'Mitä te haluatte syödä ravintolassa?' Sen verran harvoin koko poppoolla kuitenkin käydään, että saavat kyllä itse valita. 'Mac and cheese!' 'Ranskanperunoita!' 'Kanaa!', ja niin edelleen. En edes toivo, että valitsisivat listalta höyrytettyjä kasviksia. Kolmevuotias poikamme esimerkiksi haluaa kotona jokaisen lämpimän ruoan kylkeen kylmää salaattia. Joten saa syödä ravintolareissulla vaikka pelkkää juustomakaronia, jos niin haluaa.
Lasten kanssa on ehditty käydä useassa eri ravintolassa, mutta lasten suosikiksi taitaa nousta paikka nimeltä Texas Roadhouse. Paikassa on pähkinöitä joka paikassa, myös lattiat välillä tulvillaan, joten allergisella ei ole sinne asiaa. Tunnelma on letkeä, musiikki on juuri niin kovalla, että kaikki hulina sekoittuu siihen iloisesti. Kaiken kaikkiaan, paikassa tulee aika, noh, amerikkalainen olo. Mutta annan sen tulla. Ja hymyilen ehkä vielä vähän leveämmin, kun eetteristä kajahtaa Johnny Cashin legendaarinen Walk the Line. Etenkin, kun kaksi nuorinta alkavat svengata mukana.
Käytös? Paranee koko ajan. Sählingin määrä on kotona, myös ruokapöydässä, enimmäkseen valtaisa. Mutta ravintolassa istuvat melkein paikoillaan koko ajan. Odottavat pillimukimaitojaan. Syövätkin melko nätisti. Ja kiitos kaikille amerikkalaisille ravintoloille, jotka tarjoavat lapsille aina piirustustehtäviä ja värikynät. Siksipä lapset muistavat aina mainita piirtämisen, kun ravintolakäynneistä puhutaan.
Iltapäivä kääntyy iltaan, ja sininen hämärä saapuu. Joka vuosi helmikuun tienoilla Burlingtonin katukuva muuttuu siten, että kävelykatu saa talvivalaistuksen. Lupaamme lapsille, että piipahdamme katsomaan uutta valaistusta, jossa jouluisten valojen paikalle vaihdetaan värikkäitä palloja. Takapenkin vaativin (hän on se veljeään minuutin nuorempi) ilmoittaa haluavansa katsella valoja mustassa illassa, ei sinisessä illassa. Tarjolla on kuitenkin vasta tuo sininen hämärä. Meille muille kelpaa sekin.
Viikonloppu on kokonaisuudessaan melko letkeä. Siihen sisältyy myös ostoksia tavaratalossa, josta löytyy esikoistyttärelle punainen paita, jollaista hän tarvitsee tulevassa koulunäytelmässä. Se sisältää myös lunta, jota on kuitenkin satanut vähemmän kuin alunperin ennustettiin. Tuulilasiin sataa sunnuntaina merkillisen näköisiä valkeita tikkuja. Olen joskus kuullut puhuttavan lumijyväsistä, ja jään miettimään, ovatko ne ehkä näitä. Ne myös napisevat kummasti osuessaan autoon. Ihmeellinen maailma.
Sunnuntai-iltana vielä piipahdus aikuisseurassa ydinkeskustan ravintolaan, joka on vielä kokeilematta. Tuna steak rucolapedillä, balsamicolla ja sitruunalla vie kielen mennessään. Aivan sama, mitä ulkona silloin sataa.
Kun auton nokka kääntyy kotia kohti, sade napisee edelleen. Se liimautuu kalvoksi tuulilasiin. Pakkasta on viitisentoista astetta.
Tämä mikään Kalifornia ole. Mutta - on täällä silti kivaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti