Tiedänhän minä, että tyttäreni osaa ja on osannut englantia jonkin verran jo hyvän aikaa. Ollaanhan täällä rapakon takana jo yli kaksi vuotta asuttukin. Mutta koska olemme aivan umpisuomalaisia, niin puhumme kotona kyllä 99-prosenttisesti suomea. Ja aiemmin on ollut niin, että vaikka tyttärelleni olisi vaikkapa jossain kyläpaikassa, kaupassa tai harrastuspiireissä englantia puhuttu, on hän itse pitänyt sanaisen arkkunsa melko visusti kiinni. Ja sitten hän aloittaa koulun, ja muutamassa viikossa hän puhuu minulle sellaisia lauseita, että on jo lähellä, että itse pitää mennä jotain tarkistamaan sanakirjasta.
Vieraan kielen oppiminen on kyllä aika ihmeellinen juttu. Omalla kielitieteellisellä opintotaustallani pitäisi kai jotakin siitä prosessista oikeastaan ymmärtääkin, mutta omien lasteni kohdalla tunnen olevani jotenkin ymmyrkäisenä. Olemme toki näiden parin vuoden aikana esimerkiksi lukeneet paljon kirjoja englanniksi. Aluksi tein niin, että luin lauseen tai pari ensin englanniksi ja käänsin ne sitten suomeksi. Jossain vaiheessa aloin lukea englanninkieliset kirjat vain englanniksi, ja huomasin samalla, että esikoistyttäreni ei edes kysele suomenkielisen käännöksen perään.
Kyllä me joskus englantia kotonakin puhumme. Olen ottanut sen periaatteen, että jos lapseni alkaa puhua minulle englantia, vastaan hänelle englanniksi. Voimme vaihtaa suomen kieleen, jos tarve vaatii. Välillä tyttäreni vaihtaakin keskustelukielen, jos haluaa kertoa jotain hyvin seikkaperäisesti. Mutta useimmiten käymme koko keskustelun näissä tapauksissa kuitenkin englanniksi.
Esikoisemme on myös alkanut opettaa pikkusisaruksiaan. Esimerkiksi tänään hän luki heille yhden suomi-englantikuvasanakirjan kannesta kanteen. Pienemmät kuuntelevat muutoinkin todella tarkasti isosiskonsa puhetta, ja olen huomannut heidänkin puheeseensa ilmaantuneen viime aikoina useita uusia englanninkielisiä fraaseja.
I want to show you my treasures! - What are they? - They are sticks! Ja taas minä vain kuuntelin hämmästyneenä, kun lapseni halusi näyttää pihalta löytämiään aarteita toisille. Siis kokonaiselle koululle. Me olemme nimittäin sikäli onnekkaita, sillä olemme päässeet mukaan amerikkalaiseen systeemiin, jossa joka-aamuinen ja -iltapäiväinen kokoontuminen rinkiin vaihtamaan kuulumisia ei ole pois opetusohjelmasta, vaan on osa sosiaalisten taitojen opettelua. Ja tässä ringissä lapseni uskaltautui tällä viikolla oma-aloitteisesti, vapaaehtoisesti ja vieläpä suurella innolla kertomaan omista aarteistaan. Sillä kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä, mutta josta on hämmästyttävän nopeasti kuitenkin tullut hänelle kieli, jolla hän osaa - ja uskaltaa - kommunikoida.
Aikuinen jatkaa hämmästelyä. Ja toivoisi ihan pikkuisen, että mitä jos sitä itsekin osaisi suhtautua vieraan kielen käyttämiseen niin luontevasti kuin lapsi sen tekee. Osaahan sitä vierasta kieltä, useampaakin, käyttää, mutta mikä se on se hidaste, joka toisinaan siellä takaraivossa kiusaa? Se, mikä saa aikuisen kiinnittämään huomionsa siihen, että osaankohan minä tai käytänköhän nyt oikeaa termiä tai rakennetta ja niin edelleen. Sellainen kiusa taitaa suurimmalta osalta lapsia puuttua.
Hämmästely siis jatkuu. Raportoin seuraavaksi varmaankin siitä, kun esikoiseni alkaa kommunikoida kotonakin pääosin englanniksi. Ihmeellistä tämä kyllä on.
Kuva? Älkää kysykö, miten se tähän liittyy. Piti nyt jotain keksiä, ja tämä tyyppi on pyörinyt päässä jo muutaman viime päivän ajan. Se on nimittäin aiheena lapseni tulevassa tutkielmassa. Ja kyllä minä olen jo asennoitunut siihen, että alamme yhdessä tutkimaan, mitä nämä kaverit syövät ja missä elävät ja mitä ominaispiirteitä niillä on. Ja tietenkin, tyttäreni osasi kyllä kertoa, että tämä on snowy owl. Ihan pöllöilyksi siis menee. Kuulette vielä varmaan siitäkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti