Väritä mun maailmani

Syksy täynnä aurinkoa, pikkuisen pakkasen puremaa. Asiantuntijat sanovat, että siinä on yhtälö, joka on suonut meille tänä vuonna tänne Vermontiin mitä upeimman väriloiston. Joten meillä oli perjantaina tehtävä, mieluinen sellainen.

Lauantaiksi oli luvattu sadetta, ja se on pitänyt paikkansa. Siitä johtuen päätimme perjantaina ennen pimeän tuloa etsiä upean ruskareitin - ja nappasimmekin aika makean saaliin. 

Kun meiltä lähtee kohti etelää, kohtaa jo ihan pienen hetken päästä maaseudun. Ei ihan kivenheiton päässä, mutta muutamaa mailia kauemmaksi ei tarvitse ajaa. Tässä ollaan jo pidemmällä, mutta ei kaukana kotoa kuitenkaan. Mikä upea, upea sää!

Luulimme, että meillä on täällä Burlingtonin seuduilla jo ruska. Värejä on ihasteltu arkena jo reilun viikon ajan, mutta tämä taitaakin olla vasta alkusoittoa. Meillä päin onkin vielä yllättävän paljon vihreyttä, sillä lämpöä on riittänyt. Yöt ovat toki jo kesää viileämpiä ja iltaisin, kun aurinko laskee seitsemän nurkilla, tapahtuu viileneminen nopeasti, vaikka päivällä olisikin päästy vielä melkein hellelukemiin.

Näistä maaseutumaisemista matka jatkui eteenpäin kohti Vihreitä Vuoria (Green Mountains) ja Vermontin kolmanneksi korkeinta kohtaa (1244m), joka kantaa nimeä Camel's Hump. Kamelinkyttyrän ympärillä levittäytyy Camel's Hump State Park, jonka lähimaastoissa suunnittelimme ajelevamme. Emmekä pettyneet, emme todellakaan. Olemme asuneet näillä seuduin jo pari vuotta, mutta aivan näille reiteille emme olleet aiemmin päätyneet. Olipas upeaa löytää kotiseuduiltaan näin sykähdyttäviä maisemia! (Kun kurkistat tarkkaan seuraavan kuvan keskivaiheille, saatat erottaa pystysuorassa näkyvän tien, jota pitkin tälle paikalle saavuimme.)

Näköalapaikka. Henkeäsalpaava, pysähdyttävä, herkeämättömän kaunis paikka. Sanattomuus oli lähellä. Minne olenkaan tullut. Ja miten hyvin tiedänkään, että olen löytänyt paikan, jonne joskus jätän palan sydäntäni.

Tie mutkitteli melko lailla ja nousu tuntui jo korvissakin, kun lähestyimme tätä nimenomaista paikkaa, mutta enpä tiennyt, mitä olikaan edessä. Täältä reitti jatkuikin entistä serpentiinimäisempänä alaspäin, ja vaikka heikkopäistä jo vähän hirvittikin, olivat maisemat niin huikeat, että pieni matkapahoinvointiriski oli pakko ottaa. Huhhuh. Tuolta serpentiinipätkältä en kuitenkaan kyennyt ottamaan kuvia!

Kotiin on kuitenkin aina kiva palata. Tässä baana on jo tasoittunut ja suoristunut, mutta bongasimme vielä upean auringonlaskun.

Tässä hetkessä on hyvä, on.