Olen nähnyt sinut tänä lauantaiaamuna, kun avasin lastenhuoneen verhoja. Olen nähnyt, kun luikahdit vikkelästi puutarhaamme reunustavan aidan alitse etupihan puolelle. Ja nyt sinun häntäsi kuva on painunut kiinni verkkokalvoilleni.
Eli, palatakseni muutaman päivän takaiseen postaukseeni, meillä haisee aurinkohuoneessa edelleen. Haju on yhtä mystistä aina vain, eli se tulee ja menee. Yleensä se tulee iltaisin suunnilleen yhtä aikaa hämärän laskeutumisen kanssa. Tähän päivään mennessä emme olleet saaneet yhtään minkäänlaista näköhavaintoa - kunnes sitten tänään, kuten kerroin, minä näin jotain.
Voihan se olla, että olen pohtinut tätä kummallista asiaa viime päivinä niin paljon, että kuvittelen jo näkeväni haisunäätiä tai rottaeläimiä, vaikka olisinkin nähnyt jotain muuta. Olen yrittänyt kertoa itselleni, että olenhan voinut nähdä vaikkapa kissan. Joka tapauksessa, näin eläimen. Ja siinä oli mustaa ja valkoista, ja sillä oli huomattavan pörheä häntä, joka oli enimmäkseen musta, mutta sen päässä oli valkoista. Kissoja löytyy kyllä amerikkalaiskodeista, mutta hyvin vähän niitä näkyy ulkosalla. Yhden kerran olen kyllä nähnyt pihassamme kissan (se ei ollut mustavalkoinen), mutta vain sen yhden ainoan kerran kahden vuoden aikana.
Haisevista eläimistä tulee aina ensin mieleen se haisunäätä. Ja minkäs värisiä ne haisunäädät olivatkaan? Joo, mustavalkoisia. Mutta siitäkin huolimatta emme tahdo uskoa, että meillä asustaisi skunkki, sillä ne ovat kuulemma kovia tonkimaan, kun etsivät ruokaa. Ja meidän kukkapenkkimme ovat edelleenkin aivan siistit. On tämä outo juttu. On tutustuttu viime päivinä muihinkin haiseviin eläimiin, opittu että opossumeja on 90 eri lajia, ja että niistä suurin voi olla jopa metrin mittainen. Pienin taas kymmensenttinen. Ja ne haisevat, ja niitä on paljon. En olisi uskonutkaan, että tulisi kartutettua näinkin mielenkiintoista tietoa tällä komennuksella. Mitähän kaikkea tässä ehtii vielä oppia?
Tykätään me yleensä aika mausteisesta ruoasta, kyllä. Mutta nämä purnukat olivat kuitenkin varattu kesävieraallemme. Ja kun mieheni kävi tänään kaatelemassa runsaalla kädellä chilijauhetta terassimme ympäristöön, kysyin sisään tullessaan, laittoiko koko purkin. Pudisti päätään. Laittoi nimittäin melkein kaksi. Ja nyt sitten toivotaan suuresti, että meidän kesävieraamme ei pidä chilistä.
Netti pursuaa kyllä toinen toistaan mielenkiintoisempia häätämisvinkkejä. Joku kertoi saaneensa vihjeen ketunpissan häätävästä voimasta, kun yritti päästä eroon haisunäädästä. Oli saanut hankittua ketunpissaa, jota oli levitellyt puutarhaansa. Ja mitäs sitten olikaan tapahtunut? Haisunäätä oli tullut, ja aloittanut kilpahajustelun. Voi apua. No, ei tulisi kyllä mieleenkään hankkia ketunpissaa!
Mutta jos tämä haisu ei ala häipymään, seuraava askel lienee asentaa jonkinlainen riistakamera. Saapa nähdä, millainen romaani tästä koko tapahtumaketjusta vielä saadaan. Ja tunnustan, olen pitkään haaveillut kirjan kirjoittamisesta, mutta ei, en ole haaveillut siitä, että kirjoittaisin sen haisevasta kuokkavieraasta.
Mutta ennen kuin alan kuvitella, että pihassamme toisinaan kuuluva erikoinen sirkutus ei olekaan linnun vaan haisunäätävauvan ääni (sillä olen oppinut, että haisunäädän poikaset vikisevät lähes sirkuttavalla äänellä), on kaiketi syytä huilata hetki ajatustensa kanssa. Jos vaikka ajattelisin vaihteeksi vähän vaaleanpunaisemmin ja pääsisin tuosta mustavalkoisesta päähänpinttymästäni hetkeksi eroon. Vaikka tämän avulla :)
 |
| Olisikohan se sittenkin vaikka tällainen? :) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti