Saisko sitä lämpöä kiitos!

Huh huh. Tämän viikon tiistaina olimme laskeutumassa lomalle Floridaan ja minä sain muistikuvan lähes kymmenen vuoden takaa. Tuolloin olin laskeutumassa ensi kertaa tuohon osavaltioon, vieläpä aivan ensi kertaa Yhdysvaltoihin. Enkä ollenkaan tuntenut oloani mukavaksi, sillä olimme keskellä ukkosmyrskyä. Minulla on aina ollut huono matkustuspää, vaikka olenkin oppinut sen kanssa jollain tavalla elämään. Myrskyjen aiheuttamia töyssähtelyjä lentokoneessa se ei kuitenkaan siedä. Ei tuolloin, eikä liiemmin tällä viikolla. Joten viime tiistaina minä laitoin vain silmäni kiinni ja pidin pääni suorassa, ja toivoin, että olisimme pian perillä. Lentoaikaa tuli kuitenkin melkein tunti lisää. Aivan kuten silloin kymmenisen vuotta sitten.

Ja huokaus, syvä ja hyvä sellainen. Perillä Orlandossa ja majapaikassa. Ukkosenkin jälkeen ilma oli lämmin ja kostea. Kyllä tämä tästä vielä kunnon lomaksi muuttuisi. Iltaa oli vielä pitkästi jäljellä, ja ensin oli saatava koko porukalle ruokaa. Minä istuin ravintolan pöydässä vielä varsin huonovointisena, mutta katselin tyytyväisenä, että lapset söivät hyvällä ruokahalulla. Taisi olla niitä harvoja kertoja, kun se onkin äiti, jota pitää muistutella riittävästä syömisestä. Mutta siitäkin selvittiin, ja seuraava aamu toi viimein normaalin olon takaisin.

Siis onko tää nyt Florida, jonka mä muistan. Seuraava aamu valkenee, tai ei oikein edes valkene, sillä sää on sateesta harmaa. Celsiuksissa lämpöä on suurinpiirtein kolmentoista asteen verran. Hei, mitä tää nyt on. Täällä piti olla lämmin! Onneksi meillä on kuitenkin lomafiilis päällä, ja lapset jaksavat ihmetellä Mikki Hiiriä silmät pyöreinä. Vietämme päivää Disney Downtownissa, joka on kävelyalue, täynnä kauppoja, ravintoloita ja huvituksia. Lapset hullaantuvat Disney-tavarasta, sehän oli kai sanomattakin selvää. Ja yllättävästi osaavat tehdä päätöksensäkin, kun saavat valita yhdet lelut. Olin myös kuvitellut, että voisin ostaa kolmikolle vaikkapa T-paidat. Päädyn sittenkin Mikki Hiiri -takkeihin (jotta ne voi tarvittaessa vetää vielä pitkähihaisten huppareiden päälle). Pienimmäinen pyytää jossain vaiheessa tumppuja käteensä. Tyttöseni, ne jäivät kyllä Vermontiin, sillä me tulimme lomalle lämpimään Floridaan.

Mutta aurinko tulee esiin, vielä samana iltapäivänä, joten pääsemme sittenkin kokeilemaan hotellin uima-altaita. Tarviiko sanoa, että syntymäviluinen äiti hytisee altaalla ja yrittää hakeutua mahdollisimman lämpimään kohtaan. Mutta tiedän, miten lapset tästä nauttivat, ja he näyttävät tarkenevan, ovat kuitenkin koko ajan liikkeessä. Ja tuntuu se, lomalta. Vilusta huolimatta. 

Seuraava päivä vietetään SeaWorldissa, jossa pääsee ihastelemaan vedessä eläviä otuksia. SeaWorld on teemapuisto, johon pääsee maksamalla ylihintaiset pääsyliput (viideltä hengeltä noin 500 dollaria), mutta puistossa saa toki käyskennellä sillä hinnalla koko päivän, ja kaikki esitykset ja huvipuistohärvelit sun muut kuuluvat hintaan. Toki rahanmenoa on puiston sisälläkin tarjolla yllin kyllin: ravintoloita ja snack-pisteitä toisen perään, ja tietenkin - niitä kauppoja, joissa myydään ylihintaista tavaraa. Mutta tykkäsimme paikasta kyllä.

Onneksi päivä, jonka vietimme SeaWorldissa, oli sentään aurinkoinen. Aurinko pelasti sen, että lämpötila nousi silloinkin vain vaivoin kahteenkymmeneen celsiukseen. Altaallallakin oli iltapäivän päätteeksi ihan pikkuisen edellispäivää lämpimämpää. Kuvia? Ei ole. Siksi, että olimme aivan liian kiireisiä vahtiessamme vedessä telmivää kolmikkoamme. Mutta pääasia, että oli hauskaa! Sitä hauskanpitoa katsellessani suostuin jopa vähän palelemaan. Illalla vielä ravintolaan, jossa lapset jaksoivat sittenkin vielä yllättävän hyvin. Mutta oli aivan oikea ratkaisu palata hotellille hyvissä ajoin, sillä uni alkoi painaa jokaisen silmiä. Hotellihuoneessa oli hiljaista heti kahdeksan jälkeen. 

Miniloma on miniloma, ja tuntuu loppuvan nopeasti. Juuri kun lapset tottuvat hotellielämään, on aika lähteä kotiin. Ja vaikka tuntuukin, että yhden viisivuotiaan ja kahden kolmevuotiaan kanssa matkaaminen on välillä aikamoista säätämistä, on se säätämisen arvoista. Sillä on kiva katsella, kun lapsilla on hauskaa. Emme ole matkustaneet täällä lasten kanssa lähialueita pidemmälle, joten lomailu on säilynyt harvinaisena huvina. Saa säilyäkin, sillä elämyksiä saa lähelläkin, kotonakin, omassa pihassakin. Ja sekin, ettei elämä ole pelkkää elämystä täynnä - se se vasta arvokasta onkin.

Mutta ehkä, luultavasti, joskus vielä palaamme Floridaankin. Sillä siellä on lämmintä ja mukavaa. Siis yleensä lämmintä. Mukavaa ainakin! Kaikki on sitä paitsi suhteellista: on ajateltava niin, että siellä oli kuitenkin varsin paljon lämpimämpää kuin Vermontissa, joka oli kiitospäivän aikana saanut reilun kymmenen sentin lumipeitteen ja jossa meitä tervehti myös kunnon pakkanen...

Paluu arkeen... on hrr, kylmä. Mutta kyllä tämä tästä!

Orlando. FL

VT

Vermontista hyvää iltaa

New Yorkin Buffalo on päässyt viime päivinä uutisiin sen verran ympäri maailmaa, että vermontilainenkin alkaa kiinnostua. Me täällä naapuriosavaltiossa olemme yhdessä muun maailman kanssa kauhistelleet, miten selvitään, kun muutamassa päivässä saadaan suurin piirtein kokonaisen keskivertotalven verran lunta. Kaupunki on poikkeustilassa, ja mitäpä muuta voisi kuvitellakaan, jos lunta on pöllähtänyt paikoitellen parin metrin verran. Ikävältä tuntuu ajatellakin heitä, jotka ovat lumen saartamina, ja odottavat kauhunsekaisin tuntein viikonlopulle luvattuja vesisateita, jotka saattavat vielä entisestään lisätä valtaisan lumikuorman painoa rakennusten päällä.

New Yorkin osavaltio on meidän naapurimme, mutta Buffaloon on meiltä vielä aimo matka, sellaisen tavallisen työpäivän verran. Buffalo sijaitsee Erie-järven rannalla, joka onkin syynä siihen, että kaupungissa nähdään talvella useita kertoja ns. lake effectin vaikutus: kun kylmä ilmamassa kohtaa suhteellisen lämpimän massan järven päällä, tapahtuu tällaista, josta nyt olemme uutisissa lukeneet. On meilläkin täällä tuo Champlainjärvi, joka kyllä käsittääkseni kuuluu Yhdysvaltain suurimpiin järviin heti Suurten Järvien jälkeen, mutta näin rankkoja vaikutuksia ei täällä yleensä nähdä. Toki on nähtävissä sitä, että on tiettyjä alueita, jotka saavat herkemmin suuria lumimääriä kuin esimerkiksi me. Toistaiseksi suurin, n. puolessatoista vuorokaudessa satanut lumimäärä, jonka olen itse täällä parin viime vuoden aikana nähnyt, on tämän vuoden maaliskuun talvimyrsky (siitä kerroin täällä). Me saimme lunta tuolloin kuitenkin 'vain' reilun puolen metrin verran.

Mutta palaan vielä keskiviikkoon. Minä, joka itseäni toisinaan uutisaddiktiksikin kutsun, olin nähtävästi ollut pienoisessa uutispimennossa keskiviikon ajan. Minä vietin normaalin touhukasta iltapäivää kahden nuoremman lapseni kanssa, kun puhelimeni alkoi piipata viestejä. Katselin auringonpaisteista marraskuun päivää ja sen yllättävää kauneutta, vaikka pakkanen ja kohtalainen tuuli tekivätkin säästä hieman puraisevan. 'Hukutteko lumeen?' 'Ovatko koulut kiinni?' Oli pakko siinä vaiheessa palauttaa pikaisesti oma tietämys uutisista ja selvittää, missä oikein tupruttaa. 

Ja otin minä kuvankin.

Jottas tiedätte. Tämä on meidän terassi ja sillä on tämän viikon lumikertymä. Että on me ihan kivasti täällä Vermontissa pärjätty, ja koulutkin ovat kyllä auki. Mutta kaunis kiitos kaikille huolenpidosta.

Tulee sitä lunta aivan varmasti vielä tänäkin talvena, varmasti talvimyrskynkin verran. Saattaa olla, että osaan jopa ennustaa melko hyvin. En minä meteorologiasta mitään ymmärrä, mutta voin vilkaista mieheni reissukalenteria. Ja kaivaa lumikolan ihan varmuuden vuoksi autotallin perältä jo vähän lähemmäksi. Antaa sataa vaan. Kyllä mää oon valmis.

Värit

Ja äidin tyttönimi, kiitos!

Ai jaa. Äidin tyttönimi? No, se on vähän vaikeahko. Tavaan, joo. Äitini tyttönimi on todellakin vähän harvinaisempi suomalaisellekin, se on vieläpä yhdysviivallinen. Oli siinä paikallisen Social Security Officen virkailijalla vähän kummastelemista. Tosin tavasin yhtä lailla syntymäpaikkakuntani, tuon pienen, pohjoispohjalaisen kaupungin nimen, kuin isäni ja äitini etunimet sekä sukunimen. Ja tuo, aivan sympaattinen nuorehko miesvirkailija nosti urakan jälkeen, ehkä ansiostakin, peukalon pystyyn: Great! We did it.

Olikohan se tämän viikon torstai, kun olin toista kertaa elämässäni käymässä kyseisessä laitoksessa, siis paikallisessa Kelassa. Ei ole ulkosuomalaisella sinne niin paljon asiaa ollut, ja oikeastaan kiitän onneani. Ystäväni, jonka kanssa juttelin perjantaina, totesikin kuulumisia vaihtaessamme vähän pilke silmäkulmassa: Ai sä olet ollut siellä tällä viikolla. Se on ehkä ikävin paikka kaikista. Mutta siitäkin selvittiin.

Ei se nyt niin kauhea paikka ole, riippuu ihan miten siihen suhtautuu. Yritin suhtautua siihen huumorilla, kuten monet muutkin kanssaihmiset. Että vaikka jonossa onkin ehkä vain vajaa kymmenen ihmistä ennen sinua, siellä voi silti mennä aikaa määrättömän paljon. Joten lado parkkiautomaattiin rahaa ainakin puoleksitoista tunniksi (ja toivo, että se riittää). Voit seurailla toisia odottajia ja kuvitella mielessäsi ihmisten elämäntarinoita. Tuo vanha herra, jolla on hauskan näköinen lierihattu päässään, näyttää lukevan mielenkiintoisen näköistä pokkaria. Ehti kaiketi lukea sen melko pitkälle odotellessaan. Ja tuo nuoren näköinen äiti, jolla on sylissään arviolta noin vuoden ikäinen poika, taitaa kohta luovuttaa, sillä poika ei taida ymmärtää jonotuksen ideaa. Hienotunteisesti äiti nappaa lapsen kainaloonsa ja jättää jonotusnumeron pöydälle. Toisella kertaa sitten. Tuo keski-ikäinen rouva, joka puhuu moneen kertaan puhelimeensa, ei taida olla kiinnittänyt huomiota noihin lukuisiin kieltolappuihin, jotka koskevat puhelimen käyttöä tässä tilassa. Mutta onpahan toisilla edes jotain kuuntelemista. Katselemista tarjoaa myös ruutu, jossa pyörii ilmoituksia ja varoituksia. Joo, osaisin kaiketi olettaakin, ettei vartijalta kannata kysellä sosiaaliturvaan liittyviä kysymyksiä. Ja en, en, en, en aio pistää täällä ranttaliksi. Voisivat vaikka ottaa säilöön. Kevennykseksi voi katsella ohjetta siitä, kuinka eläketietoja voi ilmoittaa sähköisessä palvelussa, jo huomattavan hyvissä ajoin, vaikkei eläke vielä ajatuksissa olisikaan. Joten kyllähän täällä aika kuluu, tavalla tai toisella.

Miksi minä sitten siellä olin? Tulin hakeneeksi työlupaa Yhdysvalloissa tänä vuonna, ja sain sen jokin aika sitten. Työluvan hankkimisen jälkeen tulee hakea Social Security Number, eli ns. sosiaaliturvanumero tuolta paikallisesta Kelasta. Jotta siis pääsisin maksamaan veroja, jos sattuisin saamaan palkkaa. Jos siis löytäisin töitä, jos tulisin niitä hakeneeksi. Jossain välissä kun ovat nuo lapsosetkin ehtineet kasvaa sen verran isommiksi, että ehtisi ehkäpä tehdä taas töitäkin. Jos siis osaisi esimerkiksi vielä tuottaa järjellisiä lauseita, joita työelämässä aikuisten kesken tarvitaan. En ole varma, mutta saattaa olla, että yritän. Ainakin olen aika hyvä käsky-, kehotus- ja kieltolauseissa. Kysykää vaikka lapsiltani.

Byrokratiaan on siis taas tutustuttu. Se pino papereita, joka aikoinaan lähti taholle, joka työlupa-asioita käsittelee, oli muistaakseni melkein sentin paksuinen. Tuolla Kelassa ladoin näppärästi tiskiin immigration statuksen, passin ja työlupakortin. Ja jippiajei, kun tuo nuorehko miesvirkailija sai viimein näpyteltyä koneellensa äitini tyttönimen ja ehkä 'sata' muuta isompaa ja pienempää tietoa sekä selvitti kollegan kanssa pari ongelmakohtaa ja omaa sählinkiään koneensa kanssa, ojensi hän minulle, lähes hymyillen, paperin, jossa kerrottiin, että olen hakenut kyseistä numeroa ja tulen saamaan sen kotiin postitettuna parin viikon kuluessa. Joten tämähän oli melkein kuin pala kakkua. Ja koska minun on välillä vaikea olla lohkaisematta jotain, oli pakko huomauttaa lähtiessäni (hyväntahtoisesti toki, sillä olen kiltti ihminen), että Thank you so much. Just in time before my parking ticket. 

Tota noin. Niitä töitäköhän sitten seuraavaksi? Oliks kuulolla ketään suomalaisen median edustajaa, jota kiinnostais Yhdysvalloissa asuvan kotiäidin kirjalliset tuotokset? Osaa kirjoittaa vähän asiastakin, mutta vielä paremmin asian vierestä. Saa vinkata.

Anyone?

Oodi marraskuulle

Se on tuo pimeys, joka tulee päälle jo viiden nurkilla. Silmäpussit taitavat roikkua alempana päivä päivältä, ja niinä harmaimpina aamuina tuntuu siltä, etteivät ne silmätkään oikein aukea. Taidan olla aika varmasti valoisamman ajan ihmisiä. Eivät oikein kynttilätkään auta, en ole oikein sellainen tunnelmoija. Joskus vuosia, vuosia sitten sytytin hämäränä iltana kynttilän ja kämppäkäveri kysyi, että onko joku kuollut.

Mutta on minulla muita keinoja. Lohturuokaa tai tummaa, äkäistä kahvia, jolla silmät rävähtävät auki. Iltaisin juon vihreää teetä kesät talvet, se rauhoittaa elimistön. En välitä, paljonko siinä on lumevaikutusta, pääasia on, että siitä tulee hyvä olo. Tämänikäisen ihmisen täytyy muutenkin keskittyä siihen, että muistaa vähän hoitaa itseäänkin. Vaikka huono minä olen itsestäni huolehtimaan, sillä aamusta iltaan keskityn siihen, että toiset voisivat hyvin. Ja yölläkin, vaikka hyväuninen olenkin, herättää se äidinvaisto pienestäkin narahduksesta. Olemme onnekkaita, että lapsemme ovat hyväunista porukkaa, mutta aika ajoin joku putoilee sängystä tai heräilee siihen, kun syksyn vakiovieras, tukkoinen nenä, saapuu.

Olisi niin helppo kirjoittaa sellainen narinari-juttu marraskuun kunniaksi. Mutta sen verran paljon löydän itsestäni postitiivisuutta, että olen päättänyt kerätä asioita, joista on marraskuussakin tullut hyvä mieli. Keräilen niitä muisteltaviksi, sitten kun tuntuu, ettei tästä pimeydestä löydä minkäänlaista valon merkkiä.

Meillä on nuo maisemat. Vuoret ovat marraskuussakin yhtä mykistävän jylhiä kuin muinakin aikoina, jos vain pilviverhon takaa näkyvät. Vuorilla on jo lunta, ja se värittää vuorenhuiput entistäkin kauniimmiksi. Lasten taidekoulussa saa käyttää värejä yllin kyllin marraskuussakin. Ravintolat tarjoilevat lohturuokaa ja kuuma kahvi herättää ja lämmittää. Ja sitä paitsi, paikallinen jäätelö maistuu aivan yhtä hyvältä talvellakin (siihen voi muuten tutustua esimerkiksi täällä). Keskustan jäätelöbaarissa on lämmin, vaikka ulkona viuhuisi syksyinen tuuli.

Marraskuu on vähän ankea, on se. Säätyyppi täällä vaihtelee päivittäin, ihan kuin ei syksy oikein osaisi päättää, ollakko vai eikö olla. Tänäänkin nousi lämpötila viiteentoista celsiukseen, ja viikonlopulle luvataan pakkasta. Mutta en kuitenkaan oikeasti tykkää valittaa, sillä minä yritän aina suhteuttaa. Minä nostan hattua niille, jotka selviävät koettelemuksista, pärjäävät lasten kanssa yksinhuoltajina tai kamppailevat sairauksien kanssa. Tai mitä vain muuta, jonka äärellä marraskuinen räntäsade tai ne silmäpussit ovat niin maallisia asioita, ettei niitä viitsi edes mainita.

Annetaan marraskuun olla marraskuu. En minä oikeasti niin paljon sure sitäkään, että lapsilla nenät valuvat taas ja äitiä meinaa väsyttää. Minä kuitenkin olen päättänyt ottaa entistäkin tiukemmin kiinni tuosta suhteuttamisteoriastani. Holiday season (joka täällä tarkoittaa tätä loppuvuoden ns. juhla-aikaa) tuo entistäkin selvemmin esiin sen, että on monia, joita meistä moni voi auttaa. Eikä suuria tekoja tarvita. Minä taidan aloittaa siitä, että vien ystäväni kutsuille kasan minulle tarpeettomia tavaroita. Jos ne eivät löydä uutta kotia kutsujen vieraista, ne viedään hyväntekeväisyyteen. Ja sitten voi jollakin toisella olla myös hiukan parempi marraskuu. 

Historian havinasta herkkujen äärelle

Sunnuntaithan ovat yleensä mukavia päiviä! Niistä on myös mukava kirjoittaa. Sen lisäksi, että tämän ulkosuomalaisperheen isä sai tänään suomalaisen perinteen mukaisesti onnitteluja ja kesäkuussa saa niitä täkäläisen perinteen nimissä (voi näitä onnellisia Ameriikassa asuvia suomalaisisiä), ehdimme iltapäivällä tehdä pikavisiitin naapuriosavaltioon sekä vieläpä piipahtaa aikuisseurassa Burlingtonin keskustaan syömään hyvin liikaa ja makoisasti. Aivan kelpo päivä siis.

Tuolla Champlainjärven toisella puolen siintää siis New Yorkin osavaltio (sekä Adirondackin vuoristo, jota joka päivä huokaillen ihailen). 

Tässä hämärässä marraskuun iltapäivässä
New Yorkin osavaltion kyltti vastaanottaa ulkosuomalaiset kulkijat.

Menemme New Yorkin puolelle useimmiten lautalla, mutta tänään päätimme kokeilla toista tapaa. Champlainjärven eteläosissa, paikassa, joka kantaa nimeä Chimney Port (Vermontissa siis vielä), on nopsahko siltayhteys naapuriosavaltioon. Tuolla puolen vierailijan vastaanottaa paikka nimeltä Crown Point. 

Silta on vain 670 m pitkä, joten tässä kohtaa järvi on luonnollisesti melkoisen kapea. Alkuperäinen silta on avattu liikenteelle vuonna 1929, jolloin se kantoi nimeä Champlain Bridge. Tämä kuvassa näkyvä silta on saanut nimen Lake Champlain Bridge, ja se on valmistunut vuonna 2011. Siltaa rakennettiin vuosina 2009-2011, jona aikana järven ylitykseen liittyi paljon liikenteellisiä ongelmia, sillä muissa ylityspaikoissa käytetyt lautat eivät riittäneet vastaamaan kysyntään. Tekisi mieli siis sanoa, että silta on ainokainen järven ylittävä silta, mutta jos tarkkoja ollaan - myös järven pohjoisosassa on yksi silta. Jos karttaa katsoo tarkkaan, se yhdistää kuitenkin järven reunaman ja erään suuren niemen, jonka toisella reunamalla järvi taas jatkuu, ilman siltaa, (voikohan tätä nyt edes näin selittää?), joten se ei näytä kartassa samalla tavalla kauniisti yhdistävän järven kahta reunamaa toisiinsa. Never mind. Ehkä ymmärsitte, mitä tarkoitan.

Joka tapauksessa, kun päästään Crown Pointin puolelle, olisi tarjolla aimo annos maan sotahistoriaa. Fort Crown Point palauttaisi meidät 1700-luvulle ja Yhdysvaltojen vapaussodan taisteluihin, mutta jottei tästä postauksesta tulisi liian pitkä, hyppään piakkoin takaisin nykypäivään (ja palaan historiaan todennäköisesti jossain myöhemmässä postauksessa). Sen verran nippelitietoa haluan kuitenkin tarjoilla, että Valcour Island naval battlea (Valcour Islandin taistelu) pidetään Yhdysvaltain laivaston ensimmäisenä taisteluna. Se käytiin 11.10.1776. Olkoonkin, että Yhdysvallat hävisi taistelun, mutta sen jälkeen brittien oli peräännyttävä talvea varten takaisin Kanadaan ja siirrettävä sodankäynnin jatkaminen seuraavaan vuoteen. Ja miten tämä taistelu tähän nyt liittyi? Taistelu käytiin siis Champlainjärvellä. Ei ihan tässä kohdassa, missä kävimme, mutta näillä seuduilla kuitenkin.

Siihen nykypäivään siis! Kun iltapäivä kääntyi alkuillaksi, poikkesimme aikuisseurassa Burlingtonin keskustaan. Kävelykadulla on jonkin aikaa pistänyt silmään uudehko italialainen ravintola nimeltä Pascolo, ja päätimme kokeilla paikkaa, hmm, nimestä huolimatta.

Eikä nimi miestä, eikä näköjään ravintolaakaan pahenna. Kellarikerroksesta löytyi aivan kelpo ravintola, jonka listassa oli vain se ongelma, ettei osannut valita - sen verran herkulliselta tarjonta näytti.

Edessä on bucatini carbonara ja taaempana pappardelle finocchio. Ei tarvinnut pettyä. Ja valkosipulin tuoksu kun on yhteinen, ei se häiritse kumpaakaan.

Söin vähintääkin riittävästi liikaa. Seuraavaksi yritän kammeta itseni yläkertaan nukkumaan, joten heippa vaan täältä Vermontista. Palataan taas kanavalle!

Kohtaamisia

Tiedätkö, hän on oppinut englantia tosi paljon. Ensin hän ei jutellut oikein mitään, ja nyt hän juttelee minulle koko ajan, kun teemme yhdessä töitä. Ja eilen hän oikein neuvoi minua, mistä kohdasta en vielä huomannut harjata. Se oli tosi hienoa, hän todella auttoi minua paljon! Kuuntelen hymyillen kymmenvuotiasta poikaa, joka on tyttäreni job partner koulussa. Jokaisella koululaisella on oma työpari, jonka kanssa iltapäivisin tehdään joka viikko vaihtuva tehtävä (aikaa siihen käytetään n. 15 minuuttia). Viimeksi tyttäreni ja hänen työparinsa olivat saaneet tehtäväksi lakaista koulun käytävät, ja tästä tuo poika halusi minulle raportoida. Kuulen eräältä opettajalta, että tämän pojan mielestä tyttäreni on kovin herttainen. Moni isompi koululainen selvästi tuntee itsensä tärkeäksi, kun saa ohjata pienempää. Vaikka pienempi sitten joskus ohjaisikin isompaa.

Piipahdan koulun ruokasalissa lounasaikaan. Vaihdan muutaman sanan tyttäreni kanssa ja kumarrun hänen viereensä pöydän äärellä. Vastapäätä istuu tyttö, ehkä yhdeksänvuotias, joka yhtäkkiä kysyy minulta jotain. Voinko hakea sinulle tuolin? Siis tämä pieni tyttö kysyy minulta, voiko hän keskeyttää syömisensä ja hakea minulle tuolta salin sivustalta tuolin. Ja minä suorastaan häkellyn ja kiittelen häntä ehkä liiankin monta kertaa. Kiitos, en tarvitse nyt tuolia, mutta kiitos, kun kysyit.

I love your dress! Minäkin osaan. Ihastelen viisivuotiaan kaunista mekkoa. Hän hymyilee ja kiittää. Ja minä välillä ihmettelen, miten he aina muistavatkin olla niin kohteliaita. Vanhemman opetus tulee nähtävästi takaraivosta. What do you say when someone says something nice to you.

Eräänä päivänä autoni kyydissä on tyttäreni lisäksi hänen luokkakaverinsa. Kun autan häntä turvavöiden avaamisessa ja sanon meneväni seuraavaksi auttamaan tytärtäni toiselle puolen autoa, kiipeää tämä tyttö varovasti autosta pois ja jää seisomaan aivan sen viereen. Kun kierrän sulkemaan auton ovea, pudotan samalla avaimeni. Tyttö kumartuu salamannopeasti ja nostaa avaimet minulle ja hymyilee suloisesti. Kiitos. (Ja kumarrus kauniista käytöksestä.)

Otan jo vähän juoksuaskelia, sillä olen vasta puolimatkassa autolta koulun ovelle. Näen, että joku keskenkasvuinen pitää minulle taas ovea valmiiksi auki ja tuntuu, että pitää jo melkein kiirehtiä. Kiitos, ja hyvää huomenta! You are welcome. Ja hymynkin saan. Takaraivosta taitaa taas kuiskutella: Hold the door for the person coming behind you. Ja taas rakentuu hyvä aamu. 

Se on aivan tavallisen näköinen koulu.
Mutta siellä kasvaa hienoja lapsia.

Ja yhtä tapaa minä ihailen, joka ainoa päivä. Kun tulen hakemaan lastani koulusta, he ovat vielä luokassaan. Heillä on päivän päätteeksi lukuhetki, jonka jälkeen he jonkinlaisen leikin keinoin siirtyvät jonoon luokan ovelle. Ja tuo ihastuttava opettaja kiertää jonon eteen ja hyvästelee jokaisen henkilökohtaisesti. Lapsi voi itse valita, halaako hän, antaako läpyn vai ylävitosen tai jotain muuta. Tai kaiken tämän. Ja jokainen lapsi saa hyvän päivän toivotuksen ja hymyn opettajalta. Ja tarviiko sanoa, että opettaja saa joka päivä ihastella kasapäin iloisia ilmeitä. Olen kuullut tässä kaupungissa jo usealta ihmiseltä, että tuuri on todellakin käynyt. Tämän opettajan nimen mainitseminen saa nimittäin aina aikaan pelkkiä ihastuneita huudahduksia. Enkä ihmettele, en ollenkaan.

Muista intonaatio!

Se on jännä juttu tämä suomen puhuminen, täällä ulkomailla siis. Meillä kyllä puhutaan paljon suomea, likipitäen koko ajan kotona, kun umpisuomalaisia ollaan. On niitäkin hetkiä, että toivoisi, ettei kukaan sanoisi mitään yhtään millään kielellä, sen kakofonian vastapainoksi, joka useimmiten vallitsee. Mutta siitä ei nyt ollut kuitenkaan kysymys.

Piti sanoa siis, että jos puhun suomea muualla kuin kotiseinien sisäpuolella eli siis englanninkielisessä ympäristössä, niin vähän tarkkailemalla huomaan helposti, että ihmiset kuuntelevat jokseenkin ihmeissään. Suomi kuulostaa niin oudolta ja erilaiselta. Mutta sen lisäksi, että kielemme on jokseenkin erikoinen, huomaan nykyään jotenkin paljon selvemmin, että kielestämme puuttuu myös sointi. Se kun soljuu vain monotonisesti eteenpäin, eikä intonaatio nouse. En varmastikaan ole ainoa suomalainen maailmalla, joka on kuullut jonkun suomea taitamattoman toteavan kummastuneen näköisenä: it's very different.

Sitten pääsenkin yhteen kieli-ihmisen suosikkiaiheista - ainakin omalla kohdallani voin sanoa näin. Kieli ei ole vain sanoja ja lauseita. Kielen käyttämiseen liittyy niin paljon muutakin - se koko konteksti, missä se toimii. Olen päätynyt pohtimaan näitä asioita tänä syksynä omakohtaisen kokemuksen kautta, kun kuuntelen viisivuotiastani, joka luovii koulumaailmassa englannin kielellä ja käyttää kotona suomea. Hän imee uutta kieltä koulussa kuin pesusieni ja hänen puheensa on täynnä fraaseja, joita hän mitä ilmeisemmin on koulussa kuullut. Sanoja ja ilmaisuja tulee puheeseen koko ajan lisää. Ja ihailen sitä, miten uuden kielen oppimisen myötä hän myös käyttää kieltä kontekstiin sopivalla tavalla. Alan todellakin uskoa siihen teoriaan, että ihmisen on helpoin oppia vierasta kieltä siinä vaiheessa, kun hän on vielä sopivan pieni. Ja se intonaatio. Se nousee niin upeasti, kun hän kysyy kysymyksen englanniksi. Ja sitten kun hän kysyykin suomeksi, se ei nousekaan. Eikä kenenkään tarvitse opettaa, milloin intonaation kuuluu nousta. 

Ollapa aikuisella sama taito. Minusta kyllä tuntuu, että itsekin osaan jo aika hyvin nostella intonaatiota sopivissa kohdissa, luultavasti se taito on kehittynyt täällä ulkomailla asumisen myötä. Ja kun vaihdan suomeen, huomaan jo itsekin, kuinka sointi puheesta häviää. Aika jännä juttu. Olen kyllä kuullut monen pitkään ulkomailla asuvan suomalaisen lainaavan vieraan kielen soinnin lopulta suomeenkin. Yritän väittää, ettei se minuun tartu. (Psst. Saa huomauttaa sitten, kun alan 'laulamaan' suomea.)

Ehkäpä pääsen tästä aasinsillalla myös kohteliaisuuteen, joka vain sopii tähän kieleen kuin nenä päähän. Vaikka se on myös kieliasia, se on ennen kaikkea kulttuurin ilmentymä. Joten jos minä sanon jollekulle 'I love your shoes!', kuulostaa se oikeasti vain kauniilta kohteliaisuudelta. Ja sitten jos minä sanon saman suomeksi, niin ei se ihan samalta kuulosta. Ensinnäkin en varmaankaan sanoisi, että 'Rakastan kenkiäsi!' vaan ennemminkin 'Sulla on kivat kengät!'. Ja siltikin, on se tunne, ettei se toimi suomeksi ihan samoin.

On aika kiva seurata, kuinka lapseni nyt oppii englantia kovaa vauhtia. Kirjoittamista harjoitellaan koulussa yo. tavalla: lapsi saa piirtää haluamansa kuvan ja sen jälkeen opettaja kysyy, mitä kuvassa on / mitä siinä tapahtuu. Kirjoittaa siitä lauseen, ja sen jälkeen lapsi saa harjoitella kirjoittamista itse. It is a house. Siitä se lähtee.

Ja vielä pikkuisen siitä intonaatiosta. Muistan taannoin, kun nuorempi tyttäremme (silloin 2-vuotias) meni innoissaan näyttämään piirustustaan isosiskolle. Ja kuinka isosisko oli tainnut omaksua kielen käytöstä ja kontekstista jotain jo silloin. Ja intonaatio nousi niin kauniisti, kun hän totesi pikkusiskolleen: 'Wow! It's beautiful!' Liekö äitikin joskus, ehkä, tainnut sanoa samalla tavoin jokaisesta piirroksesta. Vaikka siinä olisikin vain ne pari viivaa.

Happy, happy Halloween!

Perjantai 31.10., kello on n. 8.30. Koulun aamupiiri on alkamassa ja ilmassa on selvää jännitystä. Tänään on päivä, jota amerikkalaislapset odottavat koko syksyn. Lapsilla näkyy kummitushiuskoruja, sarvia, heiluvia kissahahmoja päälaella. Paitoja, joissa on kuvia kummituksista tai hämähäkinverkoista. Koulun oma Halloween-juhla on ohjelmassa vasta iltapäivällä, ja kouluun mukana kannetut asut saa pukea päälle vasta kun juhla alkaa. Today is Halloween! Happy Halloween, everyone! Ja en voi olla tyrskähtämättä, kun piirin ohitse kipaisee pikkuinen haisunäätä. Hän juoksee kohti preschoolia, jossa Halloween-juhlintaa on ohjelmassa koko päivän ajan. Taidan olla enemmän näiden pikkuisille puettavien eläinasujen kannalla kuin niiden luurankojen ja vampyyrien, joita varmasti tullaan tänään myös näkemään.

Klo 9.15, jotain. Matkalla koululta kotiin päin poikkean pikaisesti ruokakauppaan. Minua palvelee myyjä, jolla on työasunsa päällä luurankoessu. Viereisellä kassalla näkyy palvelevan joku, jolla on hassut lisäkorvat. Eihän tätä amerikkalaisten hassuttelua voi vakavalla naamalla katsella, tokkopa olisi tarkoituskaan.

13.30. Etsiskelen kotona tavaroita, joita aion ottaa koululle tänään mukaan. Iso kulhollinen juustonaksu-, hunajakeksi- ja rusinapakkauksia lähtee jatkeeksi koulun Halloween-juhlan snack-pöytään. Ehkä ihan pikkuisen kaihertaa se, etten taaskaan saanut aikaiseksi hämähäkkicupcakeja enkä silmämunamuffinsseja. Tyrkkään huonon omatunnon kuitenkin pikaisesti syrjään ja muistutan itseäni omasta lapsiperharjestamme, joka on enimmäkseen aika toiminnantäyteistä ilman leivontavuorojakin. Ehkä sitten joskus, vähän myöhemmin, sitten kun he ovat hieman isompia. Vielä esikoisen keijupuvun osaset kassiin ja menoksi. 

14.15. Koululla tulee vastaan vähän erikoisemman näköisiä opettajia. Afterschoolin opettaja on saanut kasapäin ylimääräisiä jalkoja ja näyttää kulkevan hämähäkkinä hieman vaivalloisesti. Saa kuitenkin niin paljon hymyjä osakseen, että hänen hymynsä ei näytä hyytyvän. Mitä nyt hieman valittelee, että yksi jaloista tuppaa koko ajan tipahtelemaan. Vien snackit keittiöön ja vilkaisen samalla jumppasaliin, joka on muuntunut hämäräksi ja paikoitellen jopa vähän epämiellyttävän näköiseksi. Ainakin nuo aidon näköiset hämähäkinseitit seinillä ovat aika ällöttäviä. Mutta noista kissahahmoista pidän.

14.45. Koululaiset ovat irti! Heitä on käytävä tulvillaan, kun kaikki hakevat omia asujaan ja siirtyvät luokkahuoneisiin pukeutumaan. Tyttäreni kiljahtelee innosta, kun sovittelemme hänelle keijupukua. Vaaleanpunaiset siivet ja kimalteleva taikasauva, ne ovat nappijuttu. Tiedättekö muuten, paljonko innosta puhkuvista, halloweenista huumaantuneista lapsosista voi lähteä ääntä? Riittävän paljon, ainakin keski-ikäiselle rouvalle.

16.00. Juhla on ohitse. Ohjelmasta on nautittu ja notkuva snack-pöytä on tyhjentymään päin. Itsellekin iskee karmea iltapäivän nälkä, kun huomaa syöneensä viimeksi lounasaikaan ja silloinkin kevyesti. Onneksi äitikin voi napata pöydästä jotain, ja päätyy pitasipseihin, juustonsiivuihin ja omenanlohkoihin. Näillä mennään taas. 

16.30. Äiti, voidaanko jo pukea Halloween-asut päälle?? Syödään kuitenkin ensin. Mutta äiti, milloin me mennään ulos?? Sitten, kun on syöty ja sen jälkeen puettu asut päälle. Ja sitten, kun alkaa hämärtää.

16.45. Äiti, milloin me puetaan Halloween-asut päälle?? Äiti, milloin me mennään ulos? Äiti, onko ulkona jo muita?

17.00. Äiti, milloin me mennään ulos? Äiti, onko ulkona jo muita? Äiti!!

17.10. Äiti, milloin me mennään ulos?? Voidaan alkaa vähitellen pukea asuja päälle, mutta ulos mennään vasta, kun alkaa hämärtää. Voitte ottaa kurpitsaämpärit mukaan. Äiti, missä kurpitsaämpärit ovat??

17.17. Äiti, miten tämä puetaan? Anna isin auttaa pukemisessa. Takit ja pipotkin tarvitaan, ulkona on aika kylmä. Mutta ei mennä ihan vielä, ihan vielä ei hämärrä. Äiti, onko ulkona jo muita?

17.35. Odotetaan vielä vähän. (Hei, milloin lapset oppivat odottamaan asioita?) 

17.50. Eiköhän siellä hämärrä jo tarpeeksi. Nyt voidaan mennä. Onko kaikilla ämpärit? Saatte varmasti karkkia, mutta muistetaan, että niitä syödään vasta kotona. (Ja äiti ja isä muuten sanovat, paljonko.)

Ja sitten kello on jotain illalla, ehkä vähän yli kahdeksan. En muista mitä, mutta väsyttää. Kierroksen jälkeen on palattu kotiin ja vastaanotettu ovella monta pientä juhlijaa. Ihania pukuja, kohteliaita lapsia, nopeasti ovella vilahtaneita pienempiä ja isompia ihmisiä, joista kaikkia ei edes tunnista, mutta kaikki ovat hilpeällä tuulella. Aika hyväntuulinen päivä, joka tapauksessa. 

Klo 21, suunnilleen. Lastenhuoneissa nukutaan. Aikuinen rojahtaa sohvalle ja toteaa, että hauskan päivän jälkeen on kuitenkin aika kiva hetken aikaa vain olla. Ja ihmetellä. Kunnes yhtäkkiä huomaa, miten väsynyt sitä onkaan. Tulee juotua kuppi teetä ja maisteltua muutama ylimakea karkki. Mikäs tässä. Antaa marraskuun tulla.