Välillä kaikki menee aika hyvin, yllättävänkin hyvin. Kun on rutiineista pitävä ihminen, niin on tietyllä tavalla helppoa saada tietyt asiat tehtyä rutiininomaisesti ja nopeastikin. Myönnän siis sen, että meillä on aina sängyt päiväsaikaan pedattuna. Aina, vaikkei ketään vierasta olisi mailla halmeilla. Tämä on varmaankin neurooseistani vahvimpia, josta olisi hyvin vaikea luopua. Ja niin, vuodevaatteet ovat lisäksi silitettyjä. Siksi, että ne ovat kauniimpia siten, ja niihin on silloin mukavampi pujahtaa.
Mutta siihen loppuu tämä kiiltokuvamainen maalailu, sillä arkirealismi tulee ja vyöryy päälle. Se tuntuu syöksyvän järjestelmällisen luonteeni ylitse kuin hyökyaalto, ja minä vyöryn sen mukana. Vielä hetki sitten siisti olohuone on yhtäkkiä täynnä jotain, vaikka mitä, ties mitä, ihan kaikkea. Ja sitten järjestelmällinen minäni vain yrittää luovia mukana, saa välillä otteen, hyvänkin, kunnes taas menettää sen. Tuskastuu, harmistuu, mutta osaa myös unohtaa.
Olen kehittänyt muutamia ohjesääntöjä. Lähes jokaiselle lelulle on teoriassa olemassa oma paikka. Ne yksinkertaiset: kuten että legot kuuluvat legolaatikoihin, kirjat kuuluvat hyllyihin. Nukketavarat ovat suuressa korissa. Lasten sänkyjen vieressä on pehmolelukorit, joihin päivän mittaan palautuu (tai pyritään palauttamaan) nukkumaanmenon yhteydessä tärkeimmiksi osoittautuneet pehmolelut. Esillä olevat palapelit ovat olohuoneen hyllyssä suuressa korissa, loput palapelit ovat kaapeissa. Epämääräiselle pikkutavaralle on olemassa useampikin kori, sillä sitä lajia löytyy hämmästyttäviä määriä. Pienen miehen pienet, rakkaat autot keräillään iltaisin myös niille varattuihin paikkoihin.
Mutta murheenkryynejä löytyy, voi kyllä löytyy. Joista ahdistun joka päivä, enemmän tai vähemmän. Kuljen niiden ohitse ja mietin joka kerta, mitä niille tekisin, että saisin niihin jonkin järjestyksen. Jonkin toimivan ratkaisun. Kuten näille.
Kaikki kolme lastamme rakastavat piirtämistä ja askartelua. Kun yksi haluaa leikata ja teipata itselleen paperista robottiasun, kaksi muutakin haluavat tehdä samanlaiset. Ilman muuta. Yksi innostuu leikkelemään lumihiutaleita, ja kohta koko keittiön lattia lainehtii paperisilpusta. Ja minä ummistan silmäni, sillä hoen itselleni, että minun kuuluu tehdä niin. Minun kuuluu ihastella jokaista askartelutyötä, eikä napista siitä, että millainen sotku tästäkin projektista taas tuli. Ja jollakin kertaa minun ei tarvitsekaan erikseen enää sanoa, että leikkaamisen jälkeen silput pitää sitten viedä roskiin. Joskus he nimittäin muistavat sen. Siis joskus.
Palaan vielä siihen, että jokaisella lelulla on periaatteessa olemassa oma paikka. Mielestäni siivoaminen on silloin myös nopeampaa. Olen kokenut sen helpottavaksi tekijäksi myös silloin, kun saan lapset osallistumaan siivoukseen. Mieheni on kyllä parempi patistelemaan heitä siivoamaan jälkiään, minä pyrin taas kouluttamaan heitä siihen, että he tietävät, missä minkäkin lelun paikka on. Ja sitten, kun he osallistuvat siihen siivoukseen, he saattavat oikeasti osata laittaa ne tavarat kerrasta oikeaan paikkaan. Aina joskus.
Vielä yksi sääntö on mielestäni mainitsemisen arvoinen. Älä kiinny mihinkään tavaraan, johon lapsesi ei ole kiintynyt. Jos lelu näyttää rikkoontuneelta tai askartelu hylätyltä, älä jää miettimään, mistä se on tullut ja pitäisikö se yrittää jostain syystä säästää. Ei yleensä pidä. Se vain kuuluu vaivihkaa poistaa näkyvistä. Suurella todennäköisyydellä sen perään ei kysytä. Tai voidaan kysyä, mutta kyllä äidit aina jotakin keksivät. Sillä joskus äitien vain on tehtävä, mitä on tehtävä. Aika useinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti