Että sellainen tiistai

Kello soi 6.40. Aamuntorkku ei tunne oloaan virkeäksi eikä liiemmin vetreäksi, mutta toimii vuosia hyväksi havaitun konstin voimin: nousee ylös välittömästi. Kivistää se kumminkin, niin tällä konstilla kivistys sentään talttuu pikemmin.

Normaali aamu. Lapset ylös sängyistä ja aamupalaa koko joukolle. Hammasharjoja lasten kätösiin ja koululaisen evästä mikroon. Termos ja muut eväsboxiin. Tänään pakkaan myös extraeväät, sillä esikoisella on luvassa metsäretki. Ylimääräisen vesipullonkin nakkaan mukaan, ja repussa on välikerrosvaatetta ja vaihtovaatetta. 

Koulun pihassa ollaan noin kymmentä yli kahdeksan. Vettä sataa ja tuuli viuhuu, kun astumme ulos autosta. Edelleen jaksan olla iloinen siitä, että koulu jaksaa panostaa luontokasvatukseen, vaikka keli ei olisikaan aina kummoinen. Kasaan kannettavat tavarat auton turvaistuimeen, jonka muistan sentään irrottaa. Sitä tarvitaan, että pääsevät retkipaikkaan.

Kun olen lähdössä koululta, saan kuulla, että metsäretki jää kuitenkin tänään väliin, sillä maaston katsotaan olevan liian märkä pienille kulkijoille. No, turvaistuin kainaloon ja takaisin autoon. Harjoitusta tämäkin. Hymyilen, sillä lapseni jäi tänäänkin iloisena ja hymyilevänä koulun huomaan.

Kurvaan kotiin ja alan valmistautua seuraavaan kuljetukseen. Olen ilmoittanut kolmivuotiaat kaksosemme Preschool Art -taidekurssille ja kaksikko on innosta puhkuen pukemassa ulkovaatteita. Vajaan vartin matka Burlingtonin puolelle ja tenavat ulos autosta. Kapuamme lasten ja lastenhoitajan kanssa taidekoulun rappuset kohti studiota.

Maalaushommia. Juuri nyt en varsinaisesti ilahdu ensimmäisestä ohjelmanumerosta, ja hetken päästä muistan miksi. Oranssia maalia täynnä oleva pensseli on sekunnin murto-osassa heilahtanut kohti tyttäreni vapaana liehuvia hiuksia. No niin. Tästä se lähtee. Mutta, kaikki menee loppujen lopuksi aika hyvin. Ja paluumatkalla meillä on innokkaita taidekoululaisia, jotka kantavat luomuksiaan visusti omissa käsissä ja tahtovat kouluun uudelleen.

Niitä luomuksia.

Kotiin lounaalle, jonka jälkeen käyn autolla kolmannen kierroksen. Meiltä on koululle matkaa kolmen minuutin ajomatkan verran, joten piipahdan vilkaisemassa, onko esikoisella kaikki hyvin. Toisinaan vien tyttärelleni jonkin pienen lisäevään lounaan päälle nautittavaksi. Tänään käyn vain toteamassa, että hän taitaa kyllä pärjätä jo todella hyvin ilman minuakin. Lounasaikaan koululla törmää usein muihinkin vanhempiin, sillä on aivan tavallista, että vanhempia käy lounastamassa koululla lastensa luona.

Palaan kotiin. Vesisade on lakannut ja kaunis syyssää on palaamassa. Mieli halajaisi vähän kävelylle, mutta jätän ajatuksen väliin, sillä kurkussa tuntuu, että syksyn toinen flunssa yrittää iskeä minuun ja olo ei ole aivan priima. Parin viime vuoden hyvin vähäinen sairastavuus meidän perheessämme näyttää kostautuvan tänä syksynä. Lapset saavat flunssia ja minä perässä.

Kahvitkin juon, vieläpä aivan rauhassa, sillä kolmivuotiaamme nukkuvat päiväunia. Kulutan aikaa tekemättä mitään. Sivuutan ajatuksen kotitöistä, sillä tiedän ehtiväni myöhemminkin.

Puoli kolmelta käynnistän auton jälleen. Kohti koulua, jossa odotan hetken, että lapseni tulee luokasta. Istumme hetken loppupiirissä ja siirrymme sen jälkeen eteiseen pukemaan. Löydän lapun, jossa pyydetään valitsemaan lapselle tulevan projektityön aihe. Yleisotsikko on Vermont Wildlife. Täytyypä googlettaa. Muistelen nimittäin, että kyseiseen työhön kuuluu myös kotiläksy, jossa aiheesta tulee valmistella lapsen kanssa 3D-malli. Hmm. Kotiäidit ovat kiireistä porukkaa. Helpompaa olisi, että olisi vähän näppärämpi. Mutta eiköhän me jotain saada aikaan.

Kurvaamme kotiin. Lastenhoitoapu on huolehtinut lapsille välipalaa ja singautan esikoisemme samaan pöytään sisarustensa kanssa. Vielä kauppaan. Auto taitaa päästä päivän viidennelle reissulleen.

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Arkipäiväpostaus loppuu tähän, sillä kuka nyt enää pidemmälle jaksaisi lukea.

Sellaista se, minun arkeni.