (sillä olen oppinut, että haisunäädän poikaset vikisevät lähes sirkuttavalla äänellä), on kaiketi syytä huilata hetki ajatustensa kanssa. Jos vaikka ajattelisin vaihteeksi vähän vaaleanpunaisemmin ja pääsisin tuosta mustavalkoisesta päähänpinttymästäni hetkeksi eroon. Vaikka tämän avulla :)
Olisikohan se sittenkin vaikka tällainen? :) |
torstai 15. toukokuuta 2014
Kun tamperelainen Manchesteriin lähti
Ok, ex-tamperelainen. Mutta kun kuitenkin on asunut elämästään 19 vuotta Tampereella tai sen liepeillä, on jo ehtinyt saada vaikutteita. Ja mikseipä tamperelaista tietenkin kiinnostaisi paikka, jonka nimi on Manchester.
Ei, ei oltu kovin kaukana kotoa. Täällä voi 'haistaa' englantilaisuutta (ja irlantilaisuutta) milloin missäkin, erittäin usein myös paikannimissä. Joten meiltä täältä pohjoisempaa kun ajelee pari tuntia etelämmäksi, saapuu paikkaan nimeltä Manchester. Se on pikkuinen kaupunki vuorten laaksomaisemissa, toisella puolen kohoavat nuo Vermontin tutut Vihreät Vuoret (Green Mountains), toisella taas nousee vuoristo nimeltä Taconic Range. No, näitä samoja Appalakkeja kaikki.
Se pikkuinen kaupunki (asukkaita vain hieman yli 4000) on vieläpä sieväkin. Tuona lauantaina, jota oli ennustettu helteiseksi, maisemaa hämärsi tumma pilviverho, joka ei kuitenkaan antanut vettä, vaan saimme ihastella kaupunkia lämpimän kesäpäivän tunnelmissa.
Mutta, jännä yksityiskohta onkin siinä, että tuo pieni ja sievä kaupunki on noussut turistikohteeksi myös tarjoamiensa ostosmahdollisuuksien kautta. Sinne on löytänyt tiensä moni merkkiliikkeen outlet-myymälä, ja ilmeisesti vetänyt toisia mukaansa.
Koko outlet-keskittymä käsittää n. 20-30 liikettä, Armanista ja Tumista Ralph Laureniin ja Brooks Brothersiin. Löytyypä sieltä Marimekkokin. Viehättävää tässä kompleksissa (tuntee nimen Manchester Designer Outlets) on se, että kyseessä ei ole mikään katettu ostoskeskustyyppinen ratkaisu, vaan liikkeet ovat erillisiä rakennuksia, kaikki viehättävään pikkukaupunkimaisemaan sovitettuja. Eivätkä ne liikkeet olleet mitään ylitäysiä vaatetankolabyrintteja, vaan siistejä, putiikkimaisia liikkeitä. Ilmankos nuorempi tyttäreni juuri muisteli, että äidin uusi takki ostettiin 'valkoisesta kaupasta'.
Niin, äiti on kyllä vähän huono shoppaamaan. Jos äiti lähtee ostoksille (vaikka harvoin edes lähtee), äiti tulee takaisin lastenvaatteiden tai lastentarvikkeiden tai muun sellaisen kanssa. Tai tyhjin käsin. Siksi, jos äiti joskus sattuu löytämään jotain, mistä äiti oikeasti pitää, niin silloin harvoin, silloin voi ostaakin sen miellyttävän jutun (no, laukun - no, takin - no, kännykänkuoren...) täysin ilman huonoa omaatuntoa. Niin taisi käydä tällä kertaa. Saattaa jopa olla, että tuonne parin tunnin ajomatkan päähän tulee ehkä ajettua toisenkin kerran. Koska saattaa olla, että Coachin hyllyillä voi olla äidille vielä jotain muutakin kutsuvaa odottamassa. Kun siellä putiikinomaisessa outlet-myymälässä ne olivat vielä laputtaneetkin melkein kaiken -50%. Hassua, mutta sellaista se täällä usein on.
Mutta jälkikasvu huolehtii, ettemme viivy missään liian kauaa. Vähän hikisenä, mutta kuitenkin aika tyytyväisinä käänsimme keulan takaisin kohti pohjoista. Kotona rutiinit iltapaloineen ja kylpyineen tyynnyttivät kolme pienintä helposti unten maille, ja äiti ihasteli vielä hetken omalta terassilta avautuvaa maisemaa. Kotona - on siellä, eli täällä, vaan kiva olla.
P.S. Taidettiin juhlistaa kotiseutua sinä iltana vielä paikallisella jäätelöherkullakin. On kai pakko taas todeta, että ei siihen kyllä pääse kyllästymään. Hassu juttu sekin, ehkä.
Ei, ei oltu kovin kaukana kotoa. Täällä voi 'haistaa' englantilaisuutta (ja irlantilaisuutta) milloin missäkin, erittäin usein myös paikannimissä. Joten meiltä täältä pohjoisempaa kun ajelee pari tuntia etelämmäksi, saapuu paikkaan nimeltä Manchester. Se on pikkuinen kaupunki vuorten laaksomaisemissa, toisella puolen kohoavat nuo Vermontin tutut Vihreät Vuoret (Green Mountains), toisella taas nousee vuoristo nimeltä Taconic Range. No, näitä samoja Appalakkeja kaikki.
Se pikkuinen kaupunki (asukkaita vain hieman yli 4000) on vieläpä sieväkin. Tuona lauantaina, jota oli ennustettu helteiseksi, maisemaa hämärsi tumma pilviverho, joka ei kuitenkaan antanut vettä, vaan saimme ihastella kaupunkia lämpimän kesäpäivän tunnelmissa.
Mutta, jännä yksityiskohta onkin siinä, että tuo pieni ja sievä kaupunki on noussut turistikohteeksi myös tarjoamiensa ostosmahdollisuuksien kautta. Sinne on löytänyt tiensä moni merkkiliikkeen outlet-myymälä, ja ilmeisesti vetänyt toisia mukaansa.
Koko outlet-keskittymä käsittää n. 20-30 liikettä, Armanista ja Tumista Ralph Laureniin ja Brooks Brothersiin. Löytyypä sieltä Marimekkokin. Viehättävää tässä kompleksissa (tuntee nimen Manchester Designer Outlets) on se, että kyseessä ei ole mikään katettu ostoskeskustyyppinen ratkaisu, vaan liikkeet ovat erillisiä rakennuksia, kaikki viehättävään pikkukaupunkimaisemaan sovitettuja. Eivätkä ne liikkeet olleet mitään ylitäysiä vaatetankolabyrintteja, vaan siistejä, putiikkimaisia liikkeitä. Ilmankos nuorempi tyttäreni juuri muisteli, että äidin uusi takki ostettiin 'valkoisesta kaupasta'.
Niin, äiti on kyllä vähän huono shoppaamaan. Jos äiti lähtee ostoksille (vaikka harvoin edes lähtee), äiti tulee takaisin lastenvaatteiden tai lastentarvikkeiden tai muun sellaisen kanssa. Tai tyhjin käsin. Siksi, jos äiti joskus sattuu löytämään jotain, mistä äiti oikeasti pitää, niin silloin harvoin, silloin voi ostaakin sen miellyttävän jutun (no, laukun - no, takin - no, kännykänkuoren...) täysin ilman huonoa omaatuntoa. Niin taisi käydä tällä kertaa. Saattaa jopa olla, että tuonne parin tunnin ajomatkan päähän tulee ehkä ajettua toisenkin kerran. Koska saattaa olla, että Coachin hyllyillä voi olla äidille vielä jotain muutakin kutsuvaa odottamassa. Kun siellä putiikinomaisessa outlet-myymälässä ne olivat vielä laputtaneetkin melkein kaiken -50%. Hassua, mutta sellaista se täällä usein on.
Mutta jälkikasvu huolehtii, ettemme viivy missään liian kauaa. Vähän hikisenä, mutta kuitenkin aika tyytyväisinä käänsimme keulan takaisin kohti pohjoista. Kotona rutiinit iltapaloineen ja kylpyineen tyynnyttivät kolme pienintä helposti unten maille, ja äiti ihasteli vielä hetken omalta terassilta avautuvaa maisemaa. Kotona - on siellä, eli täällä, vaan kiva olla.
P.S. Taidettiin juhlistaa kotiseutua sinä iltana vielä paikallisella jäätelöherkullakin. On kai pakko taas todeta, että ei siihen kyllä pääse kyllästymään. Hassu juttu sekin, ehkä.
maanantai 12. toukokuuta 2014
Sorry, you are not invited!
Teistä jotkut, jotka olette lukeneet blogiani säännöllisesti, saatatte muistaa, kun viime kesän lopulla kirjoitin aiheesta 'Ne kutsumattomat vieraat'. Oli puhetta muun muassa sisään hiipivistä ötököistä, ja niistäkin, jotka (onneksi) pysyvät ulkopuolella. Taisipa olla puhetta siitäkin, kuinka kannattaa ehdottomasti pyrkiä väistelemään haisunäädän raatoja liikenteessä. Se pätee edelleen, mutta sen lisäksi kannattaa toivoa, etteivät ne keksi pesiä omalle tontillesi. Ai, mitä häh?
Viime viikolla ihmettelin eräänä iltana, miksi meidän aurinkohuoneessamme (vastaa siis sellaista nk. viherhuonetta eli on lasitettu lähes kauttaaltaan) haisee. Pahalle. Kummasteltiin, ja pengottiin tavaroita. Huoneessa on paljon lasten leluja, ja piti kääntää lelukorejakin nurin, jotta selvisi, onko joku keksinyt piilottaa niihin jotain pilaantuvaa. Mitään epäilyttävää ei löytynyt, ja hajukin kaikkosi seuraavaksi päiväksi. Mutta, hajupa tulikin takaisin. Sen jälkeen haju on tullut takaisin joka ilta. Aamuisin se on hävinnyt, ja iltaa kohti se voimistuu. Joka ilta.
Jaa mille se sitten haisee? En viitsi käyttää tässä sitä sanaa, mutta sitä itseään se muistuttaa. Olemme käyttäneet salapoliisin taitojamme nyt lähes viikon verran, mutta asia ei ole selvinnyt. Olemme tutkineet huoneen läpikotaisin, kurkkineet listojen alle, nuuhkineet ja tutkiskelleet ulkona, yrittäneet kurkkia terassin alle. Mutta ei mitään.
Joo, on totta, että täällä on paljon haisunäätiä. Ja että ne pesivät mielellään myös patioiden, terassien tai ylipäätään rakennusten alle. Mutta mitä meiltä puuttuu epäilyjemme tueksi? Meiltä puuttuu myllerretyt kukkapenkit ja muut jäljet. Ulkona ei ole mitään merkkiä mistään. Eikä kyllä onneksi sisätiloissakaan. Paitsi se hiivatin haju.
No, onpa tullut viime päivinä kartutettua tietoja haisunäädistä. Nyt tiedän, että niiden poikaset syntyvät touko-kesäkuussa (great) ja viipyvät pesässä pari kuukautta (grrreat). Jihuu. Jos meillä on tuolla talon alla tai uumenissa tapahtumassa iloinen perhetapahtuma, saamme kenties nauttia sen hedelmistä koko kesän (grrrreat).
Koska kyseessä on kaasulämmitteinen talo, piti kaasuvuodon mahdollisuuskin sulkea pois. Koska kaasu on hajutonta, siihen lisätään hajuainetta, jotta vuoto huomattaisiin heti. Tuokin hajuaine on kuulemma todella pahanhajuista (jotain mädän kananmunan tyylistä). No, kysyimme kaasulaitokselta, voisivatko tarkistaa asian. Immediately, kuului vastaus. Kaasulaitoksen edustaja pörähti paikalle hippulat vinkuen. Mittarinsa näytti kuitenkin nollaa joka paikassa, ja se on ehdottoman hyvä uutinen. Mutta meillä haisee, aina vaan.
On meillä kuitenkin käynyt muitakin kesävieraita. Tämän seuraavan kaverin tapasin, kun olin pyyhkimässä terassin kalusteita. Katselin, että onpas siinä hassun näköinen kivi, melkein kuin sammakko. Ja niin, sammakkohan se.
Google tiesi, että se on harmaa puusammakko, joka elää puussa. Harmaa puusammakko. Aivan nimensä veroinen, voi raukkaa. On tyyppiä nimellä paiskattu. Mutta kun joimme äitienpäiväkahveja terassilla, tämä kaveri oli koko ajan seuranamme viereisen tuolin käsinojalla. Ei se mitään sanonut, mutta ei se liikkunutkaan. Hengitti kyllä. Aivan kelpo kahvittelukaveri. En olekaan koskaan juonut päiväkahveja sammakon seurassa. Parin tunnin kuluttua se oli lähtenyt, ja hyvä niin, oli nimittäin aika kuuma paikka tuossa suorassa auringonpaisteessa.
Mutta, mysteeri siis jatkuu. Jännityksellä odotamme, jatkuuko tuon hajun ilmeneminen joka ilta. Jollei se ota laantuakseen, on kaiketi kutsuttava joku ammattilainen paikalle, joka tietää eläinten häätämisestä. Netti kyllä pursuaa omatoimivinkkejä, mutta emme ajatelleet lähteä kovin paljon kokeilemaan 'kepillä jäätä'. Jos sieltä talon alta pöllähtääkin oikeasti skunkki, ei tarvitse varmaan mainita, haluammeko sen kanssa nokakkain. Saa pian pössäyksen päällensä. Merkillisintä tässä jutussa on todellakin se, että meillä ei tosiaankaan ole mitään jälkiä mistään pesästä eikä mistään eläimestä. Mutta tuollaista hajua, sitä ei voi saada aikaan kuin eläin, näin järki sanoo.
Kyllä me kesävieraista tykätään, ihan oikeasti! Ja kevät-, syys- ja talvivieraista. Ja onneksi aika moni teistä lukijoistani tietää, että vaikka huumorini onkin välillä vähän hurttia, on se kuitenkin hyväntahtoista. Mutta on nyt pakko vähän irvaista kuitenkin. Että sitä mä vaan halusin sanoa, että jos olette tulossa meille kesävieraiksi, niin sovitaanko kuitenkin, että jutellaan asiasta ennen kuin tulette meille... hmm, haisemaan.
P.S. Ensi kerralla, kun tai jos kirjoitan tästä aiheesta, se on toivottavasti jotain positiivista. Pitäkää peukkuja!
P.P.S. Tervetuloa, kaikki vieraat! Jos nimittäin vielä uskallatte :)
Viime viikolla ihmettelin eräänä iltana, miksi meidän aurinkohuoneessamme (vastaa siis sellaista nk. viherhuonetta eli on lasitettu lähes kauttaaltaan) haisee. Pahalle. Kummasteltiin, ja pengottiin tavaroita. Huoneessa on paljon lasten leluja, ja piti kääntää lelukorejakin nurin, jotta selvisi, onko joku keksinyt piilottaa niihin jotain pilaantuvaa. Mitään epäilyttävää ei löytynyt, ja hajukin kaikkosi seuraavaksi päiväksi. Mutta, hajupa tulikin takaisin. Sen jälkeen haju on tullut takaisin joka ilta. Aamuisin se on hävinnyt, ja iltaa kohti se voimistuu. Joka ilta.
Jaa mille se sitten haisee? En viitsi käyttää tässä sitä sanaa, mutta sitä itseään se muistuttaa. Olemme käyttäneet salapoliisin taitojamme nyt lähes viikon verran, mutta asia ei ole selvinnyt. Olemme tutkineet huoneen läpikotaisin, kurkkineet listojen alle, nuuhkineet ja tutkiskelleet ulkona, yrittäneet kurkkia terassin alle. Mutta ei mitään.
Joo, on totta, että täällä on paljon haisunäätiä. Ja että ne pesivät mielellään myös patioiden, terassien tai ylipäätään rakennusten alle. Mutta mitä meiltä puuttuu epäilyjemme tueksi? Meiltä puuttuu myllerretyt kukkapenkit ja muut jäljet. Ulkona ei ole mitään merkkiä mistään. Eikä kyllä onneksi sisätiloissakaan. Paitsi se hiivatin haju.
No, onpa tullut viime päivinä kartutettua tietoja haisunäädistä. Nyt tiedän, että niiden poikaset syntyvät touko-kesäkuussa (great) ja viipyvät pesässä pari kuukautta (grrreat). Jihuu. Jos meillä on tuolla talon alla tai uumenissa tapahtumassa iloinen perhetapahtuma, saamme kenties nauttia sen hedelmistä koko kesän (grrrreat).
Koska kyseessä on kaasulämmitteinen talo, piti kaasuvuodon mahdollisuuskin sulkea pois. Koska kaasu on hajutonta, siihen lisätään hajuainetta, jotta vuoto huomattaisiin heti. Tuokin hajuaine on kuulemma todella pahanhajuista (jotain mädän kananmunan tyylistä). No, kysyimme kaasulaitokselta, voisivatko tarkistaa asian. Immediately, kuului vastaus. Kaasulaitoksen edustaja pörähti paikalle hippulat vinkuen. Mittarinsa näytti kuitenkin nollaa joka paikassa, ja se on ehdottoman hyvä uutinen. Mutta meillä haisee, aina vaan.
Tuonne sitä on kurkittu viime päivinä monet kerrat. Jokohan naapurit ihmettelevät, mitä meillä oikein puuhataan...? |
Hiljainen kaveri. |
Mutta, mysteeri siis jatkuu. Jännityksellä odotamme, jatkuuko tuon hajun ilmeneminen joka ilta. Jollei se ota laantuakseen, on kaiketi kutsuttava joku ammattilainen paikalle, joka tietää eläinten häätämisestä. Netti kyllä pursuaa omatoimivinkkejä, mutta emme ajatelleet lähteä kovin paljon kokeilemaan 'kepillä jäätä'. Jos sieltä talon alta pöllähtääkin oikeasti skunkki, ei tarvitse varmaan mainita, haluammeko sen kanssa nokakkain. Saa pian pössäyksen päällensä. Merkillisintä tässä jutussa on todellakin se, että meillä ei tosiaankaan ole mitään jälkiä mistään pesästä eikä mistään eläimestä. Mutta tuollaista hajua, sitä ei voi saada aikaan kuin eläin, näin järki sanoo.
Kyllä me kesävieraista tykätään, ihan oikeasti! Ja kevät-, syys- ja talvivieraista. Ja onneksi aika moni teistä lukijoistani tietää, että vaikka huumorini onkin välillä vähän hurttia, on se kuitenkin hyväntahtoista. Mutta on nyt pakko vähän irvaista kuitenkin. Että sitä mä vaan halusin sanoa, että jos olette tulossa meille kesävieraiksi, niin sovitaanko kuitenkin, että jutellaan asiasta ennen kuin tulette meille... hmm, haisemaan.
P.S. Ensi kerralla, kun tai jos kirjoitan tästä aiheesta, se on toivottavasti jotain positiivista. Pitäkää peukkuja!
P.P.S. Tervetuloa, kaikki vieraat! Jos nimittäin vielä uskallatte :)
perjantai 9. toukokuuta 2014
Crazy little thing called love
I love the story of us.
I met you
and I knew I had found
I learnt to know you
and I knew I'd have all the support
I'd ever need
I wanted to share my dreams with you
and I realized they weren't just mine
Wherever the life takes us
I'm ready to it with you
Whatever it needs from us
I'm never ever afraid any more
of anything it might bring
as now I have the courage
to live my life
just like I always wanted to
Because
my life is not just mine
it's yours and mine and ours
And when one thing
brings you everything
It must be the crazy little thing
called love
torstai 8. toukokuuta 2014
Rakas, tulin kaapista
Suunnitteilla on ollut arkipäiväpostaus (jota ystäväni toivoi), mutta tuskinpa hänkään olisi uskonut, miten arkipäiväinen sellaisesta voikaan tulla. Kyllä, aion lähiaikoina kirjoittaa jutun jokseenkin tavallisesta päivästä ja sen kulusta, mutta en tänään, sillä tänään hypätään ensin taas hetkeksi niihin hetkiin, kun saavuimme tänne - ja kun ahdistuin tavaran paljoudesta.
Olen kuullut sellaisesta lainalaisuudesta, että vaikka ihmisellä olisi kuinka paljon kaappeja, ne täyttyvät joka tapauksessa. Sen perusteella haluaisin ehdottomasti omistaa vähemmän kaappeja, sillä en pidä hamstraamisesta. Kovasta kaappiahdistuksesta kärsin kyllä jo silloin, kun asuimme vielä Suomessa ja muutto oli lähestymässä. Minun oli tarkoitus siivota kaappeja läpi siinä toivossa, että olisin saanut mahdollisimman paljon tavaraa karsittua pois, sillä, oikeasti, ei kannattaisi siirtää yhtään turhaa tavaraa Atlantin ylitse. No, onnistuin aika huonosti. Ei siitä sen enempää. Mutta kun se tarpeellinen ja sen mukana moni tarpeetonkin tavara viimein löysi tiensä uuteen kotiimme tällä mantereella, näytti meillä aluksi näin viihtyisältä:
Tunnustan, että muutamia tuollaisia laatikoita on edelleen vierashuoneessa olevan työpöydän alla. Ja koska ulkomaankomennus tarkoittaa rajallista aikaa ulkomailla, ne saattavat jäädäkin sinne, kunnes pakataan taas muuttokonttiin. Olen kai menettänyt jo toivoni niiden suhteen.
Tunnustan lisää. Joskus siivoan kaappeja mielelläni. Mutta vain silloin, kun tiedän saavani sieltä helposti jotain pois. Tämä koskee lastenvaatekaappeja. Niissä on aina pieneksi jääneitä vaatteita, joita toimitan mielelläni eteenpäin tarvitseville. Ilmeisesti kärsin jostakin erikoisesta pienten vaatteiden käsittelyä koskevasta syndroomasta, sillä järjestän mielelläni myös puhtaita pyykkejä, erityisesti niitä lastenvaatteita. Tällä lastenvaatekaappiensiivousmaniallani saattaa kyllä olla jotain tekemistä sen kanssa, että siivouksen jälkeen saan taas hyvällä omallatunnolla hankkia lapsille vähän lisää vaatteita. Olen oikeasti aika huono shoppailemaan - poislukien siis nuo lastenvaatteet. Tunnustan, ne ovat kaapeissa myös lähes aina sotilaallisen hyvässä järjestyksessä. Ei siitäkään sen enempää (kuka jaksaa vielä lukea).
Mutta, kaapeista komeroihin. Meillä on komero, jota me rakastamme yli kaiken.
Olen aina ja jatkuvasti sitä mieltä, että se on liian täynnä ja liian epäjärjestyksessä. Ja sitten kun otin tuon kuvan, niin huomasin, että se näyttää tässä kuvassa olevan paljon enemmän järjestyksessä kuin kuvittelin. Mutta hei, ei se täydellisessä järjestyksessä ole ollenkaan. Mutta tuon kanssa voi elää!
Mutta kun täältä sitten jossain vaiheessa lähdetään tavaroiden kanssa kohti Suomea, on jonkun siivottava ne kaapit. Apua. Minä haluan nimittäin lahjoittaa tai myydä pois jokaisen tavaran, jota en enää tarvitse. Täällä järjestetään paljon autotalli-/pihakirppiksiä, joten luultavasti kyhäämme sellaisen kokoon ennen lähtöämme. Onneksi vaihtoehtona on myös se, että jokin taho voi tulla hakemaan lahjoitettavaksi meneviä tavaroita vaikka kotiovelta. Tässä maassa ei tule lahjoituskohteista pulaa. Mutta, jonkun on joka tapauksessa - siivottava ne kaapit.
Tunnustan, ahdistun tavaran paljoudesta. Tunnustan, meillä on liikaa tavaraa. Tunnustan, en ole siivonnut kaappeja täällä juuri koskaan. Paitsi niitä lastenvaatekaappeja. Mutta ketä kiinnostaa.
Tiedätte, pidän kirjoittamisesta, oli aihe mikä hyvänsä. Vaikka kaapit. Tiedätte nyt myös (halusittepa tai ette), että siivoan mielelläni lastenvaatekaappeja. Mutta tiedättekö, mistä minä myös pidän aika paljon?
Otsikoinnista.
Olen kuullut sellaisesta lainalaisuudesta, että vaikka ihmisellä olisi kuinka paljon kaappeja, ne täyttyvät joka tapauksessa. Sen perusteella haluaisin ehdottomasti omistaa vähemmän kaappeja, sillä en pidä hamstraamisesta. Kovasta kaappiahdistuksesta kärsin kyllä jo silloin, kun asuimme vielä Suomessa ja muutto oli lähestymässä. Minun oli tarkoitus siivota kaappeja läpi siinä toivossa, että olisin saanut mahdollisimman paljon tavaraa karsittua pois, sillä, oikeasti, ei kannattaisi siirtää yhtään turhaa tavaraa Atlantin ylitse. No, onnistuin aika huonosti. Ei siitä sen enempää. Mutta kun se tarpeellinen ja sen mukana moni tarpeetonkin tavara viimein löysi tiensä uuteen kotiimme tällä mantereella, näytti meillä aluksi näin viihtyisältä:
Tämä on vierashuone. On se nykyään vähän siistimpi. |
Tunnustan lisää. Joskus siivoan kaappeja mielelläni. Mutta vain silloin, kun tiedän saavani sieltä helposti jotain pois. Tämä koskee lastenvaatekaappeja. Niissä on aina pieneksi jääneitä vaatteita, joita toimitan mielelläni eteenpäin tarvitseville. Ilmeisesti kärsin jostakin erikoisesta pienten vaatteiden käsittelyä koskevasta syndroomasta, sillä järjestän mielelläni myös puhtaita pyykkejä, erityisesti niitä lastenvaatteita. Tällä lastenvaatekaappiensiivousmaniallani saattaa kyllä olla jotain tekemistä sen kanssa, että siivouksen jälkeen saan taas hyvällä omallatunnolla hankkia lapsille vähän lisää vaatteita. Olen oikeasti aika huono shoppailemaan - poislukien siis nuo lastenvaatteet. Tunnustan, ne ovat kaapeissa myös lähes aina sotilaallisen hyvässä järjestyksessä. Ei siitäkään sen enempää (kuka jaksaa vielä lukea).
Mutta, kaapeista komeroihin. Meillä on komero, jota me rakastamme yli kaiken.
Ruokakomero! Tästä en koskaan enää luopuisi. |
Mutta kun täältä sitten jossain vaiheessa lähdetään tavaroiden kanssa kohti Suomea, on jonkun siivottava ne kaapit. Apua. Minä haluan nimittäin lahjoittaa tai myydä pois jokaisen tavaran, jota en enää tarvitse. Täällä järjestetään paljon autotalli-/pihakirppiksiä, joten luultavasti kyhäämme sellaisen kokoon ennen lähtöämme. Onneksi vaihtoehtona on myös se, että jokin taho voi tulla hakemaan lahjoitettavaksi meneviä tavaroita vaikka kotiovelta. Tässä maassa ei tule lahjoituskohteista pulaa. Mutta, jonkun on joka tapauksessa - siivottava ne kaapit.
Tunnustan, ahdistun tavaran paljoudesta. Tunnustan, meillä on liikaa tavaraa. Tunnustan, en ole siivonnut kaappeja täällä juuri koskaan. Paitsi niitä lastenvaatekaappeja. Mutta ketä kiinnostaa.
Tiedätte, pidän kirjoittamisesta, oli aihe mikä hyvänsä. Vaikka kaapit. Tiedätte nyt myös (halusittepa tai ette), että siivoan mielelläni lastenvaatekaappeja. Mutta tiedättekö, mistä minä myös pidän aika paljon?
Otsikoinnista.
tiistai 6. toukokuuta 2014
Elämästäni
Jos kirjoittaisin runon elämästäni.
Kertoisiko se siitä
kuinka kasvoin, opin ja uskalsin
vai kuinka epäröin, harhailin ja pelkäsin?
Kertoisiko se
kuinka ujokin oppii olemaan
kuinka rohkeutensa löytää
kun kerran uskaltaa?
Kertoisiko se
mitä halusin, minne menin, mitä tein
kun viimein uskalsin
Kuinka epäröin, etsin ja -
sitten viimein, yhtäkkiä - löysin
Kertoisiko se siitäkin
kuinka onni ja pelko yhteen kietoutuvat
kun lapsi kesken matkan
saapuu
ja täyttää koko elämän
niin että kaikki muu hetkessä,
ihan pienessä hetkessä
unohtuu
Kertoisiko se siitäkin
kuinka pieni, salainen toive vielä täyttyy
ja tuokin kerralla
kaksi uutta ihmettä
eikä mikään, taaskaan, koskaan
ole kuin ennen
Jos kirjoittaisin runon elämästäni.
Se kertoisi siitä
kuinka kaikki ne kolhut
kaikki ne sivuun astutut askeleetkin
kaikki ne oli koettava
jotta osaa kiittää
joka päivä
joka ainoa ilta
näistä askelista
joita nyt saan kulkea
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Me, Myself and I
Itte.
Ei, se ei ole keski-ikäistyvä rouva oman ajan kaipuussaan. Ei, vaikka se äiti-ihminen välillä toivoisikin, että voisi tehdä jonkin asian aivan rauhassa ja itsekseen. Vaikka kerran päivässä jotain, tai kerran viikossa, tai no, joskus. Ei, se on perheemme pienin, yli 2-vuotias, mutta vielä vajaa kolme, ja se pakkaus on täynnä omaa, ehdotonta tahtoa.
Itte haluaa ottaa! Itte kaataa muroja! Itte ottaa juustoa! Aamupalahetket ovat meillä täynnä säpinää ja tohinaa, ennen kuin koko joukko asettuu pöydän ääreen. Asettuu kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Tämän hetken suosikkijuttu aamuisin on livahtaa itse (siis taapero) ruokakomeroon ja yrittää kiivetä laatikoita pitkin ylähyllylle hakemaan muro- tai hapankorppupaketti. Joskus on taapero sitäkin kokeillut, että menisikö keksipaketti tai pillimehu siinä ohessa läpi. Eipä mennyt, äiti on (vielä) sen verran tarkkasilmäinen.
Itte laittaa housut! Itte pukee! Itte ottaa kengät pois! Itte voi myös laittaa kurahousujen lenkin takaisin kengän alle, jos on sattunut käymään niin, että äiti on vahingossa ottanut sen ensin pois, eikä muistanut, että joku haluaa ottaa sen itse pois. Pukemiseen ja riisumiseen liittyvät omatoimisuuden elkeet ovat kyllä oikein toivottavia, kunhan äidin annetaan vähän konsultoida. Ja eikä meillä ainakaan menoa haittaa, vaikka housut olisivat nurinperin, saumat ulospäin ja pesulappu edessä. Onhan ne kuitenkin ihan itse puettu.
Itte laittaa turvavyön! Itse voi kyllä kiinnittää turvavyön apulukon, joka onnistuu lapselta itseltäänkin. Varsinaista turvavyötä ei kuitenkaan saa itse kiinni, mutta voi siitä pitää kiinni, kun äiti laittaa sen kiinni. Sillä itte auttaa äitiä. Tarvitseeko mainita, että itte kiipeää autoon ja autosta pois. Jos joku ehtikin nostaa autoon, niin aina voi kiivetä pois (itte), jotta voi kiivetä takaisin (itte).
Itte laittaa telkkarin pois päältä! Itte painaa (digiboxin) nappia! Kaikeksi onneksi tällä hetkellä vain yhtä lasta kolmesta kiinnostaa tämä, sillä muutoin pitäisi kaiketi suunnitella vuoropäivät tähänkin hommaan. Mutta jos vain joku ehtii painaa nappia ensin, voi sen painaa uudestaan päälle (itte), jotta voi painaa sen pois päältä (itte).
Mutta, suureksi onneksi tuon oman tahdon kanssa kipuilevasta pienestä tyttösestä löytyy toki myös se ihana, iloinen puoli. Se saa monta murhetta kaikkoamaan, joka päivä. Ja se, että hän kinastelee siskonsa kanssa siitä, kumman äiti se tämä äiti on, on kuitenkin aika ihanaa sekin. 'Mun äiti!' - 'Ei, mun äiti!'
Omatoimisuus on ihana juttu. Sitä vain on opelteltava kohdistamaan oikein, ja mistäs se pieni lapsi nämä kaikki jutut muuten oppii kuin kokeilemalla ja harjoittelemalla. Ja vaikken aina itseäni ihan mestariäidiksi tunnekaan, olen minä sen oppinut, että vaiheita nämä vain ovat. Vaiheita, jotka menevät ohi. Jotta tulisi taas uusia vaiheita.
Niitä uusia vaiheita odotellessa voin vaikka lukaista tätä pientä kirjasta:
Sen verran olen sitä lukenut, että osaan sanoa sen sisältävän jonkin verran huumoripitoistakin aineistoa. Mutta ehkä kaikkein hauskinta on kuitenkin se, että monessa suhteessa se ei ole ollenkaan huumoripitoinen. No, lasten kasvattaminen on totista hommaa? Jatkan siis opiskelua.
P.S. Jos ette kerro tyttärelleni, niin ihan pikkuisen äitiä välillä meinaa tämä 'itte'-juttu naurattaakin. Uskallan myöntää sen, sillä sitten kun tyttäreni on niin iso, että voin antaa tämän jutun hänen luettavakseen, olen kuitenkin aika varma, että hän taitaa ymmärtää miksi. Onhan hän minun tyttäreni :)
Ei, se ei ole keski-ikäistyvä rouva oman ajan kaipuussaan. Ei, vaikka se äiti-ihminen välillä toivoisikin, että voisi tehdä jonkin asian aivan rauhassa ja itsekseen. Vaikka kerran päivässä jotain, tai kerran viikossa, tai no, joskus. Ei, se on perheemme pienin, yli 2-vuotias, mutta vielä vajaa kolme, ja se pakkaus on täynnä omaa, ehdotonta tahtoa.
Itte haluaa ottaa! Itte kaataa muroja! Itte ottaa juustoa! Aamupalahetket ovat meillä täynnä säpinää ja tohinaa, ennen kuin koko joukko asettuu pöydän ääreen. Asettuu kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Tämän hetken suosikkijuttu aamuisin on livahtaa itse (siis taapero) ruokakomeroon ja yrittää kiivetä laatikoita pitkin ylähyllylle hakemaan muro- tai hapankorppupaketti. Joskus on taapero sitäkin kokeillut, että menisikö keksipaketti tai pillimehu siinä ohessa läpi. Eipä mennyt, äiti on (vielä) sen verran tarkkasilmäinen.
Itte laittaa housut! Itte pukee! Itte ottaa kengät pois! Itte voi myös laittaa kurahousujen lenkin takaisin kengän alle, jos on sattunut käymään niin, että äiti on vahingossa ottanut sen ensin pois, eikä muistanut, että joku haluaa ottaa sen itse pois. Pukemiseen ja riisumiseen liittyvät omatoimisuuden elkeet ovat kyllä oikein toivottavia, kunhan äidin annetaan vähän konsultoida. Ja eikä meillä ainakaan menoa haittaa, vaikka housut olisivat nurinperin, saumat ulospäin ja pesulappu edessä. Onhan ne kuitenkin ihan itse puettu.
Itte laittaa turvavyön! Itse voi kyllä kiinnittää turvavyön apulukon, joka onnistuu lapselta itseltäänkin. Varsinaista turvavyötä ei kuitenkaan saa itse kiinni, mutta voi siitä pitää kiinni, kun äiti laittaa sen kiinni. Sillä itte auttaa äitiä. Tarvitseeko mainita, että itte kiipeää autoon ja autosta pois. Jos joku ehtikin nostaa autoon, niin aina voi kiivetä pois (itte), jotta voi kiivetä takaisin (itte).
Itte laittaa telkkarin pois päältä! Itte painaa (digiboxin) nappia! Kaikeksi onneksi tällä hetkellä vain yhtä lasta kolmesta kiinnostaa tämä, sillä muutoin pitäisi kaiketi suunnitella vuoropäivät tähänkin hommaan. Mutta jos vain joku ehtii painaa nappia ensin, voi sen painaa uudestaan päälle (itte), jotta voi painaa sen pois päältä (itte).
Mutta, suureksi onneksi tuon oman tahdon kanssa kipuilevasta pienestä tyttösestä löytyy toki myös se ihana, iloinen puoli. Se saa monta murhetta kaikkoamaan, joka päivä. Ja se, että hän kinastelee siskonsa kanssa siitä, kumman äiti se tämä äiti on, on kuitenkin aika ihanaa sekin. 'Mun äiti!' - 'Ei, mun äiti!'
Omatoimisuus on ihana juttu. Sitä vain on opelteltava kohdistamaan oikein, ja mistäs se pieni lapsi nämä kaikki jutut muuten oppii kuin kokeilemalla ja harjoittelemalla. Ja vaikken aina itseäni ihan mestariäidiksi tunnekaan, olen minä sen oppinut, että vaiheita nämä vain ovat. Vaiheita, jotka menevät ohi. Jotta tulisi taas uusia vaiheita.
Niitä uusia vaiheita odotellessa voin vaikka lukaista tätä pientä kirjasta:
Sen verran olen sitä lukenut, että osaan sanoa sen sisältävän jonkin verran huumoripitoistakin aineistoa. Mutta ehkä kaikkein hauskinta on kuitenkin se, että monessa suhteessa se ei ole ollenkaan huumoripitoinen. No, lasten kasvattaminen on totista hommaa? Jatkan siis opiskelua.
P.S. Jos ette kerro tyttärelleni, niin ihan pikkuisen äitiä välillä meinaa tämä 'itte'-juttu naurattaakin. Uskallan myöntää sen, sillä sitten kun tyttäreni on niin iso, että voin antaa tämän jutun hänen luettavakseen, olen kuitenkin aika varma, että hän taitaa ymmärtää miksi. Onhan hän minun tyttäreni :)
lauantai 3. toukokuuta 2014
Kulmakunnan kundit
Koska keikkuva kevätsää muuttui tänä lauantai-iltana taas sateeksi (huokaus), jonka on määrä kestää maanantai-iltapäivään saakka (huokaus), päätin piristää mieltä vähän herkullisemmalla aiheella. Vaikka täällä ollaankin aika syrjässä, eikä nyt aina ole niin paljon maata mullistavaa kerrottavaa, niin on meillä sentään täällä jotain, joka on lajissaan kenties - maailman parasta. Vuosi oli kai 1978, silloin oli kaksi kaveria ja unelma. Oli huoltoasemalla Vermontin Burlingtonissa tilat, joissa unelmaansa lähtivät rakentamaan. Aloittivat bisneksen, josta tiedämme, että tuli sittemmin menestys. Aika moni vannoo sen herkun nimeen tänäänkin. Eivät ihan turhia poikia nuo, kulmakunnan kundit, Ben ja Jerry.
Ben & Jerry's -jäätelötehdas sijaitsee tänään Waterburyssa, suurin piirtein puolen tunnin ajomatkan päässä meiltä. Tehdas on pieni ja kuten jäätelöpakkausten kuosikin, hauskan värinen. Se, että katonrajassa lukee iskulauseena 'If it's not fun, why do it?', on helppo suorastaan aistia.
Jäätelötehtaan scoop shopissa myydään myös sellaisia makuja, joita ei muualta saa. Burlingtonin keskustassa, kävelykadun parhaalla paikalla sijaitsevassa jäätelöbaarissa on myös käsittämätön määrä makuja tarjolla. Tuohon jätskibaariin on suurin piirtein aina jono, usein ulos saakka. Ymmärrän sen kyllä hyvin siksikin, että makuja on niin paljon, että ihmiset yksinkertaisesti juuttuvat paikoilleen lukemaan niitä läpi, eivätkä osaa päättää, mitä ottaisivat! Tätä kyseistä baaria markkinoidaan nykyään alkuperäisenä jäätelöbaarina, sillä vaikka se ei sillä alkuperäisellä paikalla olekaan (sillä tuo mainitsemani huoltoasema on kauan sitten purettu), on se ilmeisesti riittävän lähellä alkuperäistä kelvatakseen turistirysäksi.
Kaikki taitavat tietää, että Ben & Jerry's -jäätelö on kunnon tavaraa, eli kaloreita ei kannata lainkaan laskea. Niitä on aivan varmasti riittävästi! Maut ovat toinen toistaan täyteläisempiä. Mutta siinä täyteläisyydessä ja 'sattumien' koossa ja määrässä lie piileekin 'se jokin'...
Yksi erikoisempikin juttu tähän tarinaan liittyy. Tehtaan takapihalta löytyy nimittäin 'flavor graveyard'. Luit oikein: makujen hautausmaa. Sinne on pystytetty hautamuistomerkkejä niille jäätelömauille, joiden tuotanto on lopetettu. Tyystin. Myöntävät itsekin, että joissakin tapauksissa se on tapahtunut vähän liiankin ajoissa. Mutta kun jokin maku on haudattu tuolle hautausmaalle, sitä ei enää koskaan tehdä. Väittävät, että ihmisiä käy hautausmaalla viemässä kukkia haudoille. Tähän kyllä tekisi nyt niin mieli sanoa, että näin vain Ameriikassa!
Mutta, ei aina tarvitse lähteä jätskibaariin. Vaikka mikäs sen kivempaa! Tämän seudun kaupoissa (jos nyt epäilemättä muuallakin Yhdysvalloissa, ainakin) on hyvä valikoima noita purnukoita, ja tuleehan niitä ostoskoriin kieltämättä aina välillä poimittua. Lähikaupassamme tuollainen pieni purnukka maksaa muistaakseni 3,99 dollaria, joskus voi tarjouksessa saada vieläkin halvemmalla.
Jollen nyt aivan väärin muista, kahta myydyintä makua edustavat Cherry Garcia (kirsikkajäätelöä, kirsikkaa ja fudgepaloja) sekä Chocolate Chip Cookie Dough (vaniljajäätelöä ja suklaacookietaikinapaloja). Kolmatta sijaa pitää Chunky Monkey: banaanijäätelöä, fudgepaloja ja saksanpähkinöitä. Aika montaa makua on meilläkin jo ehditty maistaa, mutta huonoa ei ole vielä löydetty. Itse olen päässyt aika lähelle täydellistä jäätelönautintoa Strawberry Cheesecaken kanssa. Mitä en todennäköisesti valitsisi? Kysymys on vaikea, mutta luultavasti jättäisin Greek Frozen Yogurt -maut väliin, sillä pidän kuitenkin enemmän kunnon kermajäätelöstä.
Että niin täällä meillä Vermontissa. Juhlavat jäätelömaut ovat arkea, ja arki on yhtä juhlaa, kun saa syödä mielin määrin juhlaherkkua, täydellistä jäätelöä! Uskotteko?
P.S. Ei se nyt ihan niin taida mennä. Mutta hyvää se on, ei siitä mihinkään pääse. On, on ja on. Kyllä kelpaa asua näissä maisemissa!
Ben & Jerry's -jäätelötehdas sijaitsee tänään Waterburyssa, suurin piirtein puolen tunnin ajomatkan päässä meiltä. Tehdas on pieni ja kuten jäätelöpakkausten kuosikin, hauskan värinen. Se, että katonrajassa lukee iskulauseena 'If it's not fun, why do it?', on helppo suorastaan aistia.
Jäätelötehtaan scoop shopissa myydään myös sellaisia makuja, joita ei muualta saa. Burlingtonin keskustassa, kävelykadun parhaalla paikalla sijaitsevassa jäätelöbaarissa on myös käsittämätön määrä makuja tarjolla. Tuohon jätskibaariin on suurin piirtein aina jono, usein ulos saakka. Ymmärrän sen kyllä hyvin siksikin, että makuja on niin paljon, että ihmiset yksinkertaisesti juuttuvat paikoilleen lukemaan niitä läpi, eivätkä osaa päättää, mitä ottaisivat! Tätä kyseistä baaria markkinoidaan nykyään alkuperäisenä jäätelöbaarina, sillä vaikka se ei sillä alkuperäisellä paikalla olekaan (sillä tuo mainitsemani huoltoasema on kauan sitten purettu), on se ilmeisesti riittävän lähellä alkuperäistä kelvatakseen turistirysäksi.
Kaikki taitavat tietää, että Ben & Jerry's -jäätelö on kunnon tavaraa, eli kaloreita ei kannata lainkaan laskea. Niitä on aivan varmasti riittävästi! Maut ovat toinen toistaan täyteläisempiä. Mutta siinä täyteläisyydessä ja 'sattumien' koossa ja määrässä lie piileekin 'se jokin'...
Kunnon ainekset - ja hyvää tulee! |
Yksi erikoisempikin juttu tähän tarinaan liittyy. Tehtaan takapihalta löytyy nimittäin 'flavor graveyard'. Luit oikein: makujen hautausmaa. Sinne on pystytetty hautamuistomerkkejä niille jäätelömauille, joiden tuotanto on lopetettu. Tyystin. Myöntävät itsekin, että joissakin tapauksissa se on tapahtunut vähän liiankin ajoissa. Mutta kun jokin maku on haudattu tuolle hautausmaalle, sitä ei enää koskaan tehdä. Väittävät, että ihmisiä käy hautausmaalla viemässä kukkia haudoille. Tähän kyllä tekisi nyt niin mieli sanoa, että näin vain Ameriikassa!
Mutta, ei aina tarvitse lähteä jätskibaariin. Vaikka mikäs sen kivempaa! Tämän seudun kaupoissa (jos nyt epäilemättä muuallakin Yhdysvalloissa, ainakin) on hyvä valikoima noita purnukoita, ja tuleehan niitä ostoskoriin kieltämättä aina välillä poimittua. Lähikaupassamme tuollainen pieni purnukka maksaa muistaakseni 3,99 dollaria, joskus voi tarjouksessa saada vieläkin halvemmalla.
Jollen nyt aivan väärin muista, kahta myydyintä makua edustavat Cherry Garcia (kirsikkajäätelöä, kirsikkaa ja fudgepaloja) sekä Chocolate Chip Cookie Dough (vaniljajäätelöä ja suklaacookietaikinapaloja). Kolmatta sijaa pitää Chunky Monkey: banaanijäätelöä, fudgepaloja ja saksanpähkinöitä. Aika montaa makua on meilläkin jo ehditty maistaa, mutta huonoa ei ole vielä löydetty. Itse olen päässyt aika lähelle täydellistä jäätelönautintoa Strawberry Cheesecaken kanssa. Mitä en todennäköisesti valitsisi? Kysymys on vaikea, mutta luultavasti jättäisin Greek Frozen Yogurt -maut väliin, sillä pidän kuitenkin enemmän kunnon kermajäätelöstä.
Että niin täällä meillä Vermontissa. Juhlavat jäätelömaut ovat arkea, ja arki on yhtä juhlaa, kun saa syödä mielin määrin juhlaherkkua, täydellistä jäätelöä! Uskotteko?
P.S. Ei se nyt ihan niin taida mennä. Mutta hyvää se on, ei siitä mihinkään pääse. On, on ja on. Kyllä kelpaa asua näissä maisemissa!
torstai 1. toukokuuta 2014
Kotomaani ompi Suomi
Erään aihevinkin perusteella päädyn jälleen ruokakauppaan! Parisen vuotta täällä asuneena on jo oppinut suosikkikauppojensa hyllyjärjestykset, eikä ruokakauppareissu mene enää seikkailuksi, mutta toisinaan se tarjoaa yhä uusia yllätyksiä. Kuten nämä, joita en ensimmäisen vuoden aikana ollut havainnut ollenkaan - mikä on suurelle lakritsin ystävälle suorastaan hämmentävää näin jälkikäteen ajateltuna.
Nyt kun tiedätte, että lakritsia täällä kaipaan, niin seuraavaksi odottanette kommenttia, kuinka kaihoan ja uneksin suomalaisesta ruisleivästä! Kuinka mikään ei vedä vertoja suomalaiselle ruisleivälle, kuinka kaikki leivät maistuvat pelkälle pullalle, kun suomalainen kaipaa kunnolla järsittävää ruisleipää! Olen kyllä suuri leivän ystävä. Ja pidän kyllä kovasti suomalaisesta ruisleivästä. Mutta en minä sen perään murehdi, sitä saa Suomessa käydessä ja toisinaan vierailta tuliaisina. Se maistuu silloin hyvälle, mutta muuna aikana pärjää kyllä vaikkapa moniviljaleivillä, joita täältä kyllä löytää. Ja leivänsyöntiänsä voi korvata jollain muulla.
Mutta joka kerta kun astun kauppaan, jaksan ihastella hedelmä- ja vihannesosastoa. Kasvikunnan antimet eivät näytä pelkästään hyviltä, ne näyttävät myös kauniilta, koska ne on aseteltu kauniisti esille. Sitä ehkä kaipaan joskus sitten Suomessa - tuota esteettistä näkymää, kun astun sisään kauppaan ja nään ne iloisen väriset hedelmät ja vihannekset edessäni. Kaipaan kyllä myös valikoiman laajuutta ja tuoreutta, kyllä kaipaan.
Herkkutiskejä tulen varmasti kaipaamaan, leikkeleitä ja juustoja, joita voi ostaa siivutettuna delitiskistä, kaipaan myös liha- ja kalatiskiä, leipätiskiäkin, kenties kakkutiskiäkin. Ehkä kaipaan juuri sitä tunnelmaa, joka syntyy siitä, kun asiakas valitsee suosikkinsa, heti varmana valinnasta tai vähän vielä mietiskellen, samalla maistellen muutamaa makua, joita myyjä hänelle tarjoaa. Ja sitä asiakaspalvelijan asennetta - voinko auttaa, olkaa hyvä, tulisiko tänään vielä muuta, kiitos paljon ja oikein hyvää päivän jatkoa. (Ja oikein kiva nähdä sinua täällä, kuten yksi tuttu myyjä minulle tapaa sanoa. Hehheh.)
Mutta mitä en täältä saa? Suurin kaipuuni taitaa liittyä rahkaan. Täällä ei taideta oikein ymmärtää, mitä rahka on. Tai olen kyllä muualta päin Yhdysvaltoja kuullut, että rahkaa voi yrittää etsiä saksalaisista kaupoista. Meillä vain ei täällä ole sellaista. Rahkan korvikkeeksi olen kuitenkin löytänyt kreikkalaisen jogurtin, joka tuntuukin olevan täällä jonkinlainen hitti, ainakin jogurttihyllyn valikoimasta päätellen. Toinen tuote, jota ei täällä näy, on maustettu (tai maustamatonkaan) ruokakerma. Kermoja on monenlaisia, mutta toistaiseksi olen saanut kastikkeet ja paistokset onnistumaan vain kunnon kermalla. Kaikki laihennetut versiot käyttäytyvät kuumennettaessa jokseenkin kummallisesti (minä en tosin ole masterchef-ainesta, joten senkin piikkiin voi jotain laittaa). Mutta loraus paksua kermaa, muutama lusikallinen sour creamia (hapanta) ja kasa mausteita - kyllä siitä hyvää tulee.
Mutta on minulla jotain, millä Suomen kaipuuta voi hoitaa, jos sellaisesta kärsii. Hapankorppuja sentään täältä saa, ja varmuuden vuoksi ostan suunnilleen joka kauppareissulla pari pakettia, kun ei koskaan voi tietää, poistuvatko ne valikoimasta juuri nyt. Toimituskatkoksia on selvästi ollut, joten parempi pelata varman päälle. Ja mainittakoon, että jälkikasvumme syö hapankorppuja varmaankin paketillisen päivässä!
Ai mitäkö nuo muut tuossa kuvassa ovat? Tuliaisia Kanadan puolelta Ikeasta. Kun on tarpeeksi kaukana Suomesta, tuntuu ruotsalainenkin jo ihan kotoisalta. Tuo näkkileipä on kyllä valmistettu Suomessa, ja tuo karviaishillo vaan on niin hyvää, että sitä minulla on oltava kaapissa. Menikö läpi.
Mutta, ihan rehellisyyden nimissä, ei se ikävä mikään kova ole. Kyllä suomalainen ruoka hyvää on, mutta niin on moni muukin! Ja jos ei Fazerin Karlia näy, niin ainahan voin kutsua sen Hapan Korpun kylään. Kyllä sillä jo moni kotomaankaipuu taltutetaan!
Koska suomalaiset vieraani ovat pitäneet lakritsivarantoni kunnossa, en ole koskaan ostanut näitä! |
Nyt kun tiedätte, että lakritsia täällä kaipaan, niin seuraavaksi odottanette kommenttia, kuinka kaihoan ja uneksin suomalaisesta ruisleivästä! Kuinka mikään ei vedä vertoja suomalaiselle ruisleivälle, kuinka kaikki leivät maistuvat pelkälle pullalle, kun suomalainen kaipaa kunnolla järsittävää ruisleipää! Olen kyllä suuri leivän ystävä. Ja pidän kyllä kovasti suomalaisesta ruisleivästä. Mutta en minä sen perään murehdi, sitä saa Suomessa käydessä ja toisinaan vierailta tuliaisina. Se maistuu silloin hyvälle, mutta muuna aikana pärjää kyllä vaikkapa moniviljaleivillä, joita täältä kyllä löytää. Ja leivänsyöntiänsä voi korvata jollain muulla.
Mutta joka kerta kun astun kauppaan, jaksan ihastella hedelmä- ja vihannesosastoa. Kasvikunnan antimet eivät näytä pelkästään hyviltä, ne näyttävät myös kauniilta, koska ne on aseteltu kauniisti esille. Sitä ehkä kaipaan joskus sitten Suomessa - tuota esteettistä näkymää, kun astun sisään kauppaan ja nään ne iloisen väriset hedelmät ja vihannekset edessäni. Kaipaan kyllä myös valikoiman laajuutta ja tuoreutta, kyllä kaipaan.
Herkkutiskejä tulen varmasti kaipaamaan, leikkeleitä ja juustoja, joita voi ostaa siivutettuna delitiskistä, kaipaan myös liha- ja kalatiskiä, leipätiskiäkin, kenties kakkutiskiäkin. Ehkä kaipaan juuri sitä tunnelmaa, joka syntyy siitä, kun asiakas valitsee suosikkinsa, heti varmana valinnasta tai vähän vielä mietiskellen, samalla maistellen muutamaa makua, joita myyjä hänelle tarjoaa. Ja sitä asiakaspalvelijan asennetta - voinko auttaa, olkaa hyvä, tulisiko tänään vielä muuta, kiitos paljon ja oikein hyvää päivän jatkoa. (Ja oikein kiva nähdä sinua täällä, kuten yksi tuttu myyjä minulle tapaa sanoa. Hehheh.)
Mutta mitä en täältä saa? Suurin kaipuuni taitaa liittyä rahkaan. Täällä ei taideta oikein ymmärtää, mitä rahka on. Tai olen kyllä muualta päin Yhdysvaltoja kuullut, että rahkaa voi yrittää etsiä saksalaisista kaupoista. Meillä vain ei täällä ole sellaista. Rahkan korvikkeeksi olen kuitenkin löytänyt kreikkalaisen jogurtin, joka tuntuukin olevan täällä jonkinlainen hitti, ainakin jogurttihyllyn valikoimasta päätellen. Toinen tuote, jota ei täällä näy, on maustettu (tai maustamatonkaan) ruokakerma. Kermoja on monenlaisia, mutta toistaiseksi olen saanut kastikkeet ja paistokset onnistumaan vain kunnon kermalla. Kaikki laihennetut versiot käyttäytyvät kuumennettaessa jokseenkin kummallisesti (minä en tosin ole masterchef-ainesta, joten senkin piikkiin voi jotain laittaa). Mutta loraus paksua kermaa, muutama lusikallinen sour creamia (hapanta) ja kasa mausteita - kyllä siitä hyvää tulee.
Mutta on minulla jotain, millä Suomen kaipuuta voi hoitaa, jos sellaisesta kärsii. Hapankorppuja sentään täältä saa, ja varmuuden vuoksi ostan suunnilleen joka kauppareissulla pari pakettia, kun ei koskaan voi tietää, poistuvatko ne valikoimasta juuri nyt. Toimituskatkoksia on selvästi ollut, joten parempi pelata varman päälle. Ja mainittakoon, että jälkikasvumme syö hapankorppuja varmaankin paketillisen päivässä!
Ai mitäkö nuo muut tuossa kuvassa ovat? Tuliaisia Kanadan puolelta Ikeasta. Kun on tarpeeksi kaukana Suomesta, tuntuu ruotsalainenkin jo ihan kotoisalta. Tuo näkkileipä on kyllä valmistettu Suomessa, ja tuo karviaishillo vaan on niin hyvää, että sitä minulla on oltava kaapissa. Menikö läpi.
Mutta, ihan rehellisyyden nimissä, ei se ikävä mikään kova ole. Kyllä suomalainen ruoka hyvää on, mutta niin on moni muukin! Ja jos ei Fazerin Karlia näy, niin ainahan voin kutsua sen Hapan Korpun kylään. Kyllä sillä jo moni kotomaankaipuu taltutetaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)