Armoa aamuntorkuille

Tiedätte, on olemassa tehokkaita äitejä ja vähemmän tehokkaita. Hengästyttävän tehokkaita, ja vaihtelevasti tehokkaita. Tiedätte, sellaisiakin, jotka ovat nousseet sängystä pirteinä aamukuudelta ja ruokkineet perheen ja siivonneet talon ja vaihtaneet lakanat ja pistäneet pyykkikoneen pyörimään ja mitä vielä. Meinasin lisätä, että tiskanneet eiliset tiskitkin, mutta eihän niitä ole, sillä ne on tietenkin tiskattu jo eilen. Ja ai niin, kaikki tämä tietysti reippaasti ennen aamukymmentä. And all I want is take a nap.

Kyllä täällä jotkut tehokkaita ovat.
Tämä oli jo aamun toinen kattaus,
ja kello oli vasta yhdeksän.

Tai no, en ole aivan rehellinen. En minä päiväunille osaa mennä, tai toisaalta, kun en vuosiin ole voinut kokeillakaan. Kun ei koskaan ole niin hiljaista, että voisi mennä. Mutta jos sohvalle vaikka oikaisisi. Tai ei, jos edes vaikka istuisi, eikä tekisi mitään. Henkäisisi syvään ja katselisi vaan, ja ajattelisi asioita.

Mutta jutun juoni tässä olikin se, että kun aina on tuntunut siltä, että yhteiskunta on rakennettu vähän aamunvirkummille ihmisille kuin minä. Tähän täytyy lisätä, että nukun arkena noin puoli seitsemään ja viikonloppuna ehkä vartin yli seitsemään, jos hyvin käy. Sillä kun ensimmäinen napero hiippailee sängystään, minä en nuku enää. Mutta jos saisin vielä nukkua, voisin varmaankin nukkua kahdeksaan. Ei siinä mitään kovin ihmeellistä vielä ole, mutta aamuvirkun mielestä se on yleensä ottaen jo aika myöhään, vaikka joku aamutorkumpi voisi sanoa, että sekin on aika aikaisin. Minulle se olisi sopivasti, minä kun olen tällainen keskivertoihminen kai muutenkin. Nuorempana olisi unta riittänyt pidempäänkin, mutta nyt se vain loppuu aamulla kesken, kun valo työntyy verhojen raosta sisään. Mutta kahdeksaan saakka, kyllä se hyvää tekisi. Silloin olisin varmasti aivan sopivasti levännyt.

Pidän siitä suunnattomasti, että esikoisen koulu alkaa joka päivä samaan aikaan, puoli yhdeksältä. Silloin on keskitalvellakin jo valoisaa, eikä tunnu, että raahaisi lastaan koululle keskellä yötä. Ja olen toki onnekas siitä syystä, että voin viedä hänet koululle nimenomaan tuohon aikaan, eikä minun tarvitse tehdä sitä aikaisemmin. Itse olen takaisin kotona jo noin yhdeksän aikaan. Vaikka useinpa käy niin, että samalla vaivalla pyyhällän koululta suoraan kauppaan tai asioille. Joten aika ryhdikkäästi ne minunkin aamuni sikäli alkavat. Mutta ei se poista sitä tunnetta, että aamukymmenen aikaan kernaasti pitäisin jo hengähdystaukoa. Siinä sohvalla vaikka. Tai keittäisin sen toisen kupin aamukahvia, joka jäi varhaisella juomatta. Toisinaan teenkin niin, ja sitten päivä lähteekin luistamaan taas paremmin. 

Mutta karkotan väsymystä myöhemminkin. Kun tekee koko ajan jotakin, ei huomaa olevansa väsynyt. Kun keittää aina välillä kupin kahvia, saa pienen kofeiinipiikin. Kun tekee koko iltapäivän ja illan yhtä sun toista, niin sitten saa rentoutua sillä siunaaman sekunnilla, kun lapset on saatu sänkyihinsä. Eikä minua sitten enää väsytä. Niin käy, kun on illanvirkku. Ja oikeastaan aika harvoin kunnon väsymys tulee ennen puoltayötä (vaikka tulee se toki joskus, myönnettäköön). Koska on illanvirkku, ja ilta on ihan parasta aikaa. Olen nimenomaan niitä ihmisiä, jotka eivät oikein malttaisi mennä nukkumaan. Ei auta, vaikka laskisin tunteja siihen, kun täytyy herätä. Haluan silti vielä nipistää vähän.

On kai totta, että lapset ensisijaisesti ovat säilyttäneet minut tehokkaana vastahankaisena aamuherääjänä, vaikka kroppa joskus muuta vaatisikin. He vain heräävät suurin piirtein samaan aikaan aamusta toiseen, vaikka ei kouluaamu olisikaan. Toki olen vuosia ja vuosia herännyt töihinkin ajoissa, ja moneen, moneen kertaan joutunut nousemaan sängystä sellaiseen aikaan, joka on ollut minulle kaikkea muuta kuin luontainen aika herätä. Olen vieläpä sitä sukupolvea, joka raahautuu työmaalle aina ajoissa, todennäköisimmin etuajassakin. Siksi, että rauhallinen luonne kaipaa mahdollisimman rauhaisaa aamuhetkeä sielläkin, ennen kuin tohina alkaa. Mukavuudenhalua sekin kai, jollain tavalla. Tai sitten tottumusta tai sitä rutiinien rajatonta rakastamista, josta ei aina ole edes oikein tietoinen.

Kello on täällä kohta iltakymmenen. Eikä väsytä sitten yhtään. 

Aamu on vielä kaukana.