Miehet on miehiä, ja naiset putkimiehiä

Kuulin kilinää korvissani vielä pitkän aikaa. Vielä silloinkin, kun kuulin kolmevuotiaan poikani hihkuvan minulle innoissaan 'Tarviiko äiti työkaluja?'. Poika tuijotteli erittäin kiinnostuneen näköisenä, kun itse tuijottelin lähinnä epätoivoisena tiskialtaan uumeniin. Ja niin me sitten yhdessä tungimme itsemme samaan allaskaappiin, jossa jouduin tutustumaan keittiöviemärin putkistoihin.

'No, tuota. Äiti tarvitsee joko työkaluja, tai sitten putkimiehen.' Oli tiistaiaamupäivä ja mieheni on tulossa kotiin reissultansa perjantai-iltapäivänä, joten sinne saakka ei tämän ongelman kanssa odoteltaisi. Poika juoksi innoissaan eteisen kaapille, jossa tiesi olevan työkaluja. Jota en tiennyt, että hän tiesi. Selvisipä sekin.

Se oli tapahtunut sekunnissa, tai murto-osassa. Otan usein sormukseni pois kotona, kun teen kotitöitä. On sellainen (huono, tai ainakin nyt erittäin huonoksi osoittautunut) tapa, että laitan ne keittiön leveähkölle ikkunalaudalle, jossa nyt satun säilyttämään vähän yhtä sun toista. Ja sinnehän minä ne sormukseni nytkin laitoin, ja sitten kuulin sitä kilinää. Yksi niistä, kihlasormukseni, hypähti tiskipöydälle, siitä tiskialtaaseen, ja sitten suoraan tuonne. Arvaatte, minne.

Joten seuraavaksi minä tutustuin tähän, poikani kanssa siis. Hän yritti vuoroin kiipeillä kurkkimaan tiskialtaaseen, vuoroin tunki puoliväkisin sinne samaan kaappiin. Ja niin me sitten yhdessä ihmettelimme, että mitäs sitten. Kilautetaan vissiin kaverille, tai siis miehelleni.

'Uskallanko mä avata nuo?' Ne ovat onneksi sellaiset, että ne saa suhteellisen helposti auki. Enemmän melkein pelkäsin sitä, saanko ne tarpeeksi tiukasti takaisin kiinni. Ja kaiken päähäni sillä hetkellä mahtuneen logiikan mukaan olisi sen sormuksen oltava tuossa mutkassa. Ja jos se ei olisi, niin sitten sille saisi heittää hiljaiset hyvästit.

Me otimme vadin ja laitoimme sen alle. Ja sitten väänsin ja väänsin, ja sain sen mutkan irti. Oikeasti, se ei ollut kovin kova homma. Aika tavalla jännitti, tuleeko sen sisältä mitään. Ja sieltähän SE tupsahti. Ja syvä, hyvin hyvin syvä, huokaus perään.

Pakko myöntää, että pikkuisen liikaa oli tässä episodissa jännitystä näin tavalliselle kotirouvalle. Tuskanhiki valui vielä pitkän aikaa tapahtuneen jälkeenkin. Mutta kyllä minä edelleenkin jätän nuo putkihommat kernaasti jollekulle muulle, joka ne paremmin taitaa. 

Mutta poikani oli onnellinen. Hänestä on aivan erityisen kiehtovaa, jos kodissamme korjataan tai kootaan jotain. Joten ehkä se hänessä on jotenkin sisäänkasvanut ominaisuus. Niin kuin sekin, että hän valitsee aina kaikki autolelut (ja pitää niitä ominaan), vaikka kaikilla lapsillamme on vapaus valita kaikista niistä leluista, joita taloudestamme löytyy.

Mutta jos tämä nyt oli toki arvoesine jo aiemminkin, niin nyt se taitaa olla sitäkin enemmän. On se niin kovia kokenut. Cara mea, rakkaani. Sekä sormus, että erityisesti sen antaja. 

P.S. Eikä meillä ole allaskaapissa vesivahinkoa.