Tunteiden kirjoa

Meinasi iskeä epätoivo. Pari kuukautta on tässä taloudessa kyllä mennyt sairastelematta, mutta joulunalusviikkojen tuskaisen pitkät flunssat ovat vielä tuoreena mielessä. Ja tasan viikko sitten mittasin esikoiselta yli 39 celsiuksen lukemat koulupäivän päätteeksi. Tästäkös se taas alkaa, kolminkertainen flunssakierros, joka limittyy lasten kesken ja jolloin kuljetaan kuumemittari yhdessä kädessä ja kuumelääke toisessa. 

Mutta tuli helpotuskin. Vaikka esikoisella yskä tuntuu aina pesiytyvän, ja sen kuunteleminen kääntää sydämenkin syrjälleen, on muuten pärjäilty yllättävän hyvin. Aamuisin on kaikki ollut suht mukavasti, ja se on antanut toivoa siitä, että kyllä tämä kohta on voitettu. Ja sitten kuume on noussut joka ainoa ilta, viikon verran. Puuh. Helpottavaksi voisi kutsua kyllä sitäkin tosiasiaa, että kaksi nuorempaa lastamme näyttävät selviävän lievemmillä versioilla. Sillä ei kai tarvitse mainita, että jos yksi sairastuu, niin kohta niitä potilaita on kolme. Voi niitä neljä tai joskus harvoin viisikin olla, mutta niitä kahta isointa ei lasketa. Ei nimittäin ehditä.

Hämmennyksen vallassakin olin. Torstaina kiikutin esikoisen lastenlääkäriasemalle, jonne alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme menossa 6-vuotistarkastukseen. Samalla tuli tällä kertaa toki tarkastettua sekin, että oliko pitkittyneen kuumeilun takana muutakin kuin sitkeänpuoleinen virus. Ei ollut. Joten se lasketaan myös helpotusten joukkoon. Hämmentävää oli kuitenkin ensisijaisesti se, että varsin kokemattomina lääkäripalvelujen käyttäjinä tässä maassa (tämä oli toinen kerta kahden ja puolen vuoden aikana) saivat minulta pään pyörälle tunkemalla täytettäväksi aanelosia toisensa jälkeen. Meitä vietiin jo eteenpäin tutkimushuoneisiin, kun piipitin olevani vielä aika vaiheessa niiden kaikkien papereiden kanssa. Mutta ei se kuulemma mitään haitannut, voisin kuljetella niitä mukanani ja täytellä siinä sivussa. Ja sivuroolissa minä näköjään olinkin, kun kuusivuotiaani sujuvasti keskusteli hoitajan kanssa ja teki vieläpä juuri niin kuin käskettiin. Joten minä vastailin hiki valuen kysymyksiin, niin lapsen kuin koko lähisuvun sairaushistoriasta kuin vaikkapa siitä, onko lapseni altistunut lyijylle tai asbestille tai asummeko kosteusvaurioisessa talossa tai onko koulu rakennettu ennen vuotta 1960. Luultavasti selvisin näistä kirjallisista harjoituksista kuin myös hoitajan kysymystulvasta, sillä bumerangeja ei ainakaan tullut.

Iloisiakin uutisia on tälle viikolle mahtunut. Sähköpostiini kilahti virallinen kirje sekä hurjan pitkä sopimuspaperi koskien 3,5-vuotiaidemme preschoolissa aloittamista ensi syksynä. Tiesin asiasta jo etukäteen, mutta paperit tekevät asiasta virallisen. Joten tänä viikonloppuna on ohjelmassa sopimusten tavaamista ja papereiden täyttämistä. Uskon kuitenkin selviäväni näistä kohtuudella, sillä olen harjoitellut viime keväänä esikoisen koulupapereiden kanssa. Mutta hämmennyksen puolelle saattaa mennä. Epätoivokin voi vielä iskeä.

Viimeisimpänä - suurin niistä on kuitenkin liikutus. Kun esikoisemme oli ollut koulusta pois jo kolme päivää peräjälkeen, sain sähköpostiini pienen videonpätkän. Se tuli opettajalta, joka oli organisoinut pienen tervehdyksen potilaallemme. Enkä tiedä liikutuinko eniten siitä, että kun näytin videon tyttärelleni, hänen kuumeiset kasvonsa sulivat hymyyn ja hän halusi katsella videon moneen kertaan. Vai liikutuinko kuitenkin siitä, että ne lapset olivat niin suloisia, kun he yhteen ääneen lähettivät terveisiä tyttärelleni ja toivoivat, että hän tulisi pian takaisin. We miss you!! Hope you get well soon!! Welcome back!!

Ja sitten se äiti valutti kyyneleitä. Sellaisia ne, äidit.