Minäkin olen ollut nuori, siis oikeasti nuori! Muistan kyllä edelleen, miten tajunta oli räjähtää kasaripopin jysähdellessä korviin, mutta eihän se mitään haitannut, hauskaahan oli joka tapauksessa. Hajunystyrät pystyvät vieläkin tavoittamaan keinosavun imelän hajun, joka pöllähti savukoneesta ilmaan (ja silmiin) discolattialla. Kaikkea sitä ihminen muistaakin, jestas sentään.
En minä silloin niin herkkäkorva vielä ollut. Vaikken koskaan olekaan mielelläni luukuttanut musiikkia täydellä volyymilla, niin tokihan volyymeja pystyi sietämään paljon nykyistä paremmin. Tänä iltana, tässä, huomaan taas erityisen selvästi, miten suuresti nautin siitä, että on hiljaista. Olen ehkä alkanut vanhemmiten kuuntelemaan omia ajatuksiani paremmin, ja hiljaisuus antaa minulle siihen mahdollisuuden.
Kuuntelen kyllä musiikkia, kuten esimerkiksi autolla ajaessani. Ja käännän ääntä jopa kovemmalle, kun kuulen vaikkapa Whitesnaken Here I go again -biisin, kuten tässä juuri eräänä päivänä. Ja jos nykymusiikin suhteen olenkin valikoivampi, niin tuolta aikakaudelta, siis muutama kymmenen vuotta taaksepäin, alkaa löytyä aika paljon hyvää musiikkia. Eikä sentään tarvitse mennä aivan tuonne nuoruusvuosiinkaan saakka...
Mutta paluu nykyhetkeen, arkipäivään ja sen todellisuuteen. Aamuseitsemästä iltayhdeksään meillä on ääntä, paljon, koko ajan. Ja vaikka olen hiljaa hyvin tyytyväinen siihen, että lapsemme leikkivät välillä jo melko sopuisasti myös keskenään, liittyy leikkiin ennemmin tai myöhemmin aina kovaa ääntä. Pienimmäinen on näköjään omaksunut taktiikan, jolla hän tulee parhaiten kuulluksi - hänen äänenkäyttönsä on välillä kaikkein kovinta. Tosin veljensäkin osaa kyllä ärjyä kohtuuttoman kovaa, kun siihen kokee tarvetta olevan, vaikkakin siskoaan harvemmin. Olivat jo vauvana aivan samanlaisia. Pinnasängyistä kuului paljon useammin kitinää ja kähinää, joka voimistui vähitellen suoraksi itkuksi - se oli aina meidän pienimmäisemme. Ja poikamme taas kajautti samantien ilmoille suoran palosireenin, joka herätti kyllä syvimmästäkin horroksesta. Ja esikoinen? Kyllä hänkin välillä käyttää ääntä. Huomattavasti säästeliäämmin tosin, kuten aina.
Tuntuu toisinaan, etteivät noin kovaäänisinä voi olla minun lapsiani. Jollen voisi olla siitä täysin varma, en varmaankaan olisi siitä varma. Yritän ajatella niin, että äänenkäytön hallitsemattomuus kuuluu vielä ikään, ja sopeutuminen tapahtuu myöhemmin. Ja kyllä, annan heidän pitää ääntä, silloin kun se kuulostaa edes jonkin verran asialliselta. Muuhun huutoon ja kiljumiseen puutun välittömästi, sillä minä vain siedän sitä äärimmäisen huonosti.
Näilläkin saavat kyllä soitella. Sarjaan kuuluva triangeli on hukkateillä (voi 'harmi'), mutta sen myönnän, että nokkahuilun katoamiseen minulla saattaa olla osallisuutta. Tiedättekös muuten, minkä äänen nyt mielessäni tavoitan? ;)
Nyt jatkan kuitenkin hiljaisuuden kuuntelemista. Nautiskelen äänettömyydestä pari, kolme tuntia ja sitten kiipeän kaikessa hiljaisuudessa yläkertaan nukkumaan. Aamun mennessä hiljaisuus on tehnyt tehtävänsä ja kello seitsemän voi taas tulla. Akut on ladattu. Ja taas mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti