Metsänpeikko

Sillä on sotkuinen tukka, se roikkuu kahdella hätäisesti niskaan vedetyllä saparolla. Farkkuhaalarit, jotka eivät ole uutukaiset eivätkä liiemmin puhtaat, ja saappaat ovat mustat ja aina kuraiset. Ja sillä on heleä ääni ja se nauraa aina. Jos joskus ajattelinkin, että tietäisin, millainen on hymy korvasta korvaan, tiedän sen ainakin nyt.

Se johdattaa pienet koululaiset metsään. On koulun retkipäivä - sellainen, jolloin yksi luokkaryhmä pääsee metsään, toinen maatilalle ja kolmas koulun keittiöön ja kasvimaalle. Tämän projektin parissa vietetään puoli päivää joka viikko. Vanhempikin alkaa jo oppia - pitää katsoa koulun kalenterista, minne lapsi on minäkin tiistaina menossa. Että tietää laittaa mukaan välikerrosvaatetta, vaihtovaatetta ja helposti syötävää evästä. 

Se tyttö on valloittava. Ikää on varmaankin vasta vähän yli kahdenkymmenen, intoa on paljon. Jos lasten silmät loistavat, ne loistavat hänelläkin. Metsässä hänen johdollaan tutkitaan luontoa sitä kunnioittaen. Lapset tietävät, mitä tarkoittaa respecting all living things. Toiset lapset nauttivat erityisesti siitä, että saavat rakennella metsän antimista, kuten tikuista ja tammenterhoista. Toiset kyselevät aikuisilta kaikesta, mitä näkevät. 

Kun metsässä on samoiltu jonkin aikaa, istutaan leiripaikalle. Lapset saavat syödä eväitänsä ja tämä tyttö kertoo tarinan, metsästä tietenkin. Kuulin, että viimeksi tarina kertoi siitä, kuinka erilaiset eläimet valmistautuvat talven tuloon. Mitkä eläimet jäävät talvehtimaan tänne, mitkä vaihtavat maisemaa. Kun puhutaan ketuista, tehdään käsistä ketunkorvat ja kuunnellaan hiljaa. Hiivitään ja piiloudutaan.

Täällä uskotaan vahvasti, että lapset oppivat leikin avulla. Jokaisella retkellä he saavat leikkiä ja juoksennella. Ja usein saa kokeilla uusiakin taitoja, vaikkapa sitä, miten tasapaino pysyy pyöreän puun päällä.

Tapaan tytön eräänä tiistaina koulun eteisessä. Katsokaahan, osaan jo smalltalkata sen verran, että heitän yleisluontoisen kysymyksen tästä päivästä 'Did you have fun in the forest today?'. Ja voitte arvata, että hänen silmänsä loistavat taas. 'Siellä oli ihanaa!' Ja samaan hengenvetoon hän kertoo, kuinka suloinen meidän tyttäremme on ja kuinka hän näyttää nauttivan ulkoleikeistä. Ja kun toivottelemme hyvät päivänjatkot, hänen hymynsä jää taas mieleen. Se yltää todellakin korvasta korvaan.

Jos koulu onkin täällä välillä aikamoista elämysmatkailua, ei minulla ainakaan mitään valittamista ole. Kun pikkuinen viisivuotiaani tulee retkeltä taskut täynnä tammenterhoja, on aika helppo iloita yhdessä lapsen kanssa. Ja olla tyytyväinen siitä, että on näitä metsänpeikkoja, jotka retkille johdattavat.

P.S. En ole itse mukana retkillä. Koulu kuitenkin tarjoaa meille vanhemmille nämä elämysmatkat sanoin ja kuvin oman blogin muodossa. Siitäkin voi olla aika iloinen!

Opin ja oivallusten tiellä

Sitä lähettää kouluun viisivuotiaansa ja huomaakin hetken päästä ihmettelevänsä, että viisivuotiasko hän vasta onkin. Ajattelee, että niin pieni vielä ja avun ja tuen tarpeessa, ja sittenkin kykeneväinen moneen pieneen asiaan, joita en oikein ymmärtänyt hänen vielä hallitsevan. 

Ujo, pieni suomalaistyttö on osoittanut olevansa välillä paljon rohkeampi kuin äitinsä uskalsi toivoakaan. Ujo tyttö, joka joutuu koko koulupäivän ajan suoriutumaan vieraalla kielellä, on alkanut osallistua keskusteluihin, rohkaistunut sanomaan mielipiteensä, oppinut viittaamaan puheenvuoroa pyytäessään ja kertonut suurella innolla asioita luokkakavereilleen ja opettajille. 

Hän on oppinut puolentoista kuukauden aikana hurjan paljon kirjaimista, kirjoittamisesta ja matematiikasta. Hänen sanavarastonsa on kasvanut uskomattomalla tavalla. Päivittäin kuulen hänen puhuvan pikkusisaruksilleen lausein ja fraasein, joita en uskonut hänen osaavan. Iltaisin hän laulaa uusia musiikkitunnilla oppimiaan lauluja. Hän on aina pitänyt piirtämisestä, mutta aiemmat epäselvät luonnokset ovat viime viikkoina muuttuneet paljon tarkkarajaisimmiksi ja selkeämmiksi. Ja jos minä lounasaikaan koululla poiketessani satunkin avaamaan tyttäreni eväspakkauksia valmiiksi, saankin napakan vastauksen 'Mutta äiti, minä osaan kyllä avata tuon jo itse.'

Niin, mitähän näille lapsille oikein tapahtuu, kun he aloittavat koulun. Olin kyllä kuullut siitä juttuja, mutta enhän minä oikein mitään uskonut etukäteen. Pienen keskoslapsen äiti ajattelee huomaamattoman helposti, ettei pikkuinen olisi vielä valmis siihen eikä tähän. Ja siksi tämä ehkä onkin vielä tavanomaista hämmästyttävämpää. 

Vieraan kielen taitaminen on ihmeellinen juttu. Ja ennen kaikkea se, kuinka nopeaa oppiminen on, kun ympärillä puhutaan koko ajan vierasta kieltä. Kuinka passiivinen kielitaito nousee hämmästyttävän helposti aktiiviseksi, kun tilanne vaatii kielen käyttämistä. Kuinka lapsi yhtäkkiä käyttää määräistä ja epämääräistä artikkelia aivan oikein, vaikkei suomen kielessä moista eroa artikkeleiden avulla tehdäkään. Tässä voisi suorastaan olla vähän kade hänen kielitaitonsa kehittymisen vauhdista!

Viisivuotiaallamme on myös yksi uusi mielenkiinnon kohde. Koulussa on eräs noin 10-vuotias poika, joka on todella näppärä käsistään ja esittelee usein erilaisia askarteluja koulukavereilleen. Tämä poika on levittänyt tänä syksynä kouluun valtaisan innostuksen origami-paperiaskarteluihin, jopa organisoinut välitunneilla kokoontuvan origamiklubin. Ja niinpä meidänkin pieni viisivuotiaamme pohtii iltaisin, miten taittelisi paperista kirahvin tai pingviinin. Ja kun tänään kaupassa törmäsimme tähän, tuntui aika sopivalta poimia tämä pakkaus ostoskärryyn.

Ja niinpä esikoiselle ja äidille taitaa olla kehittymässä uusi yhteinen harrastus.

Tiedättekö - äitikin nimittäin oppi tänään taittelemaan paperista pingviinin. Tähän amerikkalainen ei voisi kai muuta todeta kuin että Great job!

Ja tällainen tiistai. Ja keskiviikko.

Niitä arkipäiviä, jolloin aika livahtaa ohitse ja koko ajan on ainakin tekevinään jotain. Ja vasta illan päätteeksi huomaa olevansa aika väsynytkin - sitä ei kaiketi ole ehtinyt aiemmin päivällä noteerata.

Tiistaiaamu alkaa aivan normaalilla tavalla. Kouluaamuissa on jo tuttua rutiinia, ja kaikki sujuu melko mallikkaasti, jos vain kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Olen salaa hämmästellyt sitä, että kaikki kolme lastamme ovat toistaiseksi jaksaneet aamuisin kömpiä ylös sängyistään säädyllisessä ajassa. Äiti rakastaa rutiineja ja pyrkii aamuisin tekemään samat asiat samassa järjestyksessä - ja kelloa vilkuillessaan on toistaiseksi todennut pysyvänsä käsittämättömän hyvin omassa pilkuntarkassa minuuttiaikataulussaan. Aamuntorkkuja kun ollaan, ei särkymävaraa kuitenkaan ole, vaan kaikki toimet on mitoitettu niin tarkasti kuin sen nyt summittaisesti omassa päässään rakentamaan pystyy. Joten jossain vaiheessa aikataulu tulee vielä pettämään, siitä voi olla varma.

Esikoinen pääsee siis kouluun ajoissa. Tänään luokalla on ohjelmassa keittiöhommia, ja jälkeenpäin saan kuulla, että ainakin apple cideriä on syntynyt (siis vastapuristettua omenamehua, jossa on 'vanhanaikaisen' kotitekoisen mehun maku ja tuntu), sekä kurpitsamuffinsseja. Kurpitsamaistajaiset on myös pidetty ja voittajaksi on valikoitunut jokin erikoisempi kurpitsa, olikohan se carnival squash. Ei kaikkea voi muistaa. Koko koulu pääsee aina maistamaan lasten keittiötuotoksia koululounaan yhteydessä. Se on kiva tapa.

Tiistai on myös kolmevuotiaidemme taidekoulupäivä ja kaksi pientä taiteiljanalkua puhkuu jälleen innosta, kun suuntaamme Burlingtonin boheemikaupunginosan taidealueelle. Tällä kertaa suurinta kiinnostusta herättää savimuovailu, johon kulutetaan aikaa niin paljon, että muut taiteilut meinaavat jäädä vähemmälle. Tunnin mittaisen session aikana saa vapaasti kulkea noin viiden erilaisen työpisteen välillä. Itse noudatan lasten kanssa sitä linjaa, mitä he itse haluavat. Joskus ehdimme kokeilla kaikkea - toisinaan keskitytään vain yhteen tai kahteen projektiin. Kaikki piirtäminen ja maalaaminen ovat aina takuuvarmoja juttuja, mutta paljon muutakin on opittu.

Taidekoululta lähtiessä lasten kädet ovat taas täynnä taideteoksia, niistä pidetään kiinni kynsin ja hampain, vaikka äitiä hieman hermostuttaa, miten kaikki pysyy käsissä. Vielä vesisade, tuuli ja auto parkkeerattu vilkkaan kadun varteen - aikaa tuhrautuu monen monta minuuttia, ennen kuin kaikki lapset ja taideteokset ovat kyydissä. Juuttuminen jokaisiin punaisiin valoihin kotimatkan varrella tarkoittaa sitä, että ehdimme kotiin juuri täsmälleen lounasaikaan, ja äidille jää viisitoista minuuttia aikaa kehitellä lounas pöytään ennen kuin suunta käy esikoisen koululle. Ehdin kuitenkin itsekin syödä kuivahtaneen pizzanpalan ennen kuin hyppään uudelleen autoon. Kolmivuotiaamme jäävät tässä vaiheessa lastenhoitajan hoiviin.

Pyörähdys koululla, kaikki hyvin. Ihan vähän kaivertaa se, että näen esikoisen luokkakaverin voivan huonosti ja odottavan kyytiä kotiin. Ja yllättävän tarkasti muistan yhtäkkiä, että tyttäreni istui juuri tämän tytön viereen aamulla. Onneksi ei ole aikaa pohtia asiaa siinä vaiheessa enempää. Ajan seuraavaksi ruokakauppaan. Illalla on ohjelmassa pikkukoululaisille ja perheilleen suunnattu nyyttäritapaaminen koulun tiloissa ja olen saanut varattua paikan jälkiruokaosiosta. Kaupasta mukaan tarttuu herkullinen hedelmäkokoelma.

Piipahdan kotona, lastenhoitaja on saanut pienet nukahtamaan päiväunille. Hassua, että kiireiseltä tuntuvaan päivään mahtuu yhtäkkiä toinenkin lounas. Kasaan itselleni lautasen salaatinlehdistä, tomaateista, paahdetuista manteleista, kuivatuista karpaloista ja sinihomejuustosta. Ei hassumpi yhdistelmä, ei ollenkaan. Kahviakin ehdin juoda ennen kuin lähden taas koulua kohti, joten eihän tämä elämä niin kiireistä näköjään olekaan.

Lapsi pääsee koulusta kotiin ja sujahtaa suoraan välipalapöytään sisarustensa kanssa, kun äiti alkaa jo suunnitella seuraavaa siirtoa - ja päivää. Vaatekaapista kolmelle lapselle vaatteet iltaa varten ja samalla pinot valmiiksi myös keskiviikkoaamulle. Seuraavaksi lapsille ruokaa valmiiksi, josta he saavat syödä osan nyt ennen nyyttäriä (sillä koskaan ei voi olla varma syövätkö he vieraassa paikassa mitään, joten nälkäisinä ei näitä lapsia kannata mihinkään viedä) ja osan pakkaan jo odottamaen esikoisen seuraavan päivän lunchboxia.

Kaksi pienintä ovat taas innosta piukeina, sillä he pääsevät ensimmäistä kertaa käymään koululla, josta he ovat niin paljon kuulleet. Olemme paikalla juuri sopivasti kun nyyttäripöytä notkuu parhaimmillaan. Lapset valitsevat juuri siten kuin olin kuvitellutkin: esikoinen haluaa cookieseja ja mansikoita, pienemmät valitsevat vähän sitä sun tätä mutta eivät syö juuri mitään. Aika tavallista.

Hetken aikaa olin miettinyt sitäkin, miten saan vaihdettua yhtään sanaa aikuisten kesken, kun jaloissani pyörii koko jälkikasvu. Ja sitten muistan, että näinhän tämä täällä toimii: kun lapset ovat aina tervetulleita joka paikkaan, on heille varmasti järjestetty tekemistä siksi ajaksi, kun aikuiset juttelevat keskenään. Yksi koulun avustavista opettajista ottaa koko parikymmenpäisen lapsilauman huomaansa pikkukoululaisten omaan luokkaan (näettekö hatunnostoni?) ja uskotteko - tuntiin ei kuulu viereiseen huoneeseen minkäänlaista kitinää, kinastelua eikä räyhäämistä. Pakko käydä välillä kurkistamassa, miten oma kolmikkomme pärjää. Kaikki leikkivät innokkaasti. Jestas sentään mikä systeemi.

Mutta, eihän tämä selostaminen taida katketa millään, jollei sitä katkaise. Tähän vielä kuva maisemista, joita käyn ihailemassa joka päivä, jos vain ennätän. Koululta tullessa ajan hieman mutkan kautta ja kurvaan yhden näköalapaikan ohitse. Enkä kyllästy, en.

Ai niin, meinasi unohtua se otsikossakin luvattu keskiviikko. Tiedättekö, mitä ehdin kuitenkin tiistain aikana useampaan kertaan miettiä. Että en halua tietää, mitä tarkoittaa yhdistelmä oksennustauti ja kokolattiamatot.

Ja sitten keskiviikkona, vähän puolenpäivän jälkeen, puhelin soi. Tyttäreni voi huonosti. Auton keula jälleen kohti koulua. Mutta, en tiedä, onko kyse hullun tuurista vai mistä, mutta tuo yksi pahoinvointikohtaus on jäänyt ainoaksi tänään. Luultavasti henkäisen helpotuksesta kuitenkin vasta huomenna.

Torstai, tulisitko jo. Please.

Viikkokatsaus

Viime viikko pääsi hurahtamaan ohitse melko nopeasti, ja havahduinkin siihen, että blogi on elänyt hiljaiseloa melkein kokonaisen viikon, mitä ei olekaan pieneen hetkeen tapahtunut. Joten pudotellaan sitten vaikka satunnaisia uutispaloja koko viikolta yhdellä kertaa.

******************************************************

Olen havainnut, että meillä esiintyy kaksinaismoraalia. Kuulen kolmevuotiaan naisenalun kertovan tarmokkaasti isosiskolleen, että pitää sanoa, että voisinko kiitos saada (maitoa). Minkä jälkeen kuulen hetken päästä painokkaalla äänellä 'lisää maitoa!'. Isosiskonko suusta? Ei toki. Vaan sen pienemmän naisenalun.

Täällä ei kyllä saa huutaa! Ja tiedätte sellaisen totisen ilmeen, suu vähän suppuralla ja äänessä melko paljon näsäviisautta. Ja kuinka ollakaan, menee ehkä viisi viisitoista minuuttia, kun joku on korottanut äänensä, ja tekee sen niin estottomasti kuin nyt kolmevuotias sen tekee. Tiedätte ehkä.

Kaupassa pitää käyttäytyä kiltisti. Niin pitää. Muistatte sitten. Ei kinastella, ei kiukutella. Ei saa huutaa eikä saa itkeä. Ja sitten käydään taas kerran (monennenko kerran?) kaupan käytävällä läpi uudelleen samoja asioita. Ei halua ostoskärryyn istumaan! Haluaa ostoskärryyn istumaan! Minun vuoro laittaa (ostoksia kärryyn)! Ja ja ja ja. Niin niin niin.

Kirjoista on kiva löytää samaistumisen kohteita.
Tällä kertaa se oli vieläpä helppoa.

******************************************************

Muutakin olen havainnut. Meillä asuu myös aarteiden keräilijä. On keppejä, kiviä, tammenterhoja, siemenkuoria, kukkia, lehtiä, mitä nyt kaikkea. Ihmettelin pari päivää sitten, miksi esikoiseni takki painaa niin paljon. Ja vasta muutamaa päivää myöhemmin huomasin katsoa sen taskuihin. Ne olivat täynnä tammenterhoja. Vaikka myönnän, etten ole itse mitenkään erityisen innostunut noista löydöistä (joita nimittäin tulee lisää joka päivä), olen päättänyt suhtautua niihin siten, että tulkitsen sen liittyvän jonkinlaiseen aarteenetsintäikään. Luultavasti kyseessä on myös aarteenetsijäluonne, joten on mahdollista, että meillä ihmetellään painavia taskuja vielä pitkään.

******************************************************

Viime viikon keskivaiheilla meillä oli vielä helteistä - sellaista hassua syyskeliä, joka yllätti lämpimällä henkäyksellä ja jota ei oikein uskoisi todeksi. Kesävaatteita oli jo hiljalleen tullut siirreltyä sivuun, mutta ne palasivat hetkeksi käyttöön. Viikonloppuna sitten viluinen ihminen etsikin jo päällensä toppavaatteita. Tämän viikon ensimmäinen aamu nimittäin valkeni pakkaskelinä. Tiedän, että tälle ilmastolle tyypillistä ovat suuret säätyypin vaihtelut, mutta silti en totu. En ainakaan siihen, että ensin hellitään helteellä ja heti kohta läimäistään pakkasella päin naamaa. Nyt seuraavaksi saammekin sitten suurinpiirtein viisi päivää sadetta, mikäli ennustukset pitävät paikkansa. No, sitäkin tarvitaan, sillä syksy on ollut toistaiseksi melko kuiva. Kunhan nyt sateet pysyisivät vielä vetenä. Vaikka molemmat automme saivatkin tänään jo talvirenkaat alle.

******************************************************

Vielä vähän pienistä iloista. Tai oikeammin, ne ovat tänä vuonna suuria.

Karpalokausi on parhaimmillaan. Täkäläiset tekevät näistä cranberry saucen, minulla niitä ei riitä mihinkään ylimääräiseen. Minä nimittäin syön ne sellaisenaan. Laitan pöydälle hieman kypsymään lisää ja en kuitenkaan malta odottaa. My superfood!

A dinosaur eating sea weed

A dinosaur is swimming in a pond and eating sea weed. Siinä luokan seinällä oli sellainen mielenkiintoisen näköinen kuva monennäköisistä dinosauruksista. Ja minä vain tuijotin, en nyt niinkään ihmetelläkseni niitä dinosauruksia, vaan siksi, että esikoistyttäreni oli juuri sanonut tuon lauseen.

Tiedänhän minä, että tyttäreni osaa ja on osannut englantia jonkin verran jo hyvän aikaa. Ollaanhan täällä rapakon takana jo yli kaksi vuotta asuttukin. Mutta koska olemme aivan umpisuomalaisia, niin puhumme kotona kyllä 99-prosenttisesti suomea. Ja aiemmin on ollut niin, että vaikka tyttärelleni olisi vaikkapa jossain kyläpaikassa, kaupassa tai harrastuspiireissä englantia puhuttu, on hän itse pitänyt sanaisen arkkunsa melko visusti kiinni. Ja sitten hän aloittaa koulun, ja muutamassa viikossa hän puhuu minulle sellaisia lauseita, että on jo lähellä, että itse pitää mennä jotain tarkistamaan sanakirjasta.

Vieraan kielen oppiminen on kyllä aika ihmeellinen juttu. Omalla kielitieteellisellä opintotaustallani pitäisi kai jotakin siitä prosessista oikeastaan ymmärtääkin, mutta omien lasteni kohdalla tunnen olevani jotenkin ymmyrkäisenä. Olemme toki näiden parin vuoden aikana esimerkiksi lukeneet paljon kirjoja englanniksi. Aluksi tein niin, että luin lauseen tai pari ensin englanniksi ja käänsin ne sitten suomeksi. Jossain vaiheessa aloin lukea englanninkieliset kirjat vain englanniksi, ja huomasin samalla, että esikoistyttäreni ei edes kysele suomenkielisen käännöksen perään. 

Kyllä me joskus englantia kotonakin puhumme. Olen ottanut sen periaatteen, että jos lapseni alkaa puhua minulle englantia, vastaan hänelle englanniksi. Voimme vaihtaa suomen kieleen, jos tarve vaatii. Välillä tyttäreni vaihtaakin keskustelukielen, jos haluaa kertoa jotain hyvin seikkaperäisesti. Mutta useimmiten käymme koko keskustelun näissä tapauksissa kuitenkin englanniksi.

Esikoisemme on myös alkanut opettaa pikkusisaruksiaan. Esimerkiksi tänään hän luki heille yhden suomi-englantikuvasanakirjan kannesta kanteen. Pienemmät kuuntelevat muutoinkin todella tarkasti isosiskonsa puhetta, ja olen huomannut heidänkin puheeseensa ilmaantuneen viime aikoina useita uusia englanninkielisiä fraaseja.

I want to show you my treasures! - What are they? - They are sticks! Ja taas minä vain kuuntelin hämmästyneenä, kun lapseni halusi näyttää pihalta löytämiään aarteita toisille. Siis kokonaiselle koululle. Me olemme nimittäin sikäli onnekkaita, sillä olemme päässeet mukaan amerikkalaiseen systeemiin, jossa joka-aamuinen ja -iltapäiväinen kokoontuminen rinkiin vaihtamaan kuulumisia ei ole pois opetusohjelmasta, vaan on osa sosiaalisten taitojen opettelua. Ja tässä ringissä lapseni uskaltautui tällä viikolla oma-aloitteisesti, vapaaehtoisesti ja vieläpä suurella innolla kertomaan omista aarteistaan. Sillä kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä, mutta josta on hämmästyttävän nopeasti kuitenkin tullut hänelle kieli, jolla hän osaa - ja uskaltaa - kommunikoida. 

Aikuinen jatkaa hämmästelyä. Ja toivoisi ihan pikkuisen, että mitä jos sitä itsekin osaisi suhtautua vieraan kielen käyttämiseen niin luontevasti kuin lapsi sen tekee. Osaahan sitä vierasta kieltä, useampaakin, käyttää, mutta mikä se on se hidaste, joka toisinaan siellä takaraivossa kiusaa? Se, mikä saa aikuisen kiinnittämään huomionsa siihen, että osaankohan minä tai käytänköhän nyt oikeaa termiä tai rakennetta ja niin edelleen. Sellainen kiusa taitaa suurimmalta osalta lapsia puuttua.

Hämmästely siis jatkuu. Raportoin seuraavaksi varmaankin siitä, kun esikoiseni alkaa kommunikoida kotonakin pääosin englanniksi. Ihmeellistä tämä kyllä on.

Kuva? Älkää kysykö, miten se tähän liittyy. Piti nyt jotain keksiä, ja tämä tyyppi on pyörinyt päässä jo muutaman viime päivän ajan. Se on nimittäin aiheena lapseni tulevassa tutkielmassa. Ja kyllä minä olen jo asennoitunut siihen, että alamme yhdessä tutkimaan, mitä nämä kaverit syövät ja missä elävät ja mitä ominaispiirteitä niillä on. Ja tietenkin, tyttäreni osasi kyllä kertoa, että tämä on snowy owl. Ihan pöllöilyksi siis menee. Kuulette vielä varmaan siitäkin!

Sunny Sundays, I love you!

Aurinkoiset sunnuntait ovat jotenkin niin erityisiä päiviä. Ne ovat niitä, jolloin nautiskellaan ja keräillään hyviä muistoja sateisten ja tuulisten syyspäivien varalle. Tänään oli upea aurinkoinen päivä, vähän kolea tosin, mutta aivan tuuleton. Jokseenkin täydellinen päivä siis johonkin kivaan kulutettavaksi.

Tänään iltapäivällä otimme suunnan kohti Champlain-järven saaria, ja päämäärämme oli ensimmäinen saari, joka täältä päin lähdettäessä eteen tulee. Se kantaa vähän roheasti nimeä South Hero. Maisemat ovat kauniit, sellaisia ne täällä meillä ovat. Sallinette kehuskelun, mutta mitäpä tässä kieltäminen.

Tässä pysähdyimme matkalla tuolle saarelle.
Sinne vie pitkä silta.

Meillä oli siis päämäärä ja hyvin me perille löysimmekin. Syksyn yksi ehdoton suosikkipuuha oli nimittäin tältä vuodelta vielä tyystin tekemättä, ja siksipä otimme suunnaksi erään omenatarhan (Allenwood Farm), jolla emme olleet koskaan vielä käyneet. Oikeammin voisi puhua maatilasta, jolla on kyllä muutakin toimintaa kuin omenoiden kasvattaminen, mutta meitä houkuttivat nimenomaan nuo makoisat omenat. Ostimme tiskiltä kassin ja suuntasimme omenapuiden lomaan. Tänä vuonna poimimisessa kunnostautui erityisesti kolmevuotias poikamme, joka napsi omenoita puusta hyvää vauhtia sillä aikaa kun kaksi tytärtämme keskittyivät makutestaukseen.

Tämän syvänpunaisen lajikkeen nimi on Empire.

Mutta siis, oli siellä muutakin. Eläimiä, joita sai silittää ja ihmetellä, vanhoja traktoreita tutkittaviksi ja tietenkin tilan tuotteita myytävänä, kuten niitä omenoita, omenapiirakkaa ja omenasiideriä. Livemusiikkiakin oli tänään ja tunnelma oli kyllä jokseenkin 'amerikkalainen'. Ihmisiä oli melko paljon, ja he olivat selvästikin tulleet nauttimaan kiireettömästä vapaapäivästä - ja siitä ihanasta, aurinkoisesta lokakuisesta säästä.

Tämä tyyppi oli sen näköinen,
että olisi antanut vaikka pusun. (En kokeillut.)

Tämä se vasta lauhkea kaveri oli.
Sillä oli kyllä oma aitauskin,
mutta se oli päästetty käyskentelemään ihmisten joukkoon. 

Tunnelma oli kyllä oikeasti aika kiva. Vaikka tuntuikin vähän hassulta, että perässä kuljeskeli välillä aasi ja toisinaan sai väistellä ympäriinsä juoksentelevia kanoja, joita kukko jahtasi. Puhumattakaan nyt siitä, että sai vähän katsella mihin astui, kun noita eläimiä kuljeskeli siinä ympärillä vähän siellä sun täällä. Kuitenkin tuli sellainen olo, että olipas aika kivaa löytää tällainen paikka. Ja että kyllä tänne voisi toistekin tulla. Ja kyllä meidän poikamme oli aika ahkera!

Kotimatkalla piti uudemman kerran pysähtyä ottamaan muutama kuvakin, kun oli taas niin häikäisevän kaunista. Enkä ala nyt edes selittelemään (taas), miten hyvin täällä viihdyn. Huomaatte kyllä.

Näin tyynenä en muista Champlain-järveä usein nähneeni.
 Pysähdyttävää.

Ja sellainen (tällainen) mukava sunnuntai saa usein myös kivan päätöksen. Tänään se oli kahdenkeskinen illallinen naapuriravintolassamme.

A dessert to share. Espresso-creme brulee.
Ei lisättävää.

Vaikka kaunista ja lämmintä voi vielä olla, etenee syksy meilläkin koko ajan ja illat pimenevät. Nyt pimeys valtaa tienoon jo ennen seitsemää. Kotimatkalla ravintolasta voi kuitenkin pysähtyä ihastelemaan vaikka sitä jylhyyttä, jota nuo ympäröivät vuoret edustavat. Ja joiden edessä mykistyy kerta toisensa jälkeen.

Adirondackin vuoristo,
joka hohtaa meille New Yorkin osavaltion puolelta.

Että sellainen tiistai

Kello soi 6.40. Aamuntorkku ei tunne oloaan virkeäksi eikä liiemmin vetreäksi, mutta toimii vuosia hyväksi havaitun konstin voimin: nousee ylös välittömästi. Kivistää se kumminkin, niin tällä konstilla kivistys sentään talttuu pikemmin.

Normaali aamu. Lapset ylös sängyistä ja aamupalaa koko joukolle. Hammasharjoja lasten kätösiin ja koululaisen evästä mikroon. Termos ja muut eväsboxiin. Tänään pakkaan myös extraeväät, sillä esikoisella on luvassa metsäretki. Ylimääräisen vesipullonkin nakkaan mukaan, ja repussa on välikerrosvaatetta ja vaihtovaatetta. 

Koulun pihassa ollaan noin kymmentä yli kahdeksan. Vettä sataa ja tuuli viuhuu, kun astumme ulos autosta. Edelleen jaksan olla iloinen siitä, että koulu jaksaa panostaa luontokasvatukseen, vaikka keli ei olisikaan aina kummoinen. Kasaan kannettavat tavarat auton turvaistuimeen, jonka muistan sentään irrottaa. Sitä tarvitaan, että pääsevät retkipaikkaan.

Kun olen lähdössä koululta, saan kuulla, että metsäretki jää kuitenkin tänään väliin, sillä maaston katsotaan olevan liian märkä pienille kulkijoille. No, turvaistuin kainaloon ja takaisin autoon. Harjoitusta tämäkin. Hymyilen, sillä lapseni jäi tänäänkin iloisena ja hymyilevänä koulun huomaan.

Kurvaan kotiin ja alan valmistautua seuraavaan kuljetukseen. Olen ilmoittanut kolmivuotiaat kaksosemme Preschool Art -taidekurssille ja kaksikko on innosta puhkuen pukemassa ulkovaatteita. Vajaan vartin matka Burlingtonin puolelle ja tenavat ulos autosta. Kapuamme lasten ja lastenhoitajan kanssa taidekoulun rappuset kohti studiota.

Maalaushommia. Juuri nyt en varsinaisesti ilahdu ensimmäisestä ohjelmanumerosta, ja hetken päästä muistan miksi. Oranssia maalia täynnä oleva pensseli on sekunnin murto-osassa heilahtanut kohti tyttäreni vapaana liehuvia hiuksia. No niin. Tästä se lähtee. Mutta, kaikki menee loppujen lopuksi aika hyvin. Ja paluumatkalla meillä on innokkaita taidekoululaisia, jotka kantavat luomuksiaan visusti omissa käsissä ja tahtovat kouluun uudelleen.

Niitä luomuksia.

Kotiin lounaalle, jonka jälkeen käyn autolla kolmannen kierroksen. Meiltä on koululle matkaa kolmen minuutin ajomatkan verran, joten piipahdan vilkaisemassa, onko esikoisella kaikki hyvin. Toisinaan vien tyttärelleni jonkin pienen lisäevään lounaan päälle nautittavaksi. Tänään käyn vain toteamassa, että hän taitaa kyllä pärjätä jo todella hyvin ilman minuakin. Lounasaikaan koululla törmää usein muihinkin vanhempiin, sillä on aivan tavallista, että vanhempia käy lounastamassa koululla lastensa luona.

Palaan kotiin. Vesisade on lakannut ja kaunis syyssää on palaamassa. Mieli halajaisi vähän kävelylle, mutta jätän ajatuksen väliin, sillä kurkussa tuntuu, että syksyn toinen flunssa yrittää iskeä minuun ja olo ei ole aivan priima. Parin viime vuoden hyvin vähäinen sairastavuus meidän perheessämme näyttää kostautuvan tänä syksynä. Lapset saavat flunssia ja minä perässä.

Kahvitkin juon, vieläpä aivan rauhassa, sillä kolmivuotiaamme nukkuvat päiväunia. Kulutan aikaa tekemättä mitään. Sivuutan ajatuksen kotitöistä, sillä tiedän ehtiväni myöhemminkin.

Puoli kolmelta käynnistän auton jälleen. Kohti koulua, jossa odotan hetken, että lapseni tulee luokasta. Istumme hetken loppupiirissä ja siirrymme sen jälkeen eteiseen pukemaan. Löydän lapun, jossa pyydetään valitsemaan lapselle tulevan projektityön aihe. Yleisotsikko on Vermont Wildlife. Täytyypä googlettaa. Muistelen nimittäin, että kyseiseen työhön kuuluu myös kotiläksy, jossa aiheesta tulee valmistella lapsen kanssa 3D-malli. Hmm. Kotiäidit ovat kiireistä porukkaa. Helpompaa olisi, että olisi vähän näppärämpi. Mutta eiköhän me jotain saada aikaan.

Kurvaamme kotiin. Lastenhoitoapu on huolehtinut lapsille välipalaa ja singautan esikoisemme samaan pöytään sisarustensa kanssa. Vielä kauppaan. Auto taitaa päästä päivän viidennelle reissulleen.

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Arkipäiväpostaus loppuu tähän, sillä kuka nyt enää pidemmälle jaksaisi lukea.

Sellaista se, minun arkeni.

Aja hiljaa äiti nyt vaan!

Minä ajan kyllä usein aika hiljaa, tai ainakin riittävän hiljaa. En minä hidastele, mutta harvemmin hurjastelenkaan. Taidan olla aika kuuliainen noudattamaan liikennesääntöjä - mutta kyllä toisinaan vähän vaikeaa on.

Esimerkiksi, kun menee Suomeen lomalle ja ajaa siellä autoa. Ja kun on tottunut jo siihen, että täällä meillä saa punaisia päin kääntyä silloin, kun liikennetilanne sen sallii. Joten Suomessa, kun haluaa liikennevaloristeyksessä kääntyä oikealle ja liikenne on sopivan verkkaista, niin vaikka ne punaiset palavatkin, niin mieli tekee kääntyä, aivan vimmatusti. Tämä tulee varmastikin olemaan se vaikein osa liikennesäännöissä, kun Suomeen jossain vaiheessa palaamme.

Tähän asiaan oli kyllä ensin oppimistakin vähän, tuntui suorastaan hiukan luvattomalta koko touhu. Tällä hetkellä ovat tunnontuskat muisto vain, paitsi silloin kun kyydissä on tarkkaavainen esikoisemme. Hän seurailee liikennettä yllättävänkin tarkasti ja huomauttaa kyllä, jos äiti tai isä kääntyy punaisilla valoilla. Selitä nyt sitten viisivuotiaalle, milloin niitä punaisia päin saakin yhtäkkiä ajaa.

Tämmöinen opus tuli aikoinaan kahlattua läpi, siinä vaiheessa, kun tänne muutimme. Alkuun sai turistina ajella eurooppalaisella kortilla, mutta kolmen kuukauden jälkeen oli käytävä anomassa paikallista ajokorttia. Sen sai, kun ensin selvitti kirjallisen kokeen ja sen jälkeen ajokokeen. Kuvitelkaa nyt, parikymmentä vuotta autoa ajanut rouvashenkilö joutuu uudelleen ajokokeeseen. Huhhuh, sanon minä. Lupa kuitenkin heltisi, vaikka muutamia kauneusvirheitä tulikin tehtyä. Ja huhhuh.

Kiinnostuin liikenteeseen liittyvistä säännöstöistä uudelleen nyt lokakuun alettua. Siksi, että täällä on toitotettu varsin paljon uudesta lokakuussa voimaan astuneesta säädöksestä, jonka mukaan kännykän käyttö ajaessa on tyystin kielletty, paitsi handsfreen avustuksella. Joten heräsi kysymys, että mikä kaikki tähän saakka on sitten ollutkaan sallittua? Aiemmin ajaessa sai todellakin puhua puhelimeen, mutta tekstiviestien lukeminen tai niihin vastaaminen on ollut kiellettyä. Nyt on kielletty kaikki näprääminen ja puhelimeen (tai mp3-soittimeen tmv.) ei saa ajaessa koskea. Ilmeisesti kuitenkin puhelimen saa aktivoida, jos se soi. On kuitenkin ryhmä, jolta on kielletty tähän liittyen kaikki - nimittäin alle 18-vuotiaat kuljettajat (ajokortin voi täällä saada 16-vuotiaana). He eivät saa käyttää puhelinta ajaessa edes handfreellä.

Mutta, kaiken kaikkiaan, täällä ajeleminen on melko lailla samanlaista kuin Suomessakin. Kunhan muistaa ankarasti varoa koulubusseja. Jos koulubussi on pysähtynyt ja vilkuttaa valoja, sitä ei saa ohittaa, edes kohdatessa. Niinpä joskus näkee vähän hassuihinkin paikkoihin pysähtyneitä autojonoja. Tässä eräänä aamuna satuin itsekin melko mielenkiintoiseen liikennetilanteeseen. Minä ja risteyksen vastakkaisella puolella oleva auto olimme molemmat yrittämässä vasemmalle ja olimme kumpikin stop-merkkien takana. Toki me olisimme voineet mennä yhtä aikaa, jos liikennetilanne olisi sen sallinut. Meidän lisäksemme etuajo-oikeutetulla väylällä oli molempiin suuntiin autojono pysähtyneenä. Toinen jono oli jäänyt pysähtyneen koulubussin taakse, toinen suojatien taakse, jota ylitti jalankulkijoita (ja lisäksi sen koulubussin vuoksi). Eli kaikki vain odottivat, koska kaikkien piti odottaa. Mutta aika nätisti tuo tilanne kuitenkin viimein lähti purkautumaan, vaikka se vähän pitkälliseltä jo tuntuikin.

Mutta takaisin kännykkään vielä hetkeksi. Myönnän tehneeni rikkeen tässä eräänä päivänä, kun kuulin ajaessani puhelimen soivan. Se soi jossain laukkuni uumenissa, joka oli viereisellä penkillä. Ei minulla ollut aikomusta siihen vastata, mutta yritin hapuilla puhelinta käteeni, jotta näkisin, kuka soittaa. Sainkin sen selville ja pudotan puhelimen hätäisesti auton keskikonsoliin. Ja sitten joudun hieman jarruttamaan ja kuulen iloista kolinaa. Kolinkolinkolin. Puhelinta ei näy missään. Great. Tämä oli taatusti rangaistus tuosta näpelöinnistä.

Mutta löytyihän se myöhemmin. Repsikan puoleisen oven taskusta. Näppärä vekotin!

Väritä mun maailmani

Syksy täynnä aurinkoa, pikkuisen pakkasen puremaa. Asiantuntijat sanovat, että siinä on yhtälö, joka on suonut meille tänä vuonna tänne Vermontiin mitä upeimman väriloiston. Joten meillä oli perjantaina tehtävä, mieluinen sellainen.

Lauantaiksi oli luvattu sadetta, ja se on pitänyt paikkansa. Siitä johtuen päätimme perjantaina ennen pimeän tuloa etsiä upean ruskareitin - ja nappasimmekin aika makean saaliin. 

Kun meiltä lähtee kohti etelää, kohtaa jo ihan pienen hetken päästä maaseudun. Ei ihan kivenheiton päässä, mutta muutamaa mailia kauemmaksi ei tarvitse ajaa. Tässä ollaan jo pidemmällä, mutta ei kaukana kotoa kuitenkaan. Mikä upea, upea sää!

Luulimme, että meillä on täällä Burlingtonin seuduilla jo ruska. Värejä on ihasteltu arkena jo reilun viikon ajan, mutta tämä taitaakin olla vasta alkusoittoa. Meillä päin onkin vielä yllättävän paljon vihreyttä, sillä lämpöä on riittänyt. Yöt ovat toki jo kesää viileämpiä ja iltaisin, kun aurinko laskee seitsemän nurkilla, tapahtuu viileneminen nopeasti, vaikka päivällä olisikin päästy vielä melkein hellelukemiin.

Näistä maaseutumaisemista matka jatkui eteenpäin kohti Vihreitä Vuoria (Green Mountains) ja Vermontin kolmanneksi korkeinta kohtaa (1244m), joka kantaa nimeä Camel's Hump. Kamelinkyttyrän ympärillä levittäytyy Camel's Hump State Park, jonka lähimaastoissa suunnittelimme ajelevamme. Emmekä pettyneet, emme todellakaan. Olemme asuneet näillä seuduin jo pari vuotta, mutta aivan näille reiteille emme olleet aiemmin päätyneet. Olipas upeaa löytää kotiseuduiltaan näin sykähdyttäviä maisemia! (Kun kurkistat tarkkaan seuraavan kuvan keskivaiheille, saatat erottaa pystysuorassa näkyvän tien, jota pitkin tälle paikalle saavuimme.)

Näköalapaikka. Henkeäsalpaava, pysähdyttävä, herkeämättömän kaunis paikka. Sanattomuus oli lähellä. Minne olenkaan tullut. Ja miten hyvin tiedänkään, että olen löytänyt paikan, jonne joskus jätän palan sydäntäni.

Tie mutkitteli melko lailla ja nousu tuntui jo korvissakin, kun lähestyimme tätä nimenomaista paikkaa, mutta enpä tiennyt, mitä olikaan edessä. Täältä reitti jatkuikin entistä serpentiinimäisempänä alaspäin, ja vaikka heikkopäistä jo vähän hirvittikin, olivat maisemat niin huikeat, että pieni matkapahoinvointiriski oli pakko ottaa. Huhhuh. Tuolta serpentiinipätkältä en kuitenkaan kyennyt ottamaan kuvia!

Kotiin on kuitenkin aina kiva palata. Tässä baana on jo tasoittunut ja suoristunut, mutta bongasimme vielä upean auringonlaskun.

Tässä hetkessä on hyvä, on.

Anteeks vaan, toinen ja kolmas

Kirjahyllyn kätköistä löytyy kolme vauvakirjaa, ja ne pistelevät hiukan äidin omaatuntoa. Mieli tekee kyllä ajatella, että nehän ovat vain kirjoja. Ne kertovat kuitenkin vähän siitä, kuinka joskus aikaa oli enemmän ja sitten sitä on ollutkin vähän vähemmän. Ja sitten kun sitä aikaa olisi ehkä taas enemmän, niin äiti huomaakin, ettei pitkäkestoinen muisti olekaan tallentanut ollenkaan kaikkea, mitä oli kuvitellut.

Kyllä, tiedän, milloin esikoisemme sai ensimmäiset hampaansa. Tiedän, milloin hän kannatteli päätään ensi kerran, milloin antoi ensimmäisen hymynsä. Milloin oppi istumaan ilman tukea ja milloin nousemaan tukea vasten seisomaan. Ja milloin otti ensimmäiset haparoivat askeleensa. 

Kyllä, toinen ja kolmas, kyllä heillekin on puhjennut hampaita. Luultavimmin vieläpä kaikki, jotka pitikin. Senkin aikoinaan ehdin huomata, että oppivat istumaan ja nousemaan ylös ja ryömimään ja konttaamaan ja kävelemäänkin ihan itse. Mutta milloin. Milloin, milloin, milloin. Luultavasti suurinpiirtein niihin aikoihin kun noita taitoja yleensä opitaan.

Vauvojen vaatteiden hypistely vaatekaupoissa on ensi kertaa äidiksi tulevalle jotenkin mystistä. Miettii, valikoi ja tuumii, mikä koko olisi järkevää ostaa, jottei vauva siihen aivan hukkuisi ja toisaalta, että tuo kuitenkin mahtuisi siihen vaatteeseen edes jonkin aikaa. Ja mitä sitä pitikään ottaa huomioon, kun etsiskelee ensimmäistä talvihaalaria. Entä kenkiä, millaiset ne pitää olla, jotta tukevat pientä jalkaa sopivasti.

Toisen ja kolmannen kohdalla tuli haalittua vaatetta vähän sieltä ja täältä. Opittua sekin, että ei kaikkea tarvi kerralla olla, kyllä niitä ehtii sitten matkan varrella ostaa. Ja kun pikkusisko saa isosiskon käytetyn lempipaidan päällensä ja hypistelee sitä ihastuksissaan ('äiti tämä on uuuusi!') niin eihän se ketään vahingoita, vaikka äiti ei sanokaan, ettei se ihan uusi ole. Se on uudelle käyttäjälle kuitenkin uusi. Ja minä kannatan kierrätystä.

Tiedättekö, ne lapset eivät kuihdu nälkäänsä sillä sekunnilla, vaikka saisivat maitonsa vasta hetken päästä, eivätkä sillä siunaaman sekunnilla. Te toinen ja kolmas, te olette saaneet odottaa ja paljon. Jos teillä on ollut nälkä samaan aikaan (kuten useimmiten), teistä toinen on aina joutunut odottamaan. Joskus olette joutuneet molemmat odottamaan, sillä esikoinen on saanut ensin juotavaa. Ja vieläkin äiti muistaa, kuinka vajaa kolmevuotias esikoinen kävi lohduttamaan pikkusiskoaan lempeästi 'älä itke, kyllä se äiti sinullekin antaa maitoa'.

Esikoisen ensimmäinen varsinainen lomamatka suuntautui Ruotsiin, ensimmäinen yökyläily mummulaan. Sairaalan nimikortti on liimattu vauvakirjan sivuille ja ensimmäisen syntymäpäiväjuhlan kutsu löytyy kirjan välistä. Ensimmäisen joulun tunnelmista voi lukea seikkaperäisesti tänäkin päivänä ja ensimmäisistä sanoista löytyy pitkä lista. Ja kyllä, te toinen ja kolmas, tekin olette käyneet matkoilla, yökylässä ja syntymäpäiviänne on juhlittu. Ensimmäinen joulukin meni ja sanojakin olette oppineet niin, että papupatoja riittää meillä tätä nykyä. Joten kaikkihan on mennyt ihan hyvin, eikö.

Rakkaat lapseni, olette kaikki minulle tismalleen yhtä tärkeitä. Se tosiasia, etten ole kirjoittanut vauvakirjoihin mitään muutamaan vuoteen, johtuu vain siitä, että olen ollut niin keskittynyt rakastamaan teitä ja huolehtimaan teistä. Ja vaikka tulevaisuudessakin unohdan varmasti kirjata ylös tärkeitä tai vähemmän tärkeitä päivämääriä, tulen tekemään kaikkeni, jotta koette minun huolehtivan teistä kaikista tasavertaisesti. Tänä syksynä olen taluttanut koulutielle esikoistani, ja tulen tekemään sen samoin myös toisen ja kolmannen kanssa. Sillä ne tärkeät asiat - ne, jotka tulee tehdä ja jotka haluaa tehdä - niillä on aika vähän tekemistä päivämäärien tai pienten yksityiskohtien kirjaamisen kanssa. 

Ne ovat kai pikemminkin niitä, joita tietää sydämellä.