Ei, se ei ole keski-ikäistyvä rouva oman ajan kaipuussaan. Ei, vaikka se äiti-ihminen välillä toivoisikin, että voisi tehdä jonkin asian aivan rauhassa ja itsekseen. Vaikka kerran päivässä jotain, tai kerran viikossa, tai no, joskus. Ei, se on perheemme pienin, yli 2-vuotias, mutta vielä vajaa kolme, ja se pakkaus on täynnä omaa, ehdotonta tahtoa.
Itte haluaa ottaa! Itte kaataa muroja! Itte ottaa juustoa! Aamupalahetket ovat meillä täynnä säpinää ja tohinaa, ennen kuin koko joukko asettuu pöydän ääreen. Asettuu kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Tämän hetken suosikkijuttu aamuisin on livahtaa itse (siis taapero) ruokakomeroon ja yrittää kiivetä laatikoita pitkin ylähyllylle hakemaan muro- tai hapankorppupaketti. Joskus on taapero sitäkin kokeillut, että menisikö keksipaketti tai pillimehu siinä ohessa läpi. Eipä mennyt, äiti on (vielä) sen verran tarkkasilmäinen.
Itte laittaa housut! Itte pukee! Itte ottaa kengät pois! Itte voi myös laittaa kurahousujen lenkin takaisin kengän alle, jos on sattunut käymään niin, että äiti on vahingossa ottanut sen ensin pois, eikä muistanut, että joku haluaa ottaa sen itse pois. Pukemiseen ja riisumiseen liittyvät omatoimisuuden elkeet ovat kyllä oikein toivottavia, kunhan äidin annetaan vähän konsultoida. Ja eikä meillä ainakaan menoa haittaa, vaikka housut olisivat nurinperin, saumat ulospäin ja pesulappu edessä. Onhan ne kuitenkin ihan itse puettu.
Itte laittaa turvavyön! Itse voi kyllä kiinnittää turvavyön apulukon, joka onnistuu lapselta itseltäänkin. Varsinaista turvavyötä ei kuitenkaan saa itse kiinni, mutta voi siitä pitää kiinni, kun äiti laittaa sen kiinni. Sillä itte auttaa äitiä. Tarvitseeko mainita, että itte kiipeää autoon ja autosta pois. Jos joku ehtikin nostaa autoon, niin aina voi kiivetä pois (itte), jotta voi kiivetä takaisin (itte).
Itte laittaa telkkarin pois päältä! Itte painaa (digiboxin) nappia! Kaikeksi onneksi tällä hetkellä vain yhtä lasta kolmesta kiinnostaa tämä, sillä muutoin pitäisi kaiketi suunnitella vuoropäivät tähänkin hommaan. Mutta jos vain joku ehtii painaa nappia ensin, voi sen painaa uudestaan päälle (itte), jotta voi painaa sen pois päältä (itte).
Mutta, suureksi onneksi tuon oman tahdon kanssa kipuilevasta pienestä tyttösestä löytyy toki myös se ihana, iloinen puoli. Se saa monta murhetta kaikkoamaan, joka päivä. Ja se, että hän kinastelee siskonsa kanssa siitä, kumman äiti se tämä äiti on, on kuitenkin aika ihanaa sekin. 'Mun äiti!' - 'Ei, mun äiti!'
Omatoimisuus on ihana juttu. Sitä vain on opelteltava kohdistamaan oikein, ja mistäs se pieni lapsi nämä kaikki jutut muuten oppii kuin kokeilemalla ja harjoittelemalla. Ja vaikken aina itseäni ihan mestariäidiksi tunnekaan, olen minä sen oppinut, että vaiheita nämä vain ovat. Vaiheita, jotka menevät ohi. Jotta tulisi taas uusia vaiheita.
Niitä uusia vaiheita odotellessa voin vaikka lukaista tätä pientä kirjasta:
Sen verran olen sitä lukenut, että osaan sanoa sen sisältävän jonkin verran huumoripitoistakin aineistoa. Mutta ehkä kaikkein hauskinta on kuitenkin se, että monessa suhteessa se ei ole ollenkaan huumoripitoinen. No, lasten kasvattaminen on totista hommaa? Jatkan siis opiskelua.
P.S. Jos ette kerro tyttärelleni, niin ihan pikkuisen äitiä välillä meinaa tämä 'itte'-juttu naurattaakin. Uskallan myöntää sen, sillä sitten kun tyttäreni on niin iso, että voin antaa tämän jutun hänen luettavakseen, olen kuitenkin aika varma, että hän taitaa ymmärtää miksi. Onhan hän minun tyttäreni :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti